Ristinraapijat

Tästä näystä sain idean tarinaan.

– Moi, onko sulla se siikli mukana?

Mape katsoi veljeään. Lasu kysyi saman kysymyksen joka kesäkuun ensimmäinen päivä. Heillä oli selvä diili. Mape tuo siklin ja Lasu lakan.

– Tämä taitaa olla nyt kuudes kerta, kun tullaan lakkaamaan äidin risti, mietti Mape.

Hautausmaa kukki kirjavanaan. Lehdet olivat täysikasvuisia. Hautausmaan aidan takaa koivusta olisi voinut tehdä vihdan. Tällä kertaa lakkaushommaa ei tarvinnut tehdä sateenvarjon alla. Viime vuonna oli ollut rankkasade. Mape oli jo ollut siirtämässä lakkausta, mutta Lasu oli ollut tiukkana.

– On äidin hautauspäivä, ja talvi on taas raapinut lakat kauheaan kuntoon. Kyllä me mennään.

Siispä Mape oli tuonut tullessaan valtavan sateenvarjon ja rautakangen. Ja tietenkin sen siklin. Lakkauksen jälkeen hän löi kangen syvälle äidin hautaan ja kiinnitti sateenvarjon narulla kankeen.

– Että sade ei pilaa lakkausta.

Lasu ei kommentoinut asiaa mitenkään. Ei edes seuraavana lauantaina, kun veljekset pohtivat, kuinka saada sateenvarjo alas koivusta. Lähes yhtä tiukkaa oli rautakangen saaminen seurakunnan puutarhurilta.

– Meidän seurakunnassa on tapana istuttaa haudoille kukkia, ei rautakankia, oli puutarhuri sanonut.

– Sen sanoissa ei ollut huumorin häivääkään, oli Mape virkkanut jälkikäteen.

Mutta nyt siis paistoi päivä ja linnut hautausmaan puissa yrittivät vakuuttaa veljeksiä siitä, että nämä olivat luvatta tunkeutuneet väärille reviireille. Jopa pörröinen punarinnanpoikanen yritti näyttää uhmakkaalta katsoessaan miehiä pensaan oksalta.

Routa oli tyrkännyt äidin hautaristin vinoon. Mape kiskaisi koko hautamuistomerkin irti maasta mutta katui samassa. Miten nyt lakkaat ristin molemmilta puoliltaan, kun se köllötti nurmikolla.

– Tökkäät sen koloonsa, kun ollaan rapsuteltu viime kesän lakka pois, totesi Lasu, joka toisinaan sai häkellyttäviä käytännöllisyyden puuskia. – Käydään viikonloppuna oikaisemassa se.

Mapella oli aina Leatherman pienessä kotelossa vyöllään. Hän ruuvasi messinkilaatan rististä. Laatassa oli äidin nimi ja tärkeät päivämäärät. Hän alkoi raapia siklillä vanhaa lakkaa irti. Se lähti helposti, kun vuoden takainen sade oli tärvellyt pintaa tuoreeltaan eikä talvikaan ollut kohdellut lakkaa hellin käpälin. Lasu keräsi lakankäikäleitä muovipussiin, jonka löysi taskustaan.

– Siisti täytyy aina olla, runoili Lasu.

– Parempi onkin, ettei saada sitä hurjaa hortonomia niskaan tänä vuonna. Saadaan vielä ikuinen porttikielto kalmistoon, tuumi Mape.

Hän jatkoi siklin kanssa varmoin ja pitkin liikkein. Siitä huolimatta työkalu joutui sivuluisuun ja viilsi Mapen etusormeen haavan. Hän ravisti kättä ja kolme pisaraa verta tipahti ristille.

– No just. Sä aina sähellät ennen kuin ajattelet. Katso nyt, tuollaiset veritahrat eivät lähde ikinä, kivahti Lasu.

– No just. Sä olet aina ollut sunnuntailapsi, jolle tärkeintä on pintakiilto muttei mikään myötätunto.

Hetkeen ei kuulunut muuta kuin lintujen elämöintiä puissa. Mustarastas, urbaani talitintti ja luultavasti puskassa vaanivan pikkupunarinnan isäukko. Lasu kaiveli pohjattomia taskujaan ja löysi paketin paperinenäliinoja. Hän ujutti yhden irti muovista.

– Tossa.

– Kiitos, ääliö.

Mape kietoi sormensa paperiin. Se punastui hetimiten, mutta puna ei sitten kuitenkaan levinnyt enää. Pintahaava.

– Sä voitkin sitten jatkaa.

Lasu oli kyllä monena vuotena katsonut, kuinka veli raapii lakat irti rististä. Nyt ei ollut paljon jäljellä, muutama raapaisu ristin reunoilla hilseilevää lakkaa. Hän otti työkalun, tökkäsi sitä puun myötäisesti ja sai aikaiseksi uurteen ristin kylkeen. Sitten hän veti henkeä ja alkoi jyystää tosissaan. Kohta risti oli lakasta puhdas, mutta kolme tippaa verta oli imeytynyt puuhun. Olisihan se pitänyt heti oivaltaa pyyhkiä. Ehkä asiasta ei kannattaisi tehdä numeroa.

– Tuli vaan mieleen, että Jeesus taidettiin naulata ristiin kolmella naulalla, tunnusteli Lasu ilmapiiriä.

– Minulle riittää kyllä ihan yksi haava.

Raapiminen jatkui. Lintujen laulu ei istunut tunnelmaan. Ainahan ne veljekset keksivät toraa, mutta toisinaan kanki tunkeutuu syvälle.

– Mä taidan olla sulle kahvit velkaa, Lasu sanoi.

– Sä aina ajattelet, että selviät kahvikupillisella. Tai merirosvorahoilla.

Lasu kaiveli purkin esiin repustaan. Mape aukaisi sen Leathermanillaan.

– Sinä voisit perheettömänä taas hiillostaa isää, jos saataisiin tähän haudalle joskus oikein kivikin. Sinkkuna sulla on aikaa sellaiseen.

Isä oli jo hautajaisbyrokratioita hoidellessa sanonut kirkkoherranviraston virkailijalle tekevänsä hautakiven itse. Virkailija oli hetken keskittynyt paperiinsa, nostanut sitten katseensa kohti Mapea ja Lasua.

– Kyllä hautakiven voi tehdä itse, mutta se vaatii talousjohtajan hyväksynnän. Kivi saa olla persoonallinen, mutta sen täytyy sopia hautausmaan ilmeeseen.

– Hautausmaan ilme saisi tosissaan olla iloisempi, ennätti isä vastaamaan. – Risti on elämän merkki. Niin että olisi hienoa, jos hautausmaa näyttäisi vähän eläväisemmältä kuin espoolainen nukkumalähiö.

– Mä haluan kanssa tehdä mummon kiveä, kaivertaa siihen vaikka linnun, ilahtui Stiina, Mapen tytär, joka oli mukana kirkkoherranvirastossa.

– Me jutellaan tästä vielä, vakuutti Lasu virkailijattaren ja nyökkäsi isään päin.

Virastosta mentiin hautaustoimistoon arkunvalintaan. Isä oli sielläkin kertonut tekevänsä hautakiven itse.

– Kun minä olen oppinut tässä elämässä tekemään yhtä ja toista.

Sitten hän oli pohtinut, että jos otettaisiin arkku, jossa oli linnun kuvia. Tuplasti kalliimpi kuin perusmalli.

– Hän niin tykkäsi linnuista.

– Hän myös oli vaatimaton, eikä varmasti olisi halunnut tuollaista arkkua, totesi Mape.

– Hän oli vaatimaton ja harmaa kuin suomalainen graniitti, täydensi isä. – Ehkä linnut ovat huono idea.

– Me voidaan Stiinan kanssa koristella sun arkku linnunkuvilla sitten, kun se aika tulee, lupasi Lasu, joka harrasti tuohon aikaan viikottain kuvaamataiteita veljentyttären kanssa kansalaisopistolla. Stiinan lintutaide oli herättänyt positiivista vastakaikua lähisukua laajemmaltikin, vaikka lapsi oli vasta ekaluokkalainen. Hautaustoimiston nainen oli tirskahtanut Lasun sanoille.

Kiveä ei haudalla ollut vieläkään, ei isän tekemää eikä hautakivikaupasta ostettua. Ehkä isää tosiaan voisi vähän kiirehtiä, kun väliaikaista ristiä lakattiin jo kuudetta kertaa. Arkusta olisivat linnunkuvat hiipuneet savensekaiseen maahan aikapäiviä sitten, jos niihin olisi päädytty.

– Voisinhan minä sille isälle pirauttaa. Vaikka heti, jos sinä saat lakatuksi.

Mape sekoitteli lakkaa purkissaan, veteli sitten tikkua purkin suulla niin, että suurimmat irtolakat päätyivät takaisin hyötykäyttöön. Hän ojensi tikun Lasulle, joka ujutti sen muovipussiin.

– Äh, anna olla, kyllä sille ehtii soittaa.

Sutiminen alkoi. Hautausmaan portilta kuului hurinaa tai pikemminkin puksutusta. Muuten oli hiljaista. Tai sitten ei. Linnut jatkoivat menoaan. Varis oli löytänyt paikalle. Sen kommentoi miesten puuhia nasevasti.

– Pää kiinni, rähähti Mape.

– Mikä sua nyt koko ajan painaa?

– Muistin noista veritahroista yhdet kalsarit.

– Aha?

Mape vetäisi äkäisellä vedolla lakkaa ristiin.

– Mä aina perin sun vanhat vaatteet. Aina. Kerran sain kalsarit, joissa oli just tuolla tavalla kolme veripisaraa.

– Eikö äiti ollut pessyt niitä?

– Mistä mä tiedä. Seuraavana yönä vein kalsarit ulos roskiin.

– Sen mä muistankin. Sä olit vissiin yhdeksän tai jotain. Herätit koko porukan.

– No kun en mä tajunnut ottaa avaimia.

– Isä varmaan vieläkin luulee, että olit kävellyt unissasi.

– Siinä paha, missä mainitaan.

Puksuttaja oli huomaamatta lähestynyt ja kääntyi nyt hautakivien väliin käytävälle. Se oli bobcatti, jonka kauhassa oli melkoisen suuri ja harmaa kivi. Bobcattia ajoi isä, ja muuan puutarhuri käveli vempeleen perässä.

– Varovasti ja keskeltä, ettei se kone sorruta hautoja, huuteli puutarhuri.

Bobcatti pysyi kuin pysyikin maan pinnalla ja pysähtyi Mapen ja Lasun viereen.

– Ai te ehditte jo lakkaushommiin, jutteli isä kömpiessään ohjaamosta.

– Mikä tuo on?

Lasu osoitti järkälettä kauhassa.

– Se on hautamuistomerkki.

– Se on monoliitti!

Isä jäi tuumimaan Lasun määritelmää.

– Ei huono. Teidän äiti oli järkäle naiseksi. Ei se piitannut hörsylöistä. Siksi minä ajattelin, että tämä kivi olisi hyvä.

– Ei hitto, kivi on autotallin takaa. huomasi Mape.

– Eipäs kiroilla vainajien läsnä ollessa, huomautti puutarhuri.

– Ei täällä ole yhtään vainajaa läsnä. Mapekin on vain lievästi haavoittunut, tokaisi Lasu.

– Minä en kyllä yhtään sulattaisi tuollaisia… järkäleitä hautausmaallani. Mutta jos kerran talousjohtaja on antanut luvan, niin minkäs minä asialle voin. Älkää tuhotko koko nurmikkoa. Minä tulen katsomaan, kun olette saaneet kiven paikalleen. Käykää hakemassa.

Puutarhuri lähti astelemaan tulosuuntaan. Isä sihtaili hautoja ja bobcattia.

– Kevyesti kääntyy.

Isä loikkasi takaisin hyttiin ja kiepautti koneen hautojen väliin. Järkäle vierähti lähes täsmälleen samaan riviin muiden hautakivien kanssa. Bobcatti peruutti takaisin sorakäytävälle. Nurmikossa oli vain pari pientä painaumaa.

– Olet kyllä aika velho, ihmetteli Lasu.

– Kun minä olen oppinut tässä elämässä tekemään yhtä ja toista. Ja Mape on tainnut periä minulta vähän näitä taitoaja.

– Se murjottaa, kun se on perinyt minultakin jotain.

– Mitä niin?

– Vanhat kalsarit.

Lasu jäi tuijottamaan siunauskappelin suuntaan. Kappeli oli melkein kauttaaltaan lasia. Nyt se oli sisältä pimeä. Kun jonkun poloisen todettiin tulleen maasta ja jälleen maaksi tuleman, oli sisällä valot ja siunaus kuin näyteikkunassa.

– Tuus Mape vähän jeesaamaan, sanoi isä ja kaiveli rautakangen bobcatista.

Mape tuli, ja yhdessä he käänsivät monoliitin oikeaan asentoon. Eipä se juuri muita kiviä korkeampi ollut. Mutta selvästi pyöreämpi. Lasu ei kuitenkaan ihaillut äitinsä muistomerkkiä.

– No, mitä sinä nyt mökötät? kysyi isä.

– Sinä aina suosit Mapea.

– Ja äiti suosi aina sua!

Mapen ääni oli taas kimeä.

Kolme miestä seisoivat hautakiven ympärillä. Linnut mekkaloivat. Isä iski rautakangen maahan mutta ei sitten kuitenkaan sanonut mitään. Jokainen tutki tiukalla katseella jotain kohtaa lähiympäristöstä. Kukaan ei huomannut, mistä harakka ilmestyi kivelle. Se istui siinä ja katsoi miehiä. Keikutti päätään ja nauroi sitten. Yksi toisensa jälkeen miehet yhtyivät harakan nauruun, paitsi että lintu itse oivalsi jossain välissä lehahtaa pois.

Lasu ojensi kätensä Mapelle ja sitten kumpikin löi vielä kättä isän kanssa.

– Että semmoinen hautamuistomerkki, totesi Lasu.

– Siihen täytyy saada nimikyltti, mietti Mape.

– Minä vähän ajattelin, että se ristissä ollut saa välttää. Se teidän äiti ei piitannut hörsylöistä.

– Minä voin tulla kiinnittämään sen joku päivä tässä, lupasi Mape.

Miehet katselivat hetken kiveä. Puoliksi lakattu risti pötkötti nurmikolla.

– Mitäs tuolle tehdään? mietti isä.

– Me jaetaan se Lasun kanssa, vastasi Mape. – Minä voin pitää tuon lyhyemmän poikkipuun. Lasu saa pidemmän pystypuun, kun se oli äidin suosikkikin.

Lasu hujautti nyrkillä veljeään käsivarteen.

– It’s a deal! hän myöntyi. – Mutta sitä minä mietin, että mamma ei tykkäisi yhtään sammalista hautamuistomerkkiään pehmentämässä. Kivi täytyy sutia vuosittain piimällä.

– Pensselitalkoot jatkukoot, julisti Mape.

– Hypätkääs pojat kyytiin, niin lähdetään kahville.

Isän pojat istahtivat bobcatin kauhalle, ja isä hyppäsi rattiin. Niin mennä puksutettiin pitkin hiekkakäytävää.

*   *   *   *

Illalla Lasun puhelin soi. Se oli Mape.

– Me unohdettiin ilmoittautua hirmuhortonomille, kun lähdettiin. Ja mikä pahinta, rautakanki unohtui haudalle törröttämään!

– Me saadaan ikuinen porttikielto kalmistoon!

 

Jos tykkäsit tekstistä, jaa se somessa. Kommentoida saa!

 

Muutama sekunti ennen ensimmäistä sointua (flyygeliharjoitelma)

70633656_2448630791885794_6706028465570709504_n_01Hän asteli kapellimestarin kanssa orkesterin editse flyygelin ääreen. Seisahtui ja muisteli, miltä flyygeli lapsuudessa kuulosti. Flyygeli oli kuin tryffeli, sellainen suklaakonvehti, joita aikuiset jouluisin söivät ja kehuivat. Lapset saivat jotain muuta. Kotona oli pystypiano, mutta kirkossa hän jo hyvin pienenä sai joskus kokeilla flyygeliä. Se oli suuri ja pelottava. Varsinkin mustat olivat valmiit aukaisemaan suuren kitansa ja hotkaisemaan hänet heti, kun vain hän jäisi soittimen kanssa yksin. Ihme kyllä niin ei koskaan käynyt.

Nyt hän seisoi tämän pikkiriikkisen hetken juuri tässä. Sormet hapuilivat ristin ketjua. Tuolla jossain, minne ei nähnyt, istuivat mies ja poika, kauluspaidoissaan kumpikin. Hänellä itsellään oli punainen mekko ja mekon sisällä se risti. Rippikoulun jälkeen, olisiko ollut lukion ensimmäisen luokan kevätjuhlassa, hän oli soittanut jotain, joka silloin oli ollut vaativaa. Risti oli heilunut valtoimenaan hänen ja koskettimiston välissä. Se oli ollut jo flyygeli; olihan lukio musiikkipainotteinen. Risti oli tehnyt kaikkensa sotkeakseen hänen soittonsa. Ei se ollut yltänyt likikään hänen sormiaan, mutta heiluminen sai hänet raivon valtaan. Kun hän nousi pianotuolilta, kääntyi yleisön puoleen ja kumarsi, hän oli varmasti ollut yhtä punainen kuin mekko nyt.

Sibbellä hän oli kokenut itsensä tryffeliksi pianon ääressä. Mustia ne olivat. Olivat sentään lapsuudesta vähän kutistuneet eivätkä louskuttaneet enää leukojaan vaaniessaan häntä. Mutta pieneksi ja pehmeäksi hän tunsi itsensä, kun koskettimet ja nuotit tuijottivat häntä musta-valkoisina. Hän ei ikinä osatanut minttulakua. Hän ei ikinä pukeutunut mustaan ja valkoiseen. Punainen oli hyvä väri.

Opiskeluaikana hän säesti usein seurakunnassa. Soittajien taidot, soittimien vire ja musiikin tyyli olivat riemunkirjavaa. Miten koskettimetkin seurakunnan salissa olivat värikkäämmät. Ainakin ne olivat lukemattomien soittajien sormista tummuneet.

Juuri nyt alkaa konsertti! Kapellimestari seisoi tuossa, opiskeluaikainen kämppäkaveri. Nainen hänkin, kumarsi nyt aivan vähän ja viittasi kädellään kohti häntä. Vilkaisikin. Ja hän itse vilkaisi soitintaan. Se oli ruskea.

Tämä flyygeli oli ruskea ja sen suu oli auki. Sisuskalut olivat järjestyksessä ja se oli vireessä. Orkesterin hovivirittäjä oli kahteen kertaan varmistunut, että työkalu oli soittokunnossa. Hän seisoi flyygelin vieressä ja hänen teki mieli nojata siihen samalla tavalla kuin mies tapasi nojata työpakunsa konepeltiin. Rehvakkaasti ja onnellisena. Hän vilkaisi pedaaleja. Poika oppi ajamaan ilman apupyöriä keväällä. Oli tullut isänsä kanssa kulman takaa pihaan ja huutanut: ”Kato, äiti!” Hänen teki nyt mieli vastata samalla mitalla, hihkaista toisella rivillä istuvalle nuorellemiehelle: ”Kuuntelepas, sälli!”

Viime syksynä kaikki äkkiä kaatui. Hän lankesi asvalttiin marraskuun ensimmäisillä liukkailla. Henki säilyi. Kallokaan ei haljennut. Mutta vasemman käden pikkusormi, sormista kaikkein pienin ja heikoin, vääntyi, revähti, murtui, hajosi. ”Kyllä siitä kalu saadaan”, oli lääkäri sanonut. Mutta hänpä ei ollutkaan mikään kirurgi. Ei tajunnut, että soitto on pikkurillin varassa ja siinä samalla koko ura. Kuukauden hän oli ollut katkera. Risti oli lentänyt yöpöydän laatikkoon, seurakunnassa hän ei käynyt, Jumala oli matkustanut punaisen planeetan taakse ja särkylääkettä hän söi varmuuden vuoksi tupla-annoksen.

Erikoislääkäri oli katsonut. ”Ei se puukkoa kaipaa. Kyllä siitä kalu tulee.” Lääkärit kaluineen, ärsyttäviä! Mutta oikeassa olivat. Pikkusormi lakkasi särkemästä. Se löysi liikerantansa. Rahmaninov alkoi kuulostaa taas entistä enemmän itseltään. Ristikin löysi takaisin kaulaan.

Tässä hän seisoi nyt tämän pienen hetken. Ensimmäinen kerta solistina. Hän ei juurikaan piitannut rock-musiikista, mutta juuri nyt hänen teki mieli huutaa täysin keuhkoin: ”JEEEEEEE!”

70928790_2448588061890067_8409470485812740096_n_01Se olisi varmasti jäänyt yleisön mieleen. Hän päätti hillitä itsensä, kumarsi aivan vähän, ehkä yhtä punaisena kuin silloin lukiokeväänä. Istui alas ja katseli sormiaan. Mekonvärinen kynsilakka maalasi valtaisan kontrastin nuottien ja koskettimien mustalle ja valkoiselle.

Cis-mollisointu sai korvata JEEEEEEn.

Tästä se lähtee!

 

  •  Tekstissä vilahtaneeseen kapellimestariin voi tutustua täällä.
  • Kuvituksena olevat maalaukset ovat Raimo Mattsonin käsialaa. Raimon taidetta on enemmän täällä.

 

Tästä se lähtee.

Paljon on maailmassa kaunista ja läpikuultavaa

DSC_6115.JPG

Lätäkön ylittämiseen tarvittiin seitsemän loikkaa. Eikä se edes ollut ylitys vaan kahlaus, koska jokainen loikka aiheutti loiskahduksen ja jo neljännen kohdalla alkoi varpaissa tuntua kostealta. Ylittäminen olisi ollut levitatiivisempaa ja paljon tyylikkäämpääkin. Toisaalta jalkojen lätsähdykset olisivat lentäessä jääneet kuulematta. Oli marraskuu eikä edes pakkasta vaan melkein kymmenen astetta lämmitä ja koko seutu paksussa pilvessä, joten siinä oli hyvä kastella varpaansa ja jatkaa samanlaisilla loikilla kohti ostoskeskusta. Miten olivatkin asvaltoineet ostarin parkkipaikan niin, että vesi makasi siinä.

Selässä oli turkoosi reppu, jossa oli kettu kerällä. Reppu odotteli tyhjänä ostoksia. Kuivaa omenasiideriä, jossa on käsin poimitun omenan maku. Tavallista siideriä kalliimpaa, mutta aina joskus teki mieli maistella. Sen kaveriksi makkaraa, maisteltavaksi sekin. Vaimo oli kurssilla toisella puolella maata ja lapset maailmalla, joten illan ruokalistan voi määritellä itse.

Kassatytöllä oli tumma tukka ponnarilla ja hymy herkässä. Niin nätti, että sitä olisi voinut halata. Semmoista riskiä ei kuitenkaan uskaltanut ottaa. Olisi jäänyt siiderit saamatta. Jotain kevyttä sille tuli sanotuksi. Vielä oli saldoa makkaraostoksia varten. Lompakko sulkeutui niin että läpsähti.

Kohta takasin marraskuun hämärään. Siideri oli irlantilaista ja sää kuin Brittein saarilta. Nyt ei enää viitsinyt loikkia. Ainakaan paljon. Purkit hölskyisivät liikaa. Äskeinen lätäkkö aaltoili, hyvä ettei vaahtopäitä näkynyt. Tuuli tuuli vastaan, mutta kuorma kevensi matkantekoa. Eikä kotiin ollut pitkälti. Lätäkön yli, tunnelin ali, pyörätien poikki ja oikopolkua metsikön halki. Metsikössä tuoksui syksy. Kuin tatteja olisi marinoitu aamukasteessa. Paitsi että alkoi olla ilta, tatit jo kaatuneet, maatuneet tai aika päiviä sitten pannuille päätyneet. Mäntyjä kasvoi metsä. Yhdellä männyllä taisi olla paha päivä. Ilkeyttään se ujutti pitkän ja liukkaan juurensa polulle. Siihen tuli lankeemus. Rapsahdus ja tömähdys ja mahalleen maahan. Reppu mätkäisi niskaan. Muuten ei sattunut. Viimeiset kymmenet metrit sai viilettää kotiin housut karikkeessa. Lempihousut päätyisivät huomenna pyykkikoneeseen.

Suunnitelma oli selvä. Ihan ensin sauna lämpeämään ja sitten saunan jälkeen sanojen metsästykseen. Ehkä sanojen harmaus tänään herkeäisi. Ehkä ongelmaan auttaa omenan maku sieltä, missä marraskuu kestää kesästä kesään. Kosteat farkut lepattivat nurkkaan, punaiset ja väljemmät kietoutuivat ylle.

Siideripurkki oli selvästi repun hämärässä pelästynyt kaatumista. Sylkäisi puseron märäksi ja vähän silmillekin. ”Henkeä täynnä kuin kaljapullo”, oli mummo aina sanonut. Omenan tuoksu ei sopinut neuleen sinisenharmaaseen väriin. Muuten tuoksu oli mainio. Vähän maalainen, ei muistuttanut kuitenkaan lehmänlantaa.

Oli aika istahtaa. Hiipisikö siideri sormiin niin kuin se joskus tekee. Sormiin hiipinyt helpottaa toisinaan proosarunoilua. Syntyy läpikuultavaa tekstiä. Sini-vihreä lasimaljakko, lähde keväällä, tuopillinen omenajuomaa syysillassa. Paljon on maailmassa kaunista ja läpikuultavaa.

Vielä ei kuitenkaan ollut kirjoittamisen aika. Tietsikka hurahti päälle. Liikenne alkoi kohista kaiuttimista. Jostain taustalta kuului rummutusta. Lokki rääkäisi. Sitten alkoi kuulua laulua, joka ylisti jotain suurta ja mahtavaa korkeuksissaan. Toinen lokki huuteli kauempaa ja lähempää kohahti perhefarkkua suurempi ajoneuvo. Olisiko ollut bussi, kun ei sentään ärjynyt.

Saunassa lähinnä oli oma napa. Kun on riittävän likinäköinen, ei juuri muuta näe. Karvoitus navan ympärillä oli iän myötä laajentunut ja laajentunut ja ulottui nyt nilkasta kaulaan saakka. Ei tasaisesti mutta tummana. Olivatko ne karvat huvittavia vai miehekkäitä. Sitä rajanvetoa ei ehkä koskaan saa valmiiksi. Mieleen muistui A-valinnan myyjän ponnari. Ponnarissa ja hymyssä oli paljon yhteistä. Semmoinen konstailematon iloisuus huokui sekä pään etu- että takapuolelta. Oli siellä muitakin mukavia myyjiä, mutta tämä sai auringon paistamaan, vaikka olisi marraskuu ja todellisuuden ja auringon välissä puolentoista peninkulman pilvikerros. Jos tammikuussa sanoisi, että tänään ostan vähän parempaa siideriä ikioman syntymäpäivän kunniaksi, niin halaisikohan se. Vai antaisiko vain seniorialennusta. ”Lääkkeeksi sitten vain.”

Mieleen tuli myös vaimo. Se oli taidekurssilla opetelemassa vesivärien hallintaa märällä paperilla. Sillä oli omat puuhansa, ja välillä se murjotti, että voisi tehdä jotain yhdessä, ja meni taas. Joskus oli juolahtanut mieleen yhdistellä vaimon maalauksia ja omia tekstejä. Akvarelleissa ja proosarunoissa oli samansuuntaista läpikuultavuutta. Mutta sanaharkaksi oli mennyt, kun oli pari kertaa kokeiltu. Kuvaharkaksi ei, sanaharkaksi kyllä.

Siideri ehti pohjamudiltaan lämmetä saunassa. Suodattamatonta. Ja purkkikin lämpeni. Melkeinpä kuumeni. Happea kannatti haukata takaterassilla, jonne metsä näkyi enemmän ja liikenne kuului vähemmän. Hassua että se yksi mänty oli niin epäystävällinen, että meni ja kamppasi. Nyt puiden ääni tuntui lempeältä. Jospa vielä hyvät löylyt. Myöhäsiltapäivän saunottelu oli mukavaa.

 

2.

Saunan jälkeen maailma näytti entistäkin pehmeämmältä. Siideri oli taas kylmempää. Makkara sai jäädä toistaiseksi jääkaappiin. Ja tietenkin puhelin alkoi siinä päristä. Lipaston päällä, ainakin kahden metrin päässä. Pärisköön. Mokoma. Paitsi että jos se onkin jotain erityisen tärkeää. Vaimo on saanut sydänkohtauksen kurssillaan ja on viimeinen tilaisuus nähdä hänet hengissä, jos juuri nyt ottaa pikavuoron kohti pohjoista. Äh, vastattava oli.

– Hei, täällä on Milla Alkosta. Teidän ajokortti löytyi täältä lattialta.

– Ai se, jolla on poninhäntä.

Silmissä suorastaan näkyi, kuinka käsi heilahti ja tapaili jonnekin takaraivon tietämille. Ääni muuttui vähemmän viralliseksi.

– Joo, just se. Voisinko tuoda tämän sull… teille jonnekin.

– Voin tulla huomenna hakemaan niin ei tartte tuoda. Pitääkö mun ottaa henkkarit mukaan.

– Kyllä sinut täällä tunnetaan. Ja olet aika paljon tämän valokuvan näköinen. Olet varmaan uusinut ajokortin. Joskus myöhemmin.

– Ai, tunnetaan.

– Hei, mutta oikeasti, mulla on sellainen olo, että mun täytyy se tuoda. Ehditkö hakemaan bussipysäkiltä parinkymmenen minuutin päästä?

– Siitäkö liikekeskuksen edestä pysäkiltä? Joo, sopii.

– Okei, sii juu.

Farkut, teepaita ja neule. Mitä muuta? Tallennin pörröisine kissankarvoineen. Missä on toinen kenkä? Ai niin, nämä ovat märät.

Ulkona oli jo pimeää. Matka takaisin liikekeskukselle sujui lankeemuksitta. Joku loikki ison lätäkön poikki. Kuusi loikkaa niin, että poninhäntä sai kyytiä. Kuinka se vähemmillä loikilla selvisi? Mitä ihmettä sille sanoisi! Tyttö näki ja huiskautti kättään.

– Moi, täällä tämä on.

– Kiva. Mä saatankin tarvita sitä jo aamulla. Nyt olen menossa keskustaan.

– Sitten tämä sattui hyvin.

Tyttö ojensi ajokortin. Tytöllä oli sini-valkoiset tumput, vaikka ei ollut pakkasesta tietoakaan. Ajokortin saatteena tuli sama hymy kuin kassallakin.

– Kiitos. Onko siellä Alkossa kivaa olla töissä?

– Jotain täytyy tehdä elääkseen. Kahvilaankaan en voi mennä, kun en ole opetellut piirtelemään kukkia maitovaahdolla.

Milla vilkaisi tähtiin sadepilvien taakse.

– Ja on tässä muutakin

Miltä näyttäisi tumppukäsi mutkittelemassa lattelasin päällä. Sananjalka piirtyi ja kahvi tuoksui. Nykykahviin ei sokeria saanut ujutettua lasiin ilman että rikkoi kuvion. Miksi ylipäänsä juoda kahvia lasista.

– Tunnetteko te paljonkin asiakkaita.

– Pahimmat.

Bussi työnsi nokkansa vakuutusyhtiön nurkan takaa.

– Ja mukavimmat. Nyt pitää juosta pysäkille.

Eihän sen perässä meinannut millään pysyä.

Linja-autossa ei ollut muita matkustajia. Reppu syliin ja Millan viereen istumaan.

– Minun piti olla ilta kotona ja kirjoitella runontapaisia, mutta sitten päätinkin lähteä keskustaan.

Milla kääntyi katsomaan. Mitäpä tuo näki. Parin päivän sänki, hiukset syksystä vinksin-vonksin, maailmaa nähnyt farkkutakki ja kaulassa punaisenkirjava huivi.

– Ai, sä kirjoitat. Oletko sä toimittaja tai jotain.

– Äh, konttorirotta. Yritän saada euroja pidetyksi oikeissa excel-soluissa. Etsiskelen virheitä kaavoista ja yritän selitellä asioita parhain päin.

– Kuulostaa kutsumusammatilta.

– Eikun se on mullakin talouspoliittinen ratkaisu.

–Onko sun runoissa virheitä kaavoissa?

– Runoiksi ne ovat proosallisia.

– Oletko sä julkaisutkin?

– Netissä. Kolme fania ja tusina lukijaa.

– Sittenhän sulla on faneja äärettömästi enemmän kuin tavallisilla ihmisillä.

– Niin on. Mutta tavalliset ihmiset ovat harvassa.

Milla nauroi.

Bussi körötteli kohti keskustaa. Juuri tässä ei näkynyt kuin katulamput ja niiden valossa tuulessa tanssivia puiden luurankoja. Kuski vihelteli jotain rattinsa takana. Päivän liikenne oli hiipunut eikä illan meno ollut vielä alkanut. Tässähän voisi istua vaikka aamuun asti. Kuinka pitkälle mahtaisi menovesi riittää.

– Eikö teillä ole jotain sääntöjä. Että löydetyt ajokortit annetaan vaan kaupan johtajan toimesta kahden todistajan läsnä ollessa?

– Saattaa olla. Mutta kun sullakin on niin luottava ääni.

– Mullakin?

Vastausta ei ollut, kysymystä ei ehkä edes ymmärretty kysymykseksi.

– Menetkö kaupunkiin nauttimaan lisää siideriä?

– En mä ajatellut mennä kapakkaan. En löytänyt oikeanvärisiä sanoja ja päätin lähteä jokirantaan äänittämään lauantain alkuiltaa.

– Sulla on jännät harrastukset.

– Tietäisitpä vaan!

Bussin moottori sai kohtauksen. Rytmihäiriön tai puhallustaudin.

– Ei jumalauta! Taas!

Kuljettajan ääni oli römeä ja volyymi täytti koko ajoneuvon. Hän kaarsi ajoradan syrjään.

– Kaikki ulos! Heti!

– Se vissiin tarkoittaa meitä, totesi Milla.

Bussin takaosa alkoi kovaa vauhtia täyttyä savulla. Ulosmeno näytti aiheelliselta. Kuljettaja kaiveli työtilansa syövereistä sammuttimen. Kaikki kolme ehtivät ulos samaan aikaan. Kuljettaja hölkkäsi auton taakse. Siellä oli pyöreä reikä. Hän sovitteli sammuttimen letkunpään reikään ja tyhjensi sammuttimen moottoritilaan. Jauhetta suhahteli vähän uloskin.

– Just toissa kuussa ihan samanlainen tapaus mulla. Joskus joku vielä kuolee, kun nämä syttyvät milloin missäkin, rähisi kuljettaja.

– Soitanko mä yksykskaks? kysyi Milla.

– Tekisi mieli antaa palaa mutta mä soitan, murisi kuljettaja. – Mä vihaan näitä rakkineita. Mä vihaan tätä työtä, kun koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Että mä vihaan koko elämää.

Tilanne pysähtyi hetkeksi. Bussikin taisi päättää, että ei pala poroksi. Savu hälveni ja kuski alkoi räpeltää kännykkää.

– Meillä taisi mennä kävelyhommiksi.

Milla huitaisi kädellään katua eteenpäin, nielaisi ja sai sitten äänen tulemaan.

– Kasin reitti menee tuolla reilun kilsan päässä, mutta mä en tiedä, milloin sellainen on kulkeakseen.

Rinta rinnan lähdettiin kulkemaan.

– Minkä takia katuvalot ovat oransseja? Turkoosi tietenkin voisi antaa vähän kylmemmän yleisvaikutelman. Kun minä olin nuori, katuvalot olivat haaleankeltaisia. Vain isojen teiden risteykset olivat oransseja. Kun istui isän kyydissä ja oli yö ja matkaa vielä kolmesataa kilometriä, oranssit valot näyttivät jännittäviltä tullessaan mutkan takaa näkyviin.

– Minä en koskaan ollut isän kyydissä.

– Eikö sun isällä ole korttia?

– Oli mutta se ei ollut koskaan ajokunnossa. Enää ei ole koko isää.

Kenkien ääni oli kostea. Kostealta näytti myös jokin muu. Se kiilsi Millan poskella. Eikä pelkästään kiiltänyt vaan norui alaspäin, lorisi suorastaan. Olisikohan jossain taskussa nenäliina. Puhdas. Tai edes talouspaperia. Mitä vain, jonka voisi ojentaa ja sillä tavoin kertoa, että ei maailma tähän sateeseen huku, ei edes noihin kyyneleihin.

– En mä yleensä.

– Jos se bussin syttyminen pelästytti sua.

Milla pyyhkäisi poskensa takinhihaan. Käyhän se näköjään noinkin. Sen marraskuu kuivaa, minkä tyttö kastelee.

– Kuskin sanat, äänensävy. Ne kuulostivat isältä. Ja se, kuinka äkkiä hilpeästä viheltelystä pääsee kirouksiin.

– Sellainen isä.

Olisi voinut kiertää käden olkapäille ja tallustella sillä tavalla hetken verran. Vaikka risteykseen asti. Risteyksestä oikealle oli pysäkki ja pysäkillä joku ihminen katoksen alla sateenvarjon alla. Tuplavarmistus ei takaa sitä, etteivätkö varpaat kastuisi.

Toisinaan käy niinkin, että bussi osuu pysäkille täysin sopivasti. Vinkauttaa jarrujaan ja suhauttaa ovensa auki. Tervetuloa, täällä on vähän lämpimämpää ja vähän kuivempaa. Toisinaan myös savuisempaa, mutta kaksi savuista bussia samalle illalle on kohtalaisen epätodennäköistä. Kotoisa pulina täytti kulkuneuvon. Lauantai-ilta taisi olla sittenkin heräämässä.

– Ja kuitenkin olet Alkon myyjä?

– Niin. En mä kyllä itse juo.

– Milleen sä sitten osaat suositella ihmisille juomia?

– Luen. Mulla on hyvä muisti.

– Sittenhän sä olet vähän niin kuin leipäpappi.

Ulkoa alkoi työntyä sisään erivärisiä valoja. Brändit vyöryivät betonilaatikoiden katoilta. Bussi hiljensi pysäkille. Sisään remusi lauma teinejä muovipusseineen.

– Pikemmin viinipappi.

 

3.

Linja-autosta ulos siinä kohtaa, missä joki ryömii sillan ali kohti merta. Toisinaan joki näyttää pinnallisesti virtaavan vastavirtaan, mutta tuuli se vain on, joka kuljettelee sipsipussia tai kaljapurkkia kohti sisämaata. Nyt virran suuntaa ei näkynyt. Vedenpinnan väreet olivat hilpeän kirjavia. Autot mennä jumputtelivat ohi. Jokivartta kulki kevyenliikenteen väylä. Ei se kovin vikkelästi kulkenut, mutta ehti se riittävää vauhtia kiireettömien jalkojen mennä.

– Tossa vähän matkan päässä on semmoinen sähkökaappi ja sen vieressä penkki. Siihen ajattelin mennä. Yksi mun vakkaripaikoista.

– Aika harvat istuskelee marraskuussa märällä penkillä.

Märkä se oli. Kiilteli. Ehkä penkillä ei ollut kukaan istunut kuukauteen. Eilistä lukuun ottamatta. Voisi mennä muutama kuukausi, ennen kuin kukaan siihen pysähtyisi lepuuttamaan jalkojaan. Puhumattakaan, että jäisi juomaan siideriä ja ihmettelemään joen edesottamuksia. Milla nyt kuitenkin istahti siihen ja ryhtyi katselemaan vastarannalle. Joentöyräät oli valaistu ja vastarannan talotkin kohta satavuotiaine seinineen.

– Mitäs te siinä teette?

Jostain oli ilmestynyt laitapuolenkulkija pyörineen. Ei näyttänyt aggressiiviselta. Ehkäpä se lähtisi, jos saisi toden vastauksen, joka kuulostaa riittävän pitkäveteiseltä.

– Tässä valmistellaan äänimaiseman dokumentaatiota. On odotettavissa, että kohta kuultavissa on afrikkalaisia sävyjä, vaikka ollaan suomalaisessa marraskuussa.

– Tangoa sen olla pitää.

– Nyt ei ole tangoa odotettavissa. Suomalaiseen marraskuuhun, autojen huminaan ja valojen kimmellykseen märältä asvaltilta sopii djemberummun kumina. Ei tätä muuten kestä.

– Ei tangokaan suomalaista ole.

– Ei niin mutta nämä äänet ovat. Saksalaiset ja ranskalaiset ja korealaiset autot luovat kaupunkiin eteerisen, suomalaisen äänimaiseman.

Juuri siinä kohdassa soitto ryömi jostain ja päätyi korviin. Syvä bummm ja sen koristukseksi muita lyöntejä. Bassokitarakin kuului ja piano. Kappaleesta ei saanut selvää, mutta rytmistä sai. Ja siinä sitä sitten istuttiin rivissä, Milla ja mies ja spurgu.

– Mummo oli töissä viinanpolttimolla kauan sitten. Se oli kotoisin tosta seurakunnasta.

Milla huitaisi joen yli kohti ääntä. Väljästi tuttuhan se seurakunta. Sen järjestämät konsertit rikkoivat rajoja niin musiikillisesti kuin hengellisesti. Pakko oli nyökätä.

– Mäkin olen siellä käynyt.

– Niin mäkin.

– Pää kii.

Millan sanat saivat sumuiset pisaratkin pakenemaan kauemmas.

– No, äläs nyt.

Alempana joen varressa savupiippu kirjoitteli yhden sarakkeen excel-taulukkoa sateeseen. Punaiset numerot valahtivat jokeenkin juuri niin kuin numeroilla on taipumus tehdä, kun ilta on vasta nuori.

– Mummo oli töissä polttimolla. Se oli siellä kolmessa vuorossa, ja tuotteista vain osa oli tarkoitettu lääkinnällisiin tarkoituksiin. Kolmivuorotyössä se siellä oli vuosikausia, Iltaisin istui tuomiokirkon puistossa. Jossain vaiheessa se ehti tehdä pari poikaa. Lopulta mummo hyppäsi jokeen, kaksi siltaa tästä kohtaa ylävirtaan.

Joki ei piitannut syytöksistä vaan heijasteli uskollisesti jokaisen mainosvalon heijastuksen. Joku pieksi djembeään yhä kovemmin toisella puolella jokea. Kulkija alkoi puhua paljon rummun rytmiä hitaammin.

– Mä olen kuullut tarinan kaverista, joka päätti päättää päivänsä Kirkkosillalla. Se pisti pistoolin taskuunsa ja hankkiutui köysi kaulassaan roikkumaan sillan rakenteista. Koska varma on aina varma, se kaivoi revolverin taskustaan ja tähtäsi päähänsä. Mutta mies ampuikin köyden poikki, putosi veteen ja palokunta kiskoi hänet kuiville. Niin hän eli loppuelämänsä hiukan onnellisempana.

– Sä kerrot ton tarinan joka kerta, kun sun äidistä puhutaan.

Näytti siltä, että kaksikolmasosaa läsnäolevasta porukasta piti sukukokousta märällä puistonpenkillä. Ilmapiirikin oli niin kuin sukukokouksissa. Kukaan ei voi olla varma, mitä joku seuraavaksi päästää suustaan, mutta se suusta päästetty on jokin kosteissa olosuhteissa kurnuttava eliö.

– Se on hyvä tarina. Onnellinen loppu.

– Mistä tiedät? Itse olet lisännyt tuon loppulauseen.

– Ehkä se on mun toive. Mutta kerro vaan mummosta.

 

Sammakot jätettiin sittenkin kurnuttamaan jonnekin äänihuulten taakse. Milla jatkoi tarinaa mummosta, vaikka olikin sen oikeastaan jo kertonut. Mummon pojat jäivät isänsä kanssa. Isä rakenteli toisessa tehtaassa sohvia suomalaisten takalistojen alle. Syötti pojat päivittäin ja opetti juomaan perjantaipullon. Toinen pojista päätyi Millan isäksi ennen kuin pääsi hengestään. Toinen oli opiskellut pitkäänkin mutta taisi kierteli nähtävästi nyttemmin kaupungin puistoja. Kävi tuolloin tällöin ja varsinkin jouluna sukulaisissa saunassa ja syömässä.

– Ja siksi sinä olet Alkossa töissä?

– Siksi.

Toinen Millan mummon pojista istuskeli pitkään hiljaa penkillä. Jos oikein tarkkaan katsoi joen pintaa, saattoi huomata, että melko suuri osa siitä oli kimmellystä. Äänitin äänitti ääniä. Viidakon rytmi virran takaa oli muuttunut reggaeksi.

– Ei se äidin syy ollut.

– Eikö tuo ole aika tavallinen tarina?

– Tuo on muuten tohtori.

– Sekin taitaa kuulua tavalliseen tarinaan.

Loiskahti, kun jokin auto viskasi vettä lätäköstä rotvallin reunan läheltä. Muutama pisara lensi penkille asti. Setämies alkoi keräillä itseään pystyyn.

– Et nyt mene mihinkään.

Millan ääni oli selvästi tottunut komentamaan. Setä istahti.

– Mitäs me tässä sitten tehdään.

– Ollaan ja istutaan ja äänitetään tuolle kaverille iltaa.

– Niin, nämä kaikki keskustelut ovat nyt menneet nauhalle. Tai siis kovalevylle.

Setämies kääntyi katsomaan.

– Kaikkiko, mitä Milla kertoi?

– Kaikki.

– Voinko minä saada kopion? Missä muodossa se ääni on?

Oivallus tuli äkkiä. Äänihän oli sivistyneen miehen, asioista kiinnostuneen. Äsken se oli ollut surullisen miehen ääni. Pientä karheutta siinä kyllä oli.

– WAViksi tai MP3:ksi sen voi eksportata.

– Meilaa mulle.

– Onko sulla sähköpostiosoite?

Millan ääni kiiri vastatuuleenkin jonkin matkaa.

– Toi on muuten tohtori, toisti setämies.

Sitten istuttiin hiljaa. Autot tulla kohisivat ja mennä suhisivat taukoamatta. Mahtaakohan sumu pehmentää ääniä samalla tavalla kuin maiseman muotoja. Rummun kumina joen toiselta puolelta ainakin oli pyöreä. Sillä taisi olla basso kaverina ja eiköhän pianonkin kilkatus välillä jaksanut kiiriä yli joen. Menköön äänitiedostoon vielä vähän aikaa tätä maisemaa.

– Mikset sä tee sun runoista äänirunoja? Yhdistät nämä äänimaisemat sun teksteihin.

– Niin kun mulla on niin luotettava äänikin.

– Just niin.

Millaa olisi voinut taas halata. Idea tuli kevyesti kuin voikukanhaituva kesätuulessa, ja sen tuulen kesä tuli äkkiä takaisin liki.

– Mistä sä ton keksit?

– Se sama luotettava ääni sanoi sen mulla, joka käski mun tuoda ajokortin bussipysäkille.

Joen takana rumpu villiintyi.

– Nyt mulla on tarpeeksi ääniä tälle illalle.

Milla nappasi sedän mukaansa, huikkasi moikat ja lähti kulkemaan. Bussi kotiin ei ollut syttynyt.

 

4.

Lämpö oli jäänyt saunaan pesimään. Marraskuun tihku sai kyytiä. Löylyssä oli hämärä, mutta naapurin kämppä oli palatessa ollut täysin pimeä. Nyt voisi uskaltaa.

Kauan sitten äänen käytön kurssilla kaikki oli aloitettu mumisemalla ämmää ja päästelemällä a-äännettä ihan vapautuneesti, miten sattuivat tulemaan. Nyt mmmm kuulosti saunassa hyvältä. Sen ympärille kerääntyi kuulokuvia ohi loiskuttelevista autoista ja rummusta joen takaa. Ja mmmm oli usva, joka helli viileästi kaikkea. Ne sanat, jotka eivät alkuillasta olleet löytäneet uomaa itselleen, alkoivat tulla. Ne tulivat vakaalla. luotettavalla äänellä. Ne olivat kuulaita. Niin kuin vesi, jonka loiskauttaa perhefarmari. Niin kuin rumpu, jonka ääni ui kirjavana väreilevän joen yli.

– Mmmm. Sini-vihreä lasimaljakko, lähde keväällä, tuopillinen omenajuomaa syysillassa. Paljon on maailmassa kaunista ja läpikuultavaa.

Ei pöllömpää! Vettä huiskahti kiukaalle ja kiuas sihahti.

DSC_6120

 

Katsokaa kaupungin lintuja

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Naakka taapersi korkealla muurilla vakain askelin. Iltapäivä oli hehkeimmillään; mikäpä oli kävellä kaikessa rauhassa. Lintu katseli alamaihin. Ihmisiä parveili tuhansittain rannassa ja kapealla kujalla. Oli kojuja ja tempuntekijöitä. Väkijoukko valui hitaasti kuin joki siinä vieressä, valui sentään kahteen suuntaan. Aurinko porotti ja ihmiset punoittivat. Välillä joku ostikin jotain, uuden aarteen hyllyyn pölyttymään.

Naakka katseli ja keikautti päätään. ”Pitävät meitä laumaeläiminä!”

 

*   *   *   *   *

 

Lokki kirahti iloissaan. Paljon oli jäänyt herkkuja ihmisiltä pyöreälle pöydälle. Olivat vain äkkiä nousseet ja lähteneet kesken kaiken. Niille tulee usein kiire jonnekin. Töytäisevät itsensä liikkeelle. Menevät ostamaan itselleen uusia sulkia.

Vähitellen tuolit pöydän äärestä kaikkosivat kauemmas. Tuli tilaisuus liihotella pöydälle ja maistella. Tämä muistuttaa merivettä mutta on rouheampaa. Tämä taas on makeaa. Lokkia nauratti; olihan hän naurulokki. Tahmeassa läntissä räpisteli kärpänen. Lokki napsi senkin suuhunsa. Hapanimelää, mehukkaampaa kuin iltataivaan hyttyset. Servietin lintu päätti olla syömättä. Siinä oli aivan liikaa kuituja hänen herkälle ruuansulatukselleen. Myrkyllisen väriseltäkin näytti.

Tuli ihminen tarjottimineen ja vei tiskit pois. Kohta pöydän ääreen istahtaisi taas seurue piirakoineen ja leivoksineen. Etsisi tuolit lähipöytien ympäriltä. Hotkisi herkkunsa ja näyttäisi undulaattiparvelta. Ja kuulostaisi.

 

*   *   *   *   *

 

IMG_20190629_132741_01Kauan sitten asui lintupuistossa kurki. Se seisoi yhdellä jalalla ja näytti yrmeältä. Toisen jalan olemassaolosta käytiin pitkällisiä filosofisia keskusteluja. Lapset oppivat pelkäämään kurkea. Tuollaisia kurjet ovat, nokkivat jos menee lähelle. Vaan uhkarohkeinkaan sälli ei mennyt hänen yrmeytensä nokan ulottuville; lammikkoa kun ympäröi verkkoaita myös yläpuolelta. Muut linnut eivät tainneet pitää kurkea muuna kuin maamerkkinä tai liikenteenjakajana. Sorsanpojat menivät hippaa hänen ympärillään. Hän kääriytyi itseensä kuin valtaviin siipiinsä. Päätä ei ylpeyttään piilottanut kainaloonsa. Surullinen tapaus.

Paljon myöhemmin näin toisen kurjen nököttävän yhdellä jalallaan juuri siinä kohdassa, jossa ennen oli työhuoneeni. Eipä se varsinaisesti ollut minun huoneeni. Oppiaineen lasertulostin asui siinä huoneessa. Tulostimen armollisella suostumuksella sain jakaa hänen tilansa, jos vain yritin tehdä jotain järkevää. Pari kirjaa taisin tulla toimittaneeksi, varmaan ne jotain järkevääkin sisälsivät.

Nyt koko rakennus oli purettu, missä lie tulostin kolmen vuosikymmenen takaa. Rakennuksen kohdalla seisoi ylpeä nostokurki. Eipä sekään lähipiirissä porhaltavia ihmisiä nokkinut. Seisoi vain. Katselin nostokurkea. Ajatukset ja muistot menivät hippaa sen ympärillä.

Ehkäpä yksijalkaisia kurkia on turha pelätä. Eivät ne ole kovin hyviä juoksemaan ketään kiinni. Vaan entäpäs, jos ne levittävät siipensä?

 

*   *   *   *   *

 

Toinen naakka hyppeli kahvilan terassilla. Ihmiset ryystivät kahvia ja kauhoivat leivoksia lepopäivänraukeina. Naakka oli heitä toimeliaampi. Se tutki pihalaattoja ja huomasi muurahaisen. Hyönteinen sai mennä menojaan, se onnekas. Lintu katseli, mistä muurahainen oli tulossa ja oivalsi pienet reiät laattojen välissä. Pari kuopsausta kynsillä laattojen väliin ja jo alkoi kuhina käydä. Muurahaisia tunkeutui esiin maan alta. Toiset kantoivat munia mukanaan, toiset ryntäsivät esiin ilman taakkaa. Naakka alkoi napsia muurahaisia. Sokerimuurahaisia!

Naakka nokki. Nappasi sen muurahaisen, joka sattui silmiin osumaan. Eipä niinä juuri luonnonvalinnasta ollut kyse. Naakan nopeat liikkeet yhdistyivät aitoon sattumaan. Viereinen muurahainen jatkoi rynnistystään. Toistaiseksi.

 

Rammat tanssivat, mykät laulavat

Huom! Tarinan papat ensiesiintyivät täällä. Tinkan tarinaa ei vielä ole julkaistu.

>>> Viimeiselle tuomiolle

LaulaaJumalanpalvelus oli ohi. Pappi oli puhunut Jeesuksen tekemistä ihmeistä, kuinka ihmeet ovat nykyään harvinaisia ja kuinka niitä kuitenkin tapahtuu. Nyt oltiin alasalissa kahvilla. Pullaakin oli ja sämpylää ja kinkkua sämpylän ja kurkkuviipaleiden välissä. Tinka istahti pappabändiläisten pöytään, kaiveli kinkkuviipaleen sämpylästään ja tökkäsi sen Jussin lautaselle. Sitten hän istui hetken hiljaa ja pyöritteli lusikkaa teekupissa. Jussi työnsi kinkun suuhunsa. Repa selitti jotain naapuripöydässä istuvalle pariskunnalle. Eikka olisi varmaan istunut suu kiinni koko ajan, ellei hänen olisi pitänyt välillä tunkea sämpylää sisään. Mohis oli jossakin.

– Mun mummo oli vanhainkodissa laulamassa. Siis vielä vanhemmille. Kansanlauluja ja virsiä se oli laulanut parin kaverinsa kanssa ja sitten ne olivat itkeneet siellä kaikki.
Repa vilkaisi Tinkaa ja hörähti.
– Eikö sun mummo laula ihan hyvin!
– Eiku oikeesti.
– Loppukesästä Jussi huijasi meidät torille tanssimaan. Nyt sä siis yrität saada meitä laulamaan halullisten sielujen hengellisiä lauluja dementoituneille mummoille.
– Suunnilleen noin. Mä voisin siteerata Raamattua tässä kohtaa.

Jussi oli sen verran kirjanoppinut, että ymmärsi heti, missä Tinkan ajatukset viilettivät.
– Ajattelit vetää meidät viimeiselle tuomiolle?
– Joo, jos on minusta kiinni, niin saatte olla lampaiden jengissä.
– Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.
– Pätee myös siskoihin.
Tinka hörppäsi teetä. Eikka nielaisi sämpylänpalan ja sai kolme sanaa suustaan.
– Eiköhän me mennä.

Vähän syrjemmässä alkoi rukoussessio. Keski-ikäinen nainen tummansävyisessä kukkapaidassaan istui tuolilla. Häntä vähän vanhempi pariskunta sipisi rukousta puoliääneen. Mies piti kättään rukoiltavan olkapäällä, nainen lyttäsi tämän permanenttia omalla kädellään. Tinka katseli rukousta. Rukoiltavalta alkoi valua kyyneliä. Yksi tavu kuului usein. ”…sus!”

– Voi, kun tapahtuisi ihme!

>>> Mitä tehdään, kun hukka rouskutti biisilistan?

Ovi aukesi itsesään, kun Jussi oli keplottelemassa kättä ripaan. Jussilla oli musta takki ja tukka syyssään tuivertama. Joku sadepisarakin oli vielä ilmassa, vaikka pari viikkoa oli jo ropissut.

– Kiitos, sanoi Jussi ovelle. Itseaukeva ovi on käytännöllinen, jos yhdessä kädessä roikkuu kitaralaukku, toisessa kädessä nuottiteline, kangaskassi on täynnä aa-neloselle kopiotuja sointuja kaverinaan puolentoista litran vissypullo. Kainaloon ei sitten ollut riittänytkään muuta tavaraa kuin seurakunnan roll-up pystytettäväksi konserttipaikalle. Jos tätä nyt konsertiksi voi sanoa. Jussia seurasivat Tinka, Mohis, Repa ja vielä hiukan ontuvat Eikka, kaikki kutakuinkin yhtä raskautettuina omista taakoistaan kuin Jussi.

Ovi sulkeutui; pakotietä ei ollut.

– Neuvostokomeljanttareita, ampukaa ne!
Pyörätuolissa istui pappa ja osoitti sisään rymisteleviä soittajia vähän käyrällä etusormellaan.
– Lampinen istuu nyt vaan rauhassa. Kohta saadaan hengellistä musiikkia. Ja mafiosoilta nuo enemmän näyttävät pitkissä takeissaan.

Hoitaja kääntyi bändiin päin.
– Lampinen on rintamamies. Se ehti välillä viettää rauhanomaista elämää monta vuosikymmentä, mutta on parin viime vuoden aikana palannut vahvasti puolustamaan etulinjaa. Meistä ei täällä monikaan olisi hengissä, jos Lampinen pääsisi tuolla hyökkäysvaunullaan lähimmäistensä kimppuun.
– Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, vahvisti Lampinen.

Hoitajalla oli vaaleansininen työtakki. Rintataskussa oli nimilaatta, joka väitti, että kyseessä on Soile. Rintataskusta pilkisti pari kynää, joista yksi oli vähän pissannut; taskun alareunassa oli mustetahra. Tukka oli lyhyt, silmien ympärillä muutama ryppy, jotka kaikki eivät johtuneet murheista. Soile kätteli tulijat ja huiskaisi kohti oleskelutilaa.

– Me paimennetaan yleisö paikalle, saattaa kestää hetken.

Soile hävisi käytävänmutkaan.

Tila ei ollut suuri. Tuoleja oli vinksin-vonksin ja muutama pöytä etsi paikkaansa tuolien keskellä. Ikkunanpielessä seisoskeli limoviikuna, jonka alle olisi mahtunut piknikille isompikin porukka. Kasvi oli nähtävästi erittäin rakastettu eliö. Bändi raivasi itselleen tilan ikkunoita vastapäätä. Eikka istahti djemberumpuineen ikään kuin keskelle. Hänestä oikealle ryhmittyi puhallinsektio Tinka ja Mohis. Jussi ja Repa olivat akustisine kitaroineen pykälää muita edempänä, vähän niin kuin vasemmalla. Yleisöstä katsottuna kaikki toki tulisi olemaan toisin päin, mutta yleisön kyvyistä hahmottaa ilmansuuntia oli vielä vaikea sanoa mitään.

Kamat olivat nopeasti vireessä, akustisesti kun soitettiin.
– Kokeillaas jotain, sanoi Jussi. – Vaikka Ylistäkää Herraa, taivas ja maa; ja yy-kaa-koo-nee.
Orkesteri ehti kuin ehtikin mukaan ja soitto täytti huoneen. Toinen, Soilea pidempi, harmaampi ja harteikkaampi hoitaja kurkkasi huoneeseen.

– Aika meteli, hän tuhahti, mutta tuhahdus onnistui kömpimään vain niukin-naukin äänivallin yli.

Kohta tuhahtelija palasi taluttaen mummoa, luultavasti tsaarin aikana syntynyttä. Tuhahtelija istutti hänet eturiviin. Mummolla oli vihreä nukkavieru hilkka päässään. Hän asetti kävelykepin syliinsä poikittain.
– Hivaa paivaa, sanoi Mohis mummolle.
– Se ei ole puhunut vuosikausiin mitään, informoi Tuhahtelija ja lähti taas menemään.
– Kuka on tama se?
– Annikki se vaan on.

Soile lykkäsi Lampisen huoneeseen. Oleskelutilaan alkoi valua muitakin veteraani-ikäisiä, jotkut omin jaloin, toiset joko vempele- tai henkilöavusteisesti. Tuhahtelija näytti happamasta ilmeestään huolimatta olevan hyvä tuki ja turva hatarajalkaisille. Mummoja näytti olevan enemmän, mutta Lampisen lisäksi tuli pappojakin paikalle. Tuoleja rymisteltiin, ihmiset saivat tilaa pyllyilleen ja pyörätuoleilleen.
– Ovatko kaikki saaneet lääkkeensä, huolehti Tuhahtelija.
– Ei me niin huonosti soiteta, vastasi Repa.
Nyt tuhahdus kyllä kuului.

Tuhahtelija jäi nojaamaan ovenpieleen. Soile sompaili itsensä bändin luo. Väki oli aika hiljaa, joten tuttu ääni kaikui huoneessa hyvin.
– Soittakaa Jätkän humppa.
Se oli Lampinen.

– Kyllä meille taitaa tänään olla tarjolla hengellisempää tuotantoa, vastasi Soile ja ojentautui sitten koko pituuteensa. Hän kääntyi orkesterin puoleen. – Tervetuloa tänne meidän nurkkiin soittamaan. Hienoa, että otitte yhteyttä ja tarjouduitte. Meille on oikein tunkua tuossa joulun aikaan, mutta näin sydänsyksyllä tuntuu joskus siltä, että meidät on kokonaan unohdettu. Te ilmeisesti olette… Ai niin, kai teidän bändillä on nimi?
– Ei, tämä on vain tätä keikkaa varten koottu kokoonpano. Tai toisella tapaa ajateltuna me miehenpuolikkaat soitetaan tavan takaa yhdessä, mutta Tinka tunki itsensä kyytiin. Tai oikeastaan hän on tänne tulemisen äiti.

Lampinen alkoi paukuttaa hyökkäysvaununsa käsinojia.
– Soittakaa Jätkän humppa.

Jussi kaiveli ankarasti reppuaan ja kitaralaukkuaan.
– Missä meidän piisilista on?
– Mä näin sen viimeksi treeneistä lähtiessä rumpupallilla, tiesi Eikka.
– No voi nyt…
Jussi jätti jatkon arvailujen varaan, mutta vanhainkotikeikalle sopivasta argumentaatiosta tuskin oli kyse. Nuotit ja sointulappuset olivat mukana, mutta kuten kaikilla kunnon orkestereilla, laput olivat itse kullakin aivan vapautuneessa järjestyksessä.
– Aloitetaan joku tuttu hidas, me pärjä kyllä! kannusti Mohis.
– Soittakaa Jätkän humppa.
– Lampinen, hyssss, kuului kuorossa sekä Soilen että Tuhahtelijan äänellä. Repliikki taisi kuulua paikan äänimaisemaan.

Jussi alkoi näppäillä e-mollia. Katsahti muita soittajia ja hiljensi sitten tempoa vielä rahtusen.
– ”Kuljen täällä kysellen, katson hiljaa, vaieten…”
Saksofonit tulivat mukaan tuskin vaikenemista voimakkaammalla volyymillä. Tai no, niin piano kuin fonilla voi soittaa. Seurakunta hiljeni kuuntelemaan kuin taikaiskusta. Jotain taikaa Jussin äänessä olikin. Katseet kohdistuivat häneen. Joku alkoi hyräillä mukana äänellä, joka olisi sadepisaran osumasta murtunut. Päästiin kertosäkeeseen.
– ”Anna sade, Jumala. Sydän kaipaa odottaa.”
Tuhahtelijan reaktio oli välitön ja äänenvoimakkuus tilanteeseen riittävä.
– Kyllä tässä on ihan tarpeeksi satanut.
– Soittakaa Jätkän humppa.
Lampisen äänessä ei ollut vähäisäkään estoja. Soitto jatkui, kappale loppui.
– Minä en kyllä tämmöistä kuuntele, tokaisi Tuhahtelija, jätti ovenkarmin pysyttelemään pystyssä omin voimin ja häipyi jonnekin. Soile katsoi perään eikä näyttänyt tyytyväiseltä. Yleisö alkoi kihistä.

– Mika on Jatkan humpa, kysyi Mohis.
– Vanha tanssijuttu, vastasi Eikka. – Olen soittanut.
– Tanssijuttu. Tanssi on jees! Se me soitta.
– Simppeli sointukulku, sanat vähän arveluttavat.
– Sillä mennään, päätti Jussi. – Mikä sävellaji?
– E-mollista se helpoiten menee, sekin.

Ja niin sitä mentiin humpan tahtiin. Kolmen soinnun ihmeitä on maailma täysi. Eikka lauloi ensimmäisen säkeistön ja pieksi samalla djembeään. Orkesteri pääsi helposti mukaan. Ja kun kertosäe tuli, siihen yhtyi melkein koko yleisö. Tämä ei ollutkaan sitä ikäpolvea, joka haikaili takaisin Karjalaan. Nämä ihmiset olivat tanssilavojen hiellä kyllästettyjä. Ehkä jonkun mieleen palautui myös taskulämpimän Koskenkorvan aromi. Toisen säkeistön kohdalla jotkut asukeista nousivat ja alkoivat tanssia.
– ”Huhtikuussa virransuussa jätkä tekee näin, puut hän uittaa, tilit kuittaa aina eeltäpäin. Lauantaina kääntää aina paidan nurinpäin, kun kylille käy viheltäin…”

Ja taas alkoi kertosäe ja kuorolaulu. Tuhahtelija oli palannut ovenpieleen. Lampinen vääntelehti pyörätuolissaan. Ja lauloi. Hyvin lauloikin. Olikohan mies saanut harjoitusta muuallakin kuin marsseilla kauan sitten.
– ”Voi, voi, jos suukon saan mä sulta, ai, ai, se kuumeen miehen loi!”
Ja loppulyönti PUM! Hirmuiset aplodit raikuivat.

– Tuossa soittaessa tuli mieleen, että vedetään Herraa hyvää kiittäkää. Siinä on sama tempo kuin Jätkän humpassa, ehdotti Jussi. – Minä osaan siihen sanat. E-mollista voidaan soittaa sekin.

Eikka paukutti djembellään intron. Jos djembellä soitettaisiin metallia, niin Eikka olisi eturivin hevidjembettelijä. Basso oli raskas ja tonicit nopeita. Niin alkoi virsi. Sielun veljiltä ja sisarilta näyttivät mummot ja papat keskenään. Jotkut menivät taas humppaa keskenään. Toiset taputtivat. Jotkut lauloivat mukana. Täyttä kurkkua tietenkin. Kesken soiton Jussi huiskutti Soilelle ja osoitti sitten Annikkia. Soilen suu jäi auki.
– ”Virsin, lauluin psalttarein, harpuin huiluin kantelein”, lauloi Annikki. Hänen silmänsä olivat kiinni mutta hän paukutti kävelykepillä rytmiä reittään vasten.
– Propagandaa, tuomitsi Tuhahtelija, kun virsi loppui. – Ei viattomille vanhuksille saa tuollaista pajunköyttä syöttää!
– Ei me kyllä olla yhtään viattomia. Me halutaan lisää virsiä, kivahti siihen pieni mummo, jolla oli hopeiset kiharat.
– Raili on nyt vaan hiljaa. Kyllä tässä säännöt on seurakuntien vierailijoillekin.
– Ota nyt ihan rauhallisesti vain, sanoi Soile Tuhahtelijalle. – Aikuisia ihmisiä täällä on kaikki.
– Soittakaa Niin ihanaa on ylistää, kuului tuttu ääni. Lampinen oli päässyt virsien makuun.
– No sehän me vetästään! D-duurista. Pärjääkö puhallinsektio?
– Me parjaa aina Tinkan kaa! Tinka osaa melodiat ja mina valuttan varia paalle.

Tuhahtelija katosi käytävälle. Kantapäiden töminä veti vertoja Eikan djembelle. Tempo vain oli vielä tiukempi, vaikka bändiäkään ei hituroimisesta voinut syyttää. Kyllä virsiä voi soitta punkkinakin, jopa akustisesti.

Lampinen askelsi yhä varmemmin. Ei hän ehkä humppatanssin SM-kisoissa olisi pärjännyt, mutta pogoamisen ikämiessarjassa olisi pronssia saattanut irrota. Raili sentään nappasi Lampisesta kiinni, ja pari meni vapaalla tyylillä edestakaisin bändin edessä. Osa väestä keskittyi laulamaan. Melko syvältä sielusta näytti laulu tulevan muiltakin kuin Annikilta. Soilekin näytti nauttivan menosta, tosin hän vilkaisi muutaman kerran käytävälle, mutta eipä siellä ketään näkynyt. Hän kääntyi kohti bändiä ja ryhtyi salsaamaan. Sellaisenkin rytmin saattoi soitosta löytää. Soile vilkaisi Jussia ja nosti peukalonsa pystyyn.
– For us about rock, hän huusi, kun Mohiksen ja Tinkan saksofonit juttelivat keskenään soolonpätkillä.

Virsillä mentiin vielä vähän aikaa. Sopipa joukkoon sound checkinä soitettu Ylistäkää Herraa, taivas ja maakin. Mummot oppivat sanat saman tien, papat vähän arastelivat tämmöistä nykymusiikkia. Kun kappale oli soitettu vajaan tusinan kertaa läpi, bändi yritti lopetella, mutta seurakunta ei lakannut laulamasta. Äänenvoimakkuus vain kohosi, kun soittimet lakkasivat säestämästä. Bändiläiset katselivat toisiaan hetken ja hyppäsivät takaisin menoon mukaan, ja saatiinhan sekin kappale ennen pitkää lopetettua.

>>> ”No, onkos tullut kesä?”

Tuhahtelija oli jossain vaiheessa palannut ovenpieleen nojaamaan. Hän katseli huoneessa olevaa väkeä. Nuorilla silmillä saattoi nähdä, että hänen silmäkulmansa loistivat kosteina, mutta mummot ja papat eivät kiinnittäneet asiaan huomiota.
– Anteeksi, Tuhahtelija sanoi
– No mitä nyt, kivahti Soile.
– Kun minulta jäi alkukesästä vanhimman lapsenlapsen kevätjuhlat väliin, niin minusta olisi niin ihanaa kuulla Suvivirsi.
Tuhahtelijan ääni ei ollut kovin varmalla pohjalla, mutta lause tuli takeltelematta.
– Se me halutaan laulaa kaikki yhdessä, hihkaisi Annikki.
– Joo, niin me halutaan, vahvisti Lampinen ja istahti kulkuneuvoon, joka ei kenestäkään enää näyttänyt hyökkäysvaunulta vaan pikemmin vaikka hippi-Folkkarilta.
– Veisaamme virrestä 351 säkeistöt ensimmäisestä neljänteen, julisti Repa vakaasti.

Ja niin laulettiin. Ja hartaasti mentiinkin. Monen laulajat kasvot olivat kohti kattopaneeleita. Annikki käytti kävelykeppiä rytmisauvana ja joku siinä saattoi saada mustelmankin. Syyssade löi ikkunaa vasten ja ulkona hämärsi.
– ”Sun rakkautes liekki sytytä rintaamme, luo meihin uusi mieli, pois poista murheemme”, päättyi virsi.

Jussi kohotti kätensä ja väki hiljeni.
– Minulla oli pieni puhekin tätä iltaa varten suunniteltuna. Mutta se on siinä samassa paikassa, missä on lista illan lauluista. Tämä vain taitaa olla taas sellainen ilta, joka ei seuraa mitään listoja. Ajattelin kuitenkin kertoa teille yhden pätkän Raamatusta sillä tavalla kuin minä sen muistan. Kaimani Johannes oli joutunut vankilaan. Ehkä hänelle oli tullut aika pitkäksi, kun hän ehti alkaa epäillä, oliko Jeesus sittenkään messias. Johanneksen opetuslapsia norkoili opettajansa sellin kalteri-ikkunan takana. Johannes komensi kaverit kysymään Jeesukselta itseltään, onko tämä messias vai vain kansanvillitsijä. Jeesus antoi sanoman vietäväksi Johannekselle. Tämän muistan sanasta sanaan: ” Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Autuas se, joka ei minua torju.”

Tinka lauloi lopuksi laulun omasta mummostaan. Jussi komppasi, Mohis soitti hiljaista kuviota saksofonilla ja Eikka ja Repa itkivät. Laulun jälkeen meno oli hetken kuin teinipopyhtyeen keikan jälkeen. Halailtiin ja halusipa yksi mummo ottaa selfienkin Mohiksen ja Tinkan kanssa. Hiljalleen väki kaikkosi. Soile ja Tuhahtelija jeesasivat osaa porukasta. Lampinenkin poistui selkä suorana pyörätuolissaan istuen.
– Huomenna uudestaan, hän huusi kadotessaan kulman taakse.

 

Bändi kasaili kamojaan. Kumpikin hoitaja osui siihen paikalle.
– Tämmöistä ei tapahdu, sanoi Tuhahtelija.
Hän kätteli kaikki soittajat ja sanoi sitten: – Mun nimi muuten on Eija.
– Tasta lahtien voit ihan huvasti olla Jooja, ehdotti Mohis.
Soile puri alahuultaan mutta tirskahti sittenkin. – Onko teidän seurakunnassa aina tällainen meno, hän kysyi, kun oli saanut sielunsa ojennukseen.
– Aina, valehteli Jussi. – Tervetuloa katsomaan milloin vain.
– Otan harkintaan.

>>> Kuinka suuri on suuri ihme?

Soittokamat oli purettu seurakunnan kellariin. Sade rummutti pakettiauton kattoon, kun bändi kaarsi irkkupubin eteen.
– Otatte mitä otatte, minä tarjoan, sanoi Eikka.
– Hyvin puhuttu, vastasi Repa.
Kohta tarjoilija toi pöytään kolme mämmin väristä olutta, omenasiiderin ja latten kahdella espressolla. Hiljaisuutta pöydän ääressä keski hyvän tovin.
– Tämmöistä ei tapahdu. Niin se sanoi, tuumi Repa.
Tinka kallisteli siideriään ja jääpalat kilisivät lasin reunaan.
– Sattuipa tapahtumaan, hän totesi.
Jussi raaputti rupea peukalonjuuresta.
– Niinpä, ihminen voi jeesata pienten ja keskisuurten ihmeiden kanssa. Isot täytyy uskaltaa jättää Jumalalle.
– Riski bisnes, tuumi Mohis.
– Tänään todistettiin aika isojen ihmeiden tulvaa, sanoi Tinka.
– Jos saataisiin seurakuntaan vielä yksi jäsenkin, puhui Jussi ja kulautti ohralientä aimo kulauksen.

*   *   *   *   *

Piirros:
naskalis.com

Laulujen sanat:
Anna sade, Jumala – Hilja Aaltonen
Jätkän humppa – Uuno Tupasela
Herraa hyvää Kiittäkää (Virsi 332) – suom. Julius Krohn
Niin ihanaa on ylistää (Virsi 342) – Mikael Nyberg, suom. Hilja Haahti
Suvivirsi (Virsi 351) –  Alfred Brynolf Roos

Kirkhakkinen

KirkhakkinenTyötoverit

Nyt kun olette heittämässä minua ulos kirkosta, minun on pakko sanoa muutama sana.

Olen ollut tämän kirkon vahtimestarina neljäkymmentä vuotta. Jos muisti ei vääristele asioita, tittelini on vaihtunut lukkarista suntioon ja suntiosta vahtimestariin. Unilukkariksi en ole joutunut, sen verran on kylällä ollut herätystä. Paras arvonimeni on ollut kirkhakkinen. Aremmat eivät ole sitä kuulleni käyttäneet, nokkavammat ovat ihan vapautuneesti minua niin kutsuneet. Kiitos siitä.

Näinä vuosina kirkontorni on kauniina päivinä raapinut taivasta. Muina päivinä se on piirrellyt harakanvarpaita pilviin. Naakat ovat lisääntyneet. Välillä olen pelännyt, että naakkaseurakunnan vahvuus ohittaa ihmisten seurakunnan. Onneksi kirkossa käy muitakin, kuin minun ikäpolveni edustajia.

Neljänkymmenen vuoden aikana olen töiden lomassa ehtinyt polttaa monta piipullista kirkkopuistossa ja mietiskellä. Jotkut eivät ole hyvällä piiputteluani katsoneet. Olen kuitenkin melko varma, että jos Jeesus ja opetuslapset olisivat taivaltaneet maan päällä vähän myöhemmällä ajalla, ainakin Tuomas ja pari muuta olisivat polttaneet piippua. Viiniä joivat koko sakki. Puistossa on ollut hyvä istua ja piipullinen pakottaa hiljentymään.

Olen tässä temppelissä viihtynyt. Sen krypta, sen sali ja sen sivukappelit, sen parvi ja korkeuksiin kurottava torni, minä ne parhaiten tunnen, sanovatpa Museoviraston asiantuntijat mitä tahansa. Eipä silti, hyvin olen museovirastolaistenkin kanssa pärjännyt, kun tätä rakennusta on hoidettu. Ainoa kärhämä tuli parikymmentä vuotta sitten, kun otin ikivanhan rippituolin uusiokäyttöön.

Minulla kun ei ole muuta konttoria ollut kuin asehuoneen tiski ja vaatekaappi sakastissa. Ei niissä voi käydä luottamuksellisia keskusteluja, sielunhoitoa. 1400-luvun rippituolia ei olisi muka saanut sellaiseen käyttää, vaikka käyttöön se on tehty. Minä kumminkin päätin avata vastaanoton rippituolissa, kun ihmisillä on taipumus alkaa jutella minulle tärkeistä asioistaan, kipeistäkin. Sydänsuruista, sydämettömyydestä, arjen vaikeuksista. Minä ajattelin, että rippituoli on tuossa mukavasti syrjässä, siinä voi ihmisten kanssa keskustella. Rippituolit olisi muuten jo keksittäessä pitänyt nimetä sielunhoitotuoleiksi. Kuka siitä hyötyy, että ihmislapset tulevat ja luettelevat viikon tai kuukauden aikana tekemänsä synnit ja jäävät synninpäästöjen ja avemarioiden jälkeen yksin haavoineen. Kyllä pappien olisi pitänyt oivaltaa hoitaa lampaitaan laveammin.

Museovirasto tuli mies nahkaisessa lierihatussa ja ruskeassa puvussa. Tuijotti minuun lasiensa takaa, ohi terävän nokkansa ja yritti lamauttaa minut katseellaan. Semmoinen pöllö se oli ja väkevästi huhuili. Ymmärsin, että olen langennut kulttuurihistorialliseen pyhäinhäpäisyyn. Rippituolin luvaton käyttöönotto. Pyysin sitten vävypoikaa tutkimaan rippituolin. Vävypoika kiroilee ja puhuu rumia mutta on läpeensä rehellinen ihminen. Ja ennen kaikkea hän on laivapuuseppä. Sen laivan, joka on jokirannassa museona. Minä vävylle sanoin, että katso sinä, ovatko liitokset vahvat ja puu tukevaa. Repsotusta ja kosteusvaurioita ei löytynyt. Vävyltä saamani asiantuntijalausunnon mukaan rippituoli kestää arkista käyttöä ikuisuuden alkuun asti, riippumatta siitä, milloin ikuisuus alkaa. Vävypoika tietää, millaiset rakennelmat kestävät valtamertenkin myrskyissä eivätkä pelkästään museobyrokraattien papereissa. Ja vävyhän on museoihminen, museolaivalla kun kirvestään heiluttaa. Minä lähetin lausunnon Museoviraston kaverille ja sanoin, että ihmisten raapaleet on hoidettava silläkin uhalla, että raapaleet siirtyvät sielunhoitotuoliin. Se kapine on aikanaan rakennettu massiivipuusta eikä helppohoitoisesta melamiinista. Kyllä se kestää. Ja mikä on parempi paikka hoitaa sieluja kuin vuosisatainen kirkko. Asiasta sen enempää puhuttu.

Piipullisen ääressä tämä sielunhoito silloisen kirkkoherran kanssa sovittiin. Että kun minun kaikki aikani ei mene kirkon hoitamiseen, voin hoitaa ihmisiäkin. Tai no, en minä ole työtuntejani laskenut. Kirkhakkiska lensi Taivaaseen jo kauan sitten, ja naakanpoikaset lepattivat omille oksilleen. Niin minä olen tässä kirkossa melkeinpä asunut. Olen ajatellut, että elämä on kutsumushommaa, ja tämä kirkko on minun elämääni.

Niinpä olen keskustellut ihmisten kanssa tuhansia tunteja. Jotkut ovat käyneet juttelemassa harvakseltaan vuosikausia, toiset vain kerran. Suomea, ruotsia, englantia, kankeaa saksaa, ihmisten murheet ovat kaikilla kielillä samat. Jokainen kuitenkin potee kipeimmin omiaan. Tuska vyöryy ihmisten sieluun ihan samalla tavalla nyt kuin ennenkin maailmassa. ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekevät ja raskautetut.” Sitä minä olen koettanut toteuttaa eri kielillä.

Kävin seurakunnan varoilla oikein sielunhoitokurssejakin. On niistä hyötynsä ollut, mutta tärkeintä on ollut kuunnella. Ihmisillä on usein vastaukset valmiina ongelmiinsa. He vain eivät näe vastauksia silmiensä edessä tai eivät uskalla niihin tarttua. Mutta  kun vanha ukkeli vanhassa rippituolissa kuuntelee, asiat voivat ottaa suuntansa. Joskus toki on pitänyt esittää harkittu kysymyskin pohdiskelijalle. Joku pappi aikanaan vastusteli sitä, että mokoma tekninen henkilö hoitaa seurakuntalaisten sieluja, mutta en minä vastustelusta niin piitannut. Minulla oli ja on kirkkoherran lupa, ja kirkkoherran yläpuolella ei ole enää juuri muuta väkeä ole kuin Jumala.

Kirkkoherraa tarvitsin silloinkin, kun huomasin, että tämä rakennus on minun kirkkoni, mutta kirkon seurakunta ei välttämättä ole minun seurakuntani. Aloin viihtyä vapaissa suunnissa. Vaikka minä pukeudun tummanharmaaseen ulsteriin kesät, talvet, niin syvällä sielussani on jokin räikeämpi siivekäs, joka välillä haluaa lepattamaan ja rääkymään vapaammin.

Halusin puhua asiat halki kummankin seurakunnan johtajan kanssa. Että kenelläkään ei ole nokan koputtamista minun seurakuntayhteydestäni. Niin kutsuin herrat kirkkoherrat tuohon puistoon. Se oli alkukesää. Lokit liihottivat joen yllä villeinä ja äänekkäinä. Hetken pelkäsin, että olen varpunen, jota kaksi toisilleen vihamielistä haukkaa katselee. Kohta alkaa nokkiminen. Kumpi saa saaliin. Pelkoni haihtui yksin tein. Oivalsin, että miehet olivat toisilleen tutut ja aivan puheväleissä. Todettiin tosiasiat. Jos kuulun työnantajaseurakuntaani, niin voin osallistua vapaan seurakunnan toimintaan mutta en voi esimerkiksi kuulua vapaan seurakunnan vanhimmistoon. Mutta kun kirkon työntekijän pitäisi olla kirkon jäsen. Eipä siinä mitään, minä poltin piipullisen ja kiitin herroja ja ehdotin, että josko rukoillaan koko kaupungin ja sen seurakuntien puolesta, kun kerran tässä ollaan. Päivä paistoi, naakat raakkuivat gospelia kirkontornissa ja me rukoilimme, kaksi paimenta ja minä. Sovittiin, että tavataan samoissa merkeissä kuukauden päästä. Jos paistaa, niin puistossa, jos sataa, niin asehuoneessa. Vuoden päästä näihin rukoushetkiin osallistui viiden hyvin erilaisen seurakunnan ihmisiä. Ja niin kuin tiedätte, nykyään melkein kaikki kaupungin seurakunnat ovat mukana rukoilemassa.

Yhteisyyden ihanuus levisi seurakuntalaistenkin keskuuteen. Yhteistyötäkin. Sitten keksittiin uusi haukkumasana. Uskonnollinen! Siitäpä alkoi kyräily. Ovatko nuo toiset uskonnollisia! Ei se kaikkea kaatanut, mutta moni lähti mukaan. Mitä siihen ihminen voi sanoa, jos häntä nimitetään uskonnolliseksi. Niin on minuakin haukuttu. Yhdellä lauseella olen syytöksen torjunut: ”Totisesti, totisesti, minä sanon teille, kyllä minä olen uskonnollinen ihminen, ja minä olen ylpeä siitä.” Minun sieluni riehakkuudelle tekee hyvää jammailla yhden seurakunnan kokouksessa. Sama sieluni rauhoittuu toisen seurakunnan turvallisessa rituaalissa liturgiassa. Sen verran on muistiini jäänyt uskontotieteen luennoilta nuoruudestani, että kummankin sortin meno on uskonnollista ja kummassakin on vahvat kaavansa. Pelko se on, joka saa ihmiset kaivautumaan liian syvälle kieppeihinsä, joita he kutsuvat seurakunniksi.

Pappani, isäni isä, oli alun perin ortodoksimunkki. Hän sai jo melko nuorena tarpeekseen luostarista, lensi sieltä lippahivoon, päätyi parin ystävänsä kanssa Suomeen ja alkoi täällä opiskella teologiaa. Mutta eipä hän opinahjossaankaan viihtynyt. Teologia kuulemma teki selvään tarinaan kummallisia solmuja. Uskosta ja Raamatusta hän ei luopunut.

Pappa piti minua usein polvellaan. Muistan, kuinka hän kertoi Jeesuksesta. Jeesus on mennyt taivaaseen rakentamaan taloja uskovia varten, että he aikanaan saavat katon päänsä päälle. Jeesus oli muurari, mutta tuntee kyllä seurakuntansa. Minä olen alkanut pelätä, että kaikki eivät taivaassakaan mahdu keskenään samaan saliin. Täytyy olla monta huonetta, joissa kyräillä. Isä Jumalasta pappa kertoi, että Hän ei mahdu ihmisten taloihin. Sitä minä olen muistellut ja yrittänyt kaikille sanoa, että muistakaa tämä seurakunnissanne. Pitäkää ovet auki, että ilma vaihtuu ja että ihmiset näkevät sisään ja kuulevat, mitä seurakunnassa puhutaan. Pappa rakasti ihmisiä ja rakasti seurakuntia. Eipä niitä papan aikaan vielä paljon ollutkaan. Hän oli kummajainen. Osasi puhua luterilaisten kanssa, vapaakirkollisten kanssa ja ortodoksienkin kanssa pääsi lopulta sisällään sopuun.

Pappa ei ehkä saanut tutkintoaan valmiiksi, mutta hän oli sivistynyt ihminen. Nykyäänkin on sivistystä, mutta se ei saa ääntään kuuluville. Minua ovat aina epäilyttäneet kahdenlaiset ihmiset, ne jotka väittävät varmasti olevansa oikeassa ja ne jotka väittävät muiden varmasti olevan väärässä. Usein nuo kaksi ominaisuutta yhdistyvät samassa ihmisessä. He saavat minut surulliseksi. Niin kauan, kun kristityt panettelevat kadun toisella puolella olevaa seurakuntaa, heillä ei ole mitään syytä pitää omaa uskoaan, uskonnollisuuttaan, uskontoaan parempana kuin yhtään mikään muu uskontoa maailmassa.

Tämä kirkko seisoo tässä luultavasti vielä toiset muutaman sata vuotta. Pilvet kulkevat, ihmiset vaihtuvat, teologiasta väännetään. Minä olen aika varma, että niin pitääkin olla. Jos vesi ei virtaa, se alkaa kasvaa pöpöjä.

Varmasti naakkaseurakuntakin jatkaa menojaan tässä rakennuksessa. Olen oppinut nuo naakat tuntemaan. Viimeksi eilen katselin yhtä, joka oli juuri löytänyt aarteen. Se lensi suuri herkkupala nokassaan puistosta kirkontornia kohti. Ei kestänyt kuin hetken, kun toinen lintu oli jahtaamassa kaveriaan. Herkku oli saatava itselle. Heti! Pari – kolme muuta mustatakkia liittyi takaa-ajoon. Tuliko innokkain takaa-ajaja ajatelleeksi, kuinka käy, jos se saa anastettua aarteen itselleen? Sillä on välittömästi kimpussaan muutama lajitoveri, ja ehkäpä joku lähisukulainen, vaikka harmaa varis. En tiedä, kuinka  herkkupalan kävi. Hävisivät talojen taakse. Pystyikö kukaan naakoista lopulta syömään herkkua. Vai tuliko takaa-ajosta ikuinen.

Sakastissa, vaatekaapin ovessa minulla on yksi lause Jeesukselta. ”Minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Joku sitäkin kaappia alkaa käyttää, vaikka toistaiseksi avain jää minulle.

Semmoista on kirkhakkisen elämä. Te kampeatte minua kirkosta ulos eläkkeelle. Mutta en minä niin vain lähde. Kirkon valot saa sytyttää joku muu. Ripustaa virsien numerot taululle. Mutta olen kirkkoherran kanssa sopinut, että käytän rippituolia työpisteenä yhä. Kahtena päivänä viikossa iltapäivisin. Kesällä neljänä. Paitsi juhannukselta heinäkuun loppupuolelle. Silloin minä olen sinttien kalastaja. Ongin ja poltan piippua laiturin nokassa. Satoi taikka paistoi. Kun elämä on kutsumushommaa.

Piirrokset: naskalis.com/

Kirjava varis

Hääpäivälahja

1.

Kirkkomaalla ei ole ketään. Jalanjälkiä kulkee käytävien välissä. Kyllä täällä on käyty. Tai sitten vainajat ovat vetäneet pakkassaappaat jalkaansa ja lähteneet tekemään jälkiä ensilumeen. Haudat näyttävät kuitenkin olevan visusti suljettuina, ja joidenkin päällä tuikkii kynttilä. Joissakin valo loistaa muovisessa lyhdyssä, paremmilla ihmisillä lasisessa. Jos vainajat olisivat haukkaamassa happea, ne olisivat kaataneet kynttilät kömpiessään ulos.

Päätän, että täällä on kaunista, ei pelottavaa.

Päivä ei oikein tiedä, ollako hämärä vai valoisa. Yritän laskea palavat kynttilät. Niitä näkyy kymmenittäin.

Vaikka jokaisella haudalla olisi parikin kynttilää, päivä ei paljon tästä kirkastuisi. Vatsassa nipistelee kuitenkin. Jostain syystä hautausmaa on muuttunut kammottavaksi sen jälkeen, kun mummo kuoli. Silti lyhin reitti kotiin vie hautausmaan läpi. Kulkiessani lueskelen nimiä. Ne ovat aivan tavallisia nimiä. Niitä ei opi koskaan, vaikka aina kulkisi samaa reittiä. Kivet ovat harmaita, ja kivien alle on tavalliset ihmiset pantu riviin pötköttämään. Niin minä yritän ajatella. Ja sitten joku uppo-outo nimi suistaa minut pelkoon. Tuollaista nimeä tässä ei ole koskaan aiemmin ollut, ei varmasti, ne kuljeskelevat sittenkin haudasta toiseen. Miksi ne pitävät omat kivensä mukanaan? Ehkä ne eivät halua unohtaa, ketä olivat aikoinaan.

Minulla on kukkapaketti kädessäni. Kuusi punaista ruusua.
– Kauanko ovat paketissa?
– Puolisen tuntia.
– Vietkö autolla?
– Kävelen.
– No, laitetaan sitten enemmän paperia, etteivät palellu.
Sellaista se on aina kukkakioskilla. Tavaratalon kukkakaupassa myyjät eivät koskaan pue kukille palttoota ylle, tavaratalossa käydään uudenpuoleisilla autoilla ja viedään samalla kolmen päivän ostokset kotiin.

Pakkasta on vain nimeksi. Vastapäisestä portista köpöttelee hautausmaalle vanha nainen mustassa turkissa ja turkislakissa. Jos olisin vanhempi herrasmies, nostaisin hattua ja tervehtisin hyvää päivää. Sellaiseen en tässä iässä ja tässä pipossa ryhdy. Nainen on kasvoiltaan valkoinen. Herää epäilys, että siinä kumminkin yksi paikallinen asukas on päättänyt hakea vanhan kotinsa vintiltä, savupiipun takaa pimeästä vanhan turkkinsa, etteivät luut niin kolottaisi routaisessa maassa.

Pääsen hengissä hautausmaalta, ylitän kadun, kierrän talonkulman ympäri ja olen rappukäytävässä. Joku paistaa lihaa. Tuoksu on yrttinen ja vähän valkosipulinen. Nousen kaksi kerrosta kotiovelle. Postiluukussa lukee minun sukunimeni.

 

2.

Vaimo tiskaa.

– Toitko liimaa? hän kysyy, kun riisun kenkiä.
– En, kukkia.
– Kukkia?
– Ollaan oltu tänään kuusi vuotta naimisissa.
Vaimo katsoo minua. Hiukset kaartuvat mukavasti, taitaa olla polkkatukka nimeltään.
– Voi että, mä olen ihan unohtanut.
Hän kuivaa kätensä ja ottaa kukkapaketin.
– Miten sä nyt kukkia.
En oikein osaa vastata. Tukka on punainen. Se on ollut punainen jo monta vuotta. Nykyään naiset värjäävät tukkansa punaiseksi osoitukseksi siitä, että ovat yhä hengissä. Vaikka heillä on kolme lasta ja loppuelämäksi asuntolainaa, niin tukka on punainen, koska periksi ei ole annettu. Tässä on elämä edessä. Niin minä luulen, että naiset jossain sisällään ajattelevat, vaikka eivät asiaa varmaan tunnustakaan.

Meillä ei ole kolmea lasta eikä edes asuntolainaa. Autosta puhumattakaan. Minä en ole koskaan pitänyt pikkuautoista. Ne hurisevat ilkeästi ja menevät liian lujaa. Oikeastaan autot vain odottavat tilaisuutta villiintyä ja ajaa jalankulkijan päälle tai valtatiellä nokkakolarin. Ne eivät piittaa itsestään, ne vain odottavat tilaisuutta.

– Pitäisikö meidän hankkia auto? kysäisen.
– Millaiseen veteen ruusut pitikään laittaa? vastaa vaimo.
Hän kaivaa ylähyllyltä sinisen maljakon ja täyttää sen vedellä.
– Äh, tämä on liian matala.

Kukat vinksottavat maljakosta. Nekin yrittävät lähteä pakosalle, vaikka ulkona on talvi ja vähän pakkasta. Eivät ne yhdellä jalalla pitkälle pötkisi. Tokko saisivat edes rappukäytävän ovea auki. Vaimo löytää kaapista viinikarahvin ja tökkää kukat siihen. Paul Masson’s Rose. Hän tyhjentää ruokapöydänkulman ja asettaa kukat siihen.
– Ne varmaan tarvitsevat vettäkin, sanon.
Vaimo menee taas hämilleen. Hän nappaa maljakon ja valuttaa hanasta kukille juotavaa.
– Saman värisiä kuin mummosi hautajaisissa, sanoo vaimo.

Mummo oli mummo kuolemaansa saakka. Isäni äiti. Jos nykynaisilla on tukka punainen, niin mummolla punaisia olivat ruusut. Mummo oli antanut nimen koko suvulle. Pappa oli mennyt rengiksi mummon kotitaloon, ja kun häitä vietettiin, pappa otti mummon nimen niin kuin tuolloin oli semmoisessa tilanteessa tapana. Siksi minulla on minun sukunimeni. Sitä minä raahaan mukanani.

Olisi ollut häväistystä, jos joku olisi koristellut mummon muistotilaisuuden jollain muilla kukilla kuin punaisilla ruusuilla.
– Miten niin mummon hautajaisissa? kysyn. – Mummolla oli aina tämän värisiä ruusuja. Kauemmin kuin kukaan muistaa.
– Oli, myöntää vaimokin.
– Haamu käveli vastaani hautausmaalla, kerron, kun en keksi mitään hääpäivään liittyvää sanottavaa.
– Miten se on sieltä tänne ennättänyt? ihmettelee vaimo.
– Kuka?
– Mummosi.
– Ei kun joku muu mummo tuli hautausmaalla vastaan. Ihan kalpea.
– Niin mitä siitä autosta? Ethän sinä tykkää autoista. Minulla kyllä olisi kortti.

Vaimo kiertää kätensä olkapäitteni ympäri ja kävelyttää pöydän ääreen. Istuudun. Vaimo kaataa meille mukeihin kahvia. Siinä ruusujen varjossa me sitten istumme. Hääpäiväkahvit.

 

3.

Menen parvekkeelle. Kirkko on kadun toisella puolella, puiston takana. Eihän se mikään puisto ole, hautausmaa. Kirkossa on jyrkkä harjakatto. Se on hyvä vanhan ajan harmaakivikirkko, ei mikään nykybunkkeri. Lumihiutaleet pitävät kiinni kattopaanuista, etteivät putoa muutamaa syltä maahan. Seurailen silmilläni äskeistä kulkureittiä. Samoja harmaita hautakiviä lehdettömien oksien välissä. Muutama kynttilä näkyy tännekin ja mytty. Mytty kuin suuren puoleinen eläin. Musta. Mummo.

Ryntään eteiseen ja riuhdon kengät jalkaani.
– Mun täytyy nyt mennä, huudan vaimolle.
Pompin portaat alas. Kengännauha on auki. Taputtelen takinsivuja. Kännykkä on taskussa.

Pian olen vanhan naisen luona. Mitä sille voi tehdä! Näpyttelen kolme numeroa kännykkään.
– Hätäkeskus.
– Hautausmaalla on ruumis.
Hiljaisuus.
– Täällä hautausmaalla on ruumis, ollut jo jonkun aikaa, kun ehdittiin juoda hääpäiväkahvitkin tässä välissä.
Hiljaisuus.
Ymmärrän alkaa uutisoida ympärillä olevasta tilanteesta rauhallisemmin. Kuuntelen hätäkeskuspäivystäjän neuvoja. Hengittääkö uhri. Mikä ihmeen uhri? Tuntuuko pulssia? Miten minä näillä tärisevillä käsillä tunnen yhtään mitään muuta kuin juuri niiden käsien tutinan. Ei se kyllä hengitä. Eikä hengitystäkään tunnu poskeani vasten. Ja minulla sentään on aika herkät posket, kun ei partakaan oikein tahdo kasvaa. Kuuntelen ohjeet, kuinka annetaan paineluelvytystä, Yritän painaa rintalastan päältä niin toista sataa kertaa minuutissa. Monta minuuttia. Tässä minun käsieni alla rutistuu kaikki se, mitä vanhasta naisesta on jäljellä.

Minä olin se, joka näki mummon viimeisenä elossa. Mummo oli sitkeä. Hän eli melkein viikon letkujen irrottamisen jälkeen. Tai en minä lopultakaan ymmärtänyt, mitä tapahtui. Eutanasia se ei ollut, mutta jotenkin se mummo onnistui menemään sairaalaan kuolemaan. Kun muut mummot kuolevat sairaalassa hoitohenkilökunnan puutteeseen, kun kukaan ei syötä ja juota ja vaihda tippapulloon uutta nestettä, niin minun mummoni päätti kuolla, eikä sitten millään meinannut päästä hengestään. Istuin tuolilla mummon vieressä ja lueskelin virsikirjaa. Mummo hengitteli vieressäni, oli tajuton mutta vielä tässä maailmassa. Tai mistä minä tiedän, missä ruusutarhassa mummo vaelteli siinä maatessaan.

 

4.

Ambulanssi saapuu. Palolaitos, lukee Mersun kyljessä. Elvyttämisyrityksieni tehoa ei arvioi kukaan. Mummo lastataan kyytiin ja käytävien jalanjälkien lomassa kulkee nastarenkaiden urat. Istahdan lähimmän hautakiven nurkalle, enkä edes huomaa pelätä, kestääkö kivi ja sen alla ammottava hauta minun painoni. En huomaa ajatella, että pakko siellä on joku monttu olla jossain luiden ympärillä. Maassa lojuu musta turkishattu.

Mutta ne niin se vaan lopulta kuoli, minun mummoni. Hautajaisissa kannoin arkkua. Ekakerta. Oli kuuma ja minulla oli helteeseen nähden aivan liian paksu musta villainen pikkutakki. Mummon veljen jäämistöstä peritty, miltei kuin teatterin puvustosta varastettu, Nummisuutarien Eskolle sopiva. Sinne laskeutui mummo. Yritin kiskoa kantoliinaa arkun alta, mutta se oli juuttunut arkun alle. Arkku heilui montun pohjalla ja kumisi. Mummo siellä sisällä heilui, kauniiksi laitettuna kuin tansseihin. Mummo ei maan päällä tanssinut, mutta jospa Karitsan häissä valssia.
Mitä meninkin niin liinaa kiskomaan. Joku suntio katsoi merkitsevästi, että mokoma liina ei tässä kohtaa ole maailman tärkein asia.
Ei itkettänyt.

Nostan haamun turkishatun maasta. Pörrötän sitä. Lumihiutaleet tipahtelevat kavereidensa sekaan, vaahteranlehtien päälle, joita joku laiskempi puutarhuri ei ollut ehtinyt haravoida ennen ensilunta. Lähden kotia kohti. Ylitän kadun, kierrän talonkulman ympäri ja olen rappukäytävässä. Tuoksu on yhä yrttinen ja vähän valkosipulinen. Nousen kaksi kerrosta kotiovelle. Postiluukussa lukee yhä minun sukunimeni.

– Mihin sä häivyit? kuuluu vaimon ääni.
Hän tulee jostain, en huomaa, kun riisun kenkiä ja asetan niitä riviin muiden kanssa. Siinä seisovat kengät ritirinnan kuin hautakivet.
– Millä ihmeen rahalla sä ton ostit? kysyy vaimo.
Katson kädessäni olevaa turkishattua. Musta, mikä lie eläin ollut aikanaan.
– No kun mä ajattelin, että täällä päin paremmilla rouvilla on turkishattu, ja rouvahan sä joka tapauksessa olet.
Kruunaan vaimon pään mustalla turkishatulla. Mustien karvojen alla punaiset hiukset, joku ranskalainen filmitähti herää muistissani. Katseeni siirtyy kirjahyllyn päälle mummon rippikuvaan. Minua alkaa itkettää, enkä piittaa pennin vertaa siitä perintöriidasta, joka jossain lähiseudulla syntyy, kun joku saa periä turkin, mutta hattu on tipotiessään. Kuvan vierellä on kuusi ruusua maljakossa.