Kirkhakkinen

KirkhakkinenTyötoverit

Nyt kun olette heittämässä minua ulos kirkosta, minun on pakko sanoa muutama sana.

Olen ollut tämän kirkon vahtimestarina neljäkymmentä vuotta. Jos muisti ei vääristele asioita, tittelini on vaihtunut lukkarista suntioon ja suntiosta vahtimestariin. Unilukkariksi en ole joutunut, sen verran on kylällä ollut herätystä. Paras arvonimeni on ollut kirkhakkinen. Aremmat eivät ole sitä kuulleni käyttäneet, nokkavammat ovat ihan vapautuneesti minua niin kutsuneet. Kiitos siitä.

Näinä vuosina kirkontorni on kauniina päivinä raapinut taivasta. Muina päivinä se on piirrellyt harakanvarpaita pilviin. Naakat ovat lisääntyneet. Välillä olen pelännyt, että naakkaseurakunnan vahvuus ohittaa ihmisten seurakunnan. Onneksi kirkossa käy muitakin, kuin minun ikäpolveni edustajia.

Neljänkymmenen vuoden aikana olen töiden lomassa ehtinyt polttaa monta piipullista kirkkopuistossa ja mietiskellä. Jotkut eivät ole hyvällä piiputteluani katsoneet. Olen kuitenkin melko varma, että jos Jeesus ja opetuslapset olisivat taivaltaneet maan päällä vähän myöhemmällä ajalla, ainakin Tuomas ja pari muuta olisivat polttaneet piippua. Viiniä joivat koko sakki. Puistossa on ollut hyvä istua ja piipullinen pakottaa hiljentymään.

Olen tässä temppelissä viihtynyt. Sen krypta, sen sali ja sen sivukappelit, sen parvi ja korkeuksiin kurottava torni, minä ne parhaiten tunnen, sanovatpa Museoviraston asiantuntijat mitä tahansa. Eipä silti, hyvin olen museovirastolaistenkin kanssa pärjännyt, kun tätä rakennusta on hoidettu. Ainoa kärhämä tuli parikymmentä vuotta sitten, kun otin ikivanhan rippituolin uusiokäyttöön.

Minulla kun ei ole muuta konttoria ollut kuin asehuoneen tiski ja vaatekaappi sakastissa. Ei niissä voi käydä luottamuksellisia keskusteluja, sielunhoitoa. 1400-luvun rippituolia ei olisi muka saanut sellaiseen käyttää, vaikka käyttöön se on tehty. Minä kumminkin päätin avata vastaanoton rippituolissa, kun ihmisillä on taipumus alkaa jutella minulle tärkeistä asioistaan, kipeistäkin. Sydänsuruista, sydämettömyydestä, arjen vaikeuksista. Minä ajattelin, että rippituoli on tuossa mukavasti syrjässä, siinä voi ihmisten kanssa keskustella. Rippituolit olisi muuten jo keksittäessä pitänyt nimetä sielunhoitotuoleiksi. Kuka siitä hyötyy, että ihmislapset tulevat ja luettelevat viikon tai kuukauden aikana tekemänsä synnit ja jäävät synninpäästöjen ja avemarioiden jälkeen yksin haavoineen. Kyllä pappien olisi pitänyt oivaltaa hoitaa lampaitaan laveammin.

Museovirasto tuli mies nahkaisessa lierihatussa ja ruskeassa puvussa. Tuijotti minuun lasiensa takaa, ohi terävän nokkansa ja yritti lamauttaa minut katseellaan. Semmoinen pöllö se oli ja väkevästi huhuili. Ymmärsin, että olen langennut kulttuurihistorialliseen pyhäinhäpäisyyn. Rippituolin luvaton käyttöönotto. Pyysin sitten vävypoikaa tutkimaan rippituolin. Vävypoika kiroilee ja puhuu rumia mutta on läpeensä rehellinen ihminen. Ja ennen kaikkea hän on laivapuuseppä. Sen laivan, joka on jokirannassa museona. Minä vävylle sanoin, että katso sinä, ovatko liitokset vahvat ja puu tukevaa. Repsotusta ja kosteusvaurioita ei löytynyt. Vävyltä saamani asiantuntijalausunnon mukaan rippituoli kestää arkista käyttöä ikuisuuden alkuun asti, riippumatta siitä, milloin ikuisuus alkaa. Vävypoika tietää, millaiset rakennelmat kestävät valtamertenkin myrskyissä eivätkä pelkästään museobyrokraattien papereissa. Ja vävyhän on museoihminen, museolaivalla kun kirvestään heiluttaa. Minä lähetin lausunnon Museoviraston kaverille ja sanoin, että ihmisten raapaleet on hoidettava silläkin uhalla, että raapaleet siirtyvät sielunhoitotuoliin. Se kapine on aikanaan rakennettu massiivipuusta eikä helppohoitoisesta melamiinista. Kyllä se kestää. Ja mikä on parempi paikka hoitaa sieluja kuin vuosisatainen kirkko. Asiasta sen enempää puhuttu.

Piipullisen ääressä tämä sielunhoito silloisen kirkkoherran kanssa sovittiin. Että kun minun kaikki aikani ei mene kirkon hoitamiseen, voin hoitaa ihmisiäkin. Tai no, en minä ole työtuntejani laskenut. Kirkhakkiska lensi Taivaaseen jo kauan sitten, ja naakanpoikaset lepattivat omille oksilleen. Niin minä olen tässä kirkossa melkeinpä asunut. Olen ajatellut, että elämä on kutsumushommaa, ja tämä kirkko on minun elämääni.

Niinpä olen keskustellut ihmisten kanssa tuhansia tunteja. Jotkut ovat käyneet juttelemassa harvakseltaan vuosikausia, toiset vain kerran. Suomea, ruotsia, englantia, kankeaa saksaa, ihmisten murheet ovat kaikilla kielillä samat. Jokainen kuitenkin potee kipeimmin omiaan. Tuska vyöryy ihmisten sieluun ihan samalla tavalla nyt kuin ennenkin maailmassa. ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekevät ja raskautetut.” Sitä minä olen koettanut toteuttaa eri kielillä.

Kävin seurakunnan varoilla oikein sielunhoitokurssejakin. On niistä hyötynsä ollut, mutta tärkeintä on ollut kuunnella. Ihmisillä on usein vastaukset valmiina ongelmiinsa. He vain eivät näe vastauksia silmiensä edessä tai eivät uskalla niihin tarttua. Mutta  kun vanha ukkeli vanhassa rippituolissa kuuntelee, asiat voivat ottaa suuntansa. Joskus toki on pitänyt esittää harkittu kysymyskin pohdiskelijalle. Joku pappi aikanaan vastusteli sitä, että mokoma tekninen henkilö hoitaa seurakuntalaisten sieluja, mutta en minä vastustelusta niin piitannut. Minulla oli ja on kirkkoherran lupa, ja kirkkoherran yläpuolella ei ole enää juuri muuta väkeä ole kuin Jumala.

Kirkkoherraa tarvitsin silloinkin, kun huomasin, että tämä rakennus on minun kirkkoni, mutta kirkon seurakunta ei välttämättä ole minun seurakuntani. Aloin viihtyä vapaissa suunnissa. Vaikka minä pukeudun tummanharmaaseen ulsteriin kesät, talvet, niin syvällä sielussani on jokin räikeämpi siivekäs, joka välillä haluaa lepattamaan ja rääkymään vapaammin.

Halusin puhua asiat halki kummankin seurakunnan johtajan kanssa. Että kenelläkään ei ole nokan koputtamista minun seurakuntayhteydestäni. Niin kutsuin herrat kirkkoherrat tuohon puistoon. Se oli alkukesää. Lokit liihottivat joen yllä villeinä ja äänekkäinä. Hetken pelkäsin, että olen varpunen, jota kaksi toisilleen vihamielistä haukkaa katselee. Kohta alkaa nokkiminen. Kumpi saa saaliin. Pelkoni haihtui yksin tein. Oivalsin, että miehet olivat toisilleen tutut ja aivan puheväleissä. Todettiin tosiasiat. Jos kuulun työnantajaseurakuntaani, niin voin osallistua vapaan seurakunnan toimintaan mutta en voi esimerkiksi kuulua vapaan seurakunnan vanhimmistoon. Mutta kun kirkon työntekijän pitäisi olla kirkon jäsen. Eipä siinä mitään, minä poltin piipullisen ja kiitin herroja ja ehdotin, että josko rukoillaan koko kaupungin ja sen seurakuntien puolesta, kun kerran tässä ollaan. Päivä paistoi, naakat raakkuivat gospelia kirkontornissa ja me rukoilimme, kaksi paimenta ja minä. Sovittiin, että tavataan samoissa merkeissä kuukauden päästä. Jos paistaa, niin puistossa, jos sataa, niin asehuoneessa. Vuoden päästä näihin rukoushetkiin osallistui viiden hyvin erilaisen seurakunnan ihmisiä. Ja niin kuin tiedätte, nykyään melkein kaikki kaupungin seurakunnat ovat mukana rukoilemassa.

Yhteisyyden ihanuus levisi seurakuntalaistenkin keskuuteen. Yhteistyötäkin. Sitten keksittiin uusi haukkumasana. Uskonnollinen! Siitäpä alkoi kyräily. Ovatko nuo toiset uskonnollisia! Ei se kaikkea kaatanut, mutta moni lähti mukaan. Mitä siihen ihminen voi sanoa, jos häntä nimitetään uskonnolliseksi. Niin on minuakin haukuttu. Yhdellä lauseella olen syytöksen torjunut: ”Totisesti, totisesti, minä sanon teille, kyllä minä olen uskonnollinen ihminen, ja minä olen ylpeä siitä.” Minun sieluni riehakkuudelle tekee hyvää jammailla yhden seurakunnan kokouksessa. Sama sieluni rauhoittuu toisen seurakunnan turvallisessa rituaalissa liturgiassa. Sen verran on muistiini jäänyt uskontotieteen luennoilta nuoruudestani, että kummankin sortin meno on uskonnollista ja kummassakin on vahvat kaavansa. Pelko se on, joka saa ihmiset kaivautumaan liian syvälle kieppeihinsä, joita he kutsuvat seurakunniksi.

Pappani, isäni isä, oli alun perin ortodoksimunkki. Hän sai jo melko nuorena tarpeekseen luostarista, lensi sieltä lippahivoon, päätyi parin ystävänsä kanssa Suomeen ja alkoi täällä opiskella teologiaa. Mutta eipä hän opinahjossaankaan viihtynyt. Teologia kuulemma teki selvään tarinaan kummallisia solmuja. Uskosta ja Raamatusta hän ei luopunut.

Pappa piti minua usein polvellaan. Muistan, kuinka hän kertoi Jeesuksesta. Jeesus on mennyt taivaaseen rakentamaan taloja uskovia varten, että he aikanaan saavat katon päänsä päälle. Jeesus oli muurari, mutta tuntee kyllä seurakuntansa. Minä olen alkanut pelätä, että kaikki eivät taivaassakaan mahdu keskenään samaan saliin. Täytyy olla monta huonetta, joissa kyräillä. Isä Jumalasta pappa kertoi, että Hän ei mahdu ihmisten taloihin. Sitä minä olen muistellut ja yrittänyt kaikille sanoa, että muistakaa tämä seurakunnissanne. Pitäkää ovet auki, että ilma vaihtuu ja että ihmiset näkevät sisään ja kuulevat, mitä seurakunnassa puhutaan. Pappa rakasti ihmisiä ja rakasti seurakuntia. Eipä niitä papan aikaan vielä paljon ollutkaan. Hän oli kummajainen. Osasi puhua luterilaisten kanssa, vapaakirkollisten kanssa ja ortodoksienkin kanssa pääsi lopulta sisällään sopuun.

Pappa ei ehkä saanut tutkintoaan valmiiksi, mutta hän oli sivistynyt ihminen. Nykyäänkin on sivistystä, mutta se ei saa ääntään kuuluville. Minua ovat aina epäilyttäneet kahdenlaiset ihmiset, ne jotka väittävät varmasti olevansa oikeassa ja ne jotka väittävät muiden varmasti olevan väärässä. Usein nuo kaksi ominaisuutta yhdistyvät samassa ihmisessä. He saavat minut surulliseksi. Niin kauan, kun kristityt panettelevat kadun toisella puolella olevaa seurakuntaa, heillä ei ole mitään syytä pitää omaa uskoaan, uskonnollisuuttaan, uskontoaan parempana kuin yhtään mikään muu uskontoa maailmassa.

Tämä kirkko seisoo tässä luultavasti vielä toiset muutaman sata vuotta. Pilvet kulkevat, ihmiset vaihtuvat, teologiasta väännetään. Minä olen aika varma, että niin pitääkin olla. Jos vesi ei virtaa, se alkaa kasvaa pöpöjä.

Varmasti naakkaseurakuntakin jatkaa menojaan tässä rakennuksessa. Olen oppinut nuo naakat tuntemaan. Viimeksi eilen katselin yhtä, joka oli juuri löytänyt aarteen. Se lensi suuri herkkupala nokassaan puistosta kirkontornia kohti. Ei kestänyt kuin hetken, kun toinen lintu oli jahtaamassa kaveriaan. Herkku oli saatava itselle. Heti! Pari – kolme muuta mustatakkia liittyi takaa-ajoon. Tuliko innokkain takaa-ajaja ajatelleeksi, kuinka käy, jos se saa anastettua aarteen itselleen? Sillä on välittömästi kimpussaan muutama lajitoveri, ja ehkäpä joku lähisukulainen, vaikka harmaa varis. En tiedä, kuinka  herkkupalan kävi. Hävisivät talojen taakse. Pystyikö kukaan naakoista lopulta syömään herkkua. Vai tuliko takaa-ajosta ikuinen.

Sakastissa, vaatekaapin ovessa minulla on yksi lause Jeesukselta. ”Minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Joku sitäkin kaappia alkaa käyttää, vaikka toistaiseksi avain jää minulle.

Semmoista on kirkhakkisen elämä. Te kampeatte minua kirkosta ulos eläkkeelle. Mutta en minä niin vain lähde. Kirkon valot saa sytyttää joku muu. Ripustaa virsien numerot taululle. Mutta olen kirkkoherran kanssa sopinut, että käytän rippituolia työpisteenä yhä. Kahtena päivänä viikossa iltapäivisin. Kesällä neljänä. Paitsi juhannukselta heinäkuun loppupuolelle. Silloin minä olen sinttien kalastaja. Ongin ja poltan piippua laiturin nokassa. Satoi taikka paistoi. Kun elämä on kutsumushommaa.

Piirrokset: naskalis.com/

Kirjava varis

Mainokset

Hääpäivälahja

1.

Kirkkomaalla ei ole ketään. Jalanjälkiä kulkee käytävien välissä. Kyllä täällä on käyty. Tai sitten vainajat ovat vetäneet pakkassaappaat jalkaansa ja lähteneet tekemään jälkiä ensilumeen. Haudat näyttävät kuitenkin olevan visusti suljettuina, ja joidenkin päällä tuikkii kynttilä. Joissakin valo loistaa muovisessa lyhdyssä, paremmilla ihmisillä lasisessa. Jos vainajat olisivat haukkaamassa happea, ne olisivat kaataneet kynttilät kömpiessään ulos.

Päätän, että täällä on kaunista, ei pelottavaa.

Päivä ei oikein tiedä, ollako hämärä vai valoisa. Yritän laskea palavat kynttilät. Niitä näkyy kymmenittäin.

Vaikka jokaisella haudalla olisi parikin kynttilää, päivä ei paljon tästä kirkastuisi. Vatsassa nipistelee kuitenkin. Jostain syystä hautausmaa on muuttunut kammottavaksi sen jälkeen, kun mummo kuoli. Silti lyhin reitti kotiin vie hautausmaan läpi. Kulkiessani lueskelen nimiä. Ne ovat aivan tavallisia nimiä. Niitä ei opi koskaan, vaikka aina kulkisi samaa reittiä. Kivet ovat harmaita, ja kivien alle on tavalliset ihmiset pantu riviin pötköttämään. Niin minä yritän ajatella. Ja sitten joku uppo-outo nimi suistaa minut pelkoon. Tuollaista nimeä tässä ei ole koskaan aiemmin ollut, ei varmasti, ne kuljeskelevat sittenkin haudasta toiseen. Miksi ne pitävät omat kivensä mukanaan? Ehkä ne eivät halua unohtaa, ketä olivat aikoinaan.

Minulla on kukkapaketti kädessäni. Kuusi punaista ruusua.
– Kauanko ovat paketissa?
– Puolisen tuntia.
– Vietkö autolla?
– Kävelen.
– No, laitetaan sitten enemmän paperia, etteivät palellu.
Sellaista se on aina kukkakioskilla. Tavaratalon kukkakaupassa myyjät eivät koskaan pue kukille palttoota ylle, tavaratalossa käydään uudenpuoleisilla autoilla ja viedään samalla kolmen päivän ostokset kotiin.

Pakkasta on vain nimeksi. Vastapäisestä portista köpöttelee hautausmaalle vanha nainen mustassa turkissa ja turkislakissa. Jos olisin vanhempi herrasmies, nostaisin hattua ja tervehtisin hyvää päivää. Sellaiseen en tässä iässä ja tässä pipossa ryhdy. Nainen on kasvoiltaan valkoinen. Herää epäilys, että siinä kumminkin yksi paikallinen asukas on päättänyt hakea vanhan kotinsa vintiltä, savupiipun takaa pimeästä vanhan turkkinsa, etteivät luut niin kolottaisi routaisessa maassa.

Pääsen hengissä hautausmaalta, ylitän kadun, kierrän talonkulman ympäri ja olen rappukäytävässä. Joku paistaa lihaa. Tuoksu on yrttinen ja vähän valkosipulinen. Nousen kaksi kerrosta kotiovelle. Postiluukussa lukee minun sukunimeni.

 

2.

Vaimo tiskaa.

– Toitko liimaa? hän kysyy, kun riisun kenkiä.
– En, kukkia.
– Kukkia?
– Ollaan oltu tänään kuusi vuotta naimisissa.
Vaimo katsoo minua. Hiukset kaartuvat mukavasti, taitaa olla polkkatukka nimeltään.
– Voi että, mä olen ihan unohtanut.
Hän kuivaa kätensä ja ottaa kukkapaketin.
– Miten sä nyt kukkia.
En oikein osaa vastata. Tukka on punainen. Se on ollut punainen jo monta vuotta. Nykyään naiset värjäävät tukkansa punaiseksi osoitukseksi siitä, että ovat yhä hengissä. Vaikka heillä on kolme lasta ja loppuelämäksi asuntolainaa, niin tukka on punainen, koska periksi ei ole annettu. Tässä on elämä edessä. Niin minä luulen, että naiset jossain sisällään ajattelevat, vaikka eivät asiaa varmaan tunnustakaan.

Meillä ei ole kolmea lasta eikä edes asuntolainaa. Autosta puhumattakaan. Minä en ole koskaan pitänyt pikkuautoista. Ne hurisevat ilkeästi ja menevät liian lujaa. Oikeastaan autot vain odottavat tilaisuutta villiintyä ja ajaa jalankulkijan päälle tai valtatiellä nokkakolarin. Ne eivät piittaa itsestään, ne vain odottavat tilaisuutta.

– Pitäisikö meidän hankkia auto? kysäisen.
– Millaiseen veteen ruusut pitikään laittaa? vastaa vaimo.
Hän kaivaa ylähyllyltä sinisen maljakon ja täyttää sen vedellä.
– Äh, tämä on liian matala.

Kukat vinksottavat maljakosta. Nekin yrittävät lähteä pakosalle, vaikka ulkona on talvi ja vähän pakkasta. Eivät ne yhdellä jalalla pitkälle pötkisi. Tokko saisivat edes rappukäytävän ovea auki. Vaimo löytää kaapista viinikarahvin ja tökkää kukat siihen. Paul Masson’s Rose. Hän tyhjentää ruokapöydänkulman ja asettaa kukat siihen.
– Ne varmaan tarvitsevat vettäkin, sanon.
Vaimo menee taas hämilleen. Hän nappaa maljakon ja valuttaa hanasta kukille juotavaa.
– Saman värisiä kuin mummosi hautajaisissa, sanoo vaimo.

Mummo oli mummo kuolemaansa saakka. Isäni äiti. Jos nykynaisilla on tukka punainen, niin mummolla punaisia olivat ruusut. Mummo oli antanut nimen koko suvulle. Pappa oli mennyt rengiksi mummon kotitaloon, ja kun häitä vietettiin, pappa otti mummon nimen niin kuin tuolloin oli semmoisessa tilanteessa tapana. Siksi minulla on minun sukunimeni. Sitä minä raahaan mukanani.

Olisi ollut häväistystä, jos joku olisi koristellut mummon muistotilaisuuden jollain muilla kukilla kuin punaisilla ruusuilla.
– Miten niin mummon hautajaisissa? kysyn. – Mummolla oli aina tämän värisiä ruusuja. Kauemmin kuin kukaan muistaa.
– Oli, myöntää vaimokin.
– Haamu käveli vastaani hautausmaalla, kerron, kun en keksi mitään hääpäivään liittyvää sanottavaa.
– Miten se on sieltä tänne ennättänyt? ihmettelee vaimo.
– Kuka?
– Mummosi.
– Ei kun joku muu mummo tuli hautausmaalla vastaan. Ihan kalpea.
– Niin mitä siitä autosta? Ethän sinä tykkää autoista. Minulla kyllä olisi kortti.

Vaimo kiertää kätensä olkapäitteni ympäri ja kävelyttää pöydän ääreen. Istuudun. Vaimo kaataa meille mukeihin kahvia. Siinä ruusujen varjossa me sitten istumme. Hääpäiväkahvit.

 

3.

Menen parvekkeelle. Kirkko on kadun toisella puolella, puiston takana. Eihän se mikään puisto ole, hautausmaa. Kirkossa on jyrkkä harjakatto. Se on hyvä vanhan ajan harmaakivikirkko, ei mikään nykybunkkeri. Lumihiutaleet pitävät kiinni kattopaanuista, etteivät putoa muutamaa syltä maahan. Seurailen silmilläni äskeistä kulkureittiä. Samoja harmaita hautakiviä lehdettömien oksien välissä. Muutama kynttilä näkyy tännekin ja mytty. Mytty kuin suuren puoleinen eläin. Musta. Mummo.

Ryntään eteiseen ja riuhdon kengät jalkaani.
– Mun täytyy nyt mennä, huudan vaimolle.
Pompin portaat alas. Kengännauha on auki. Taputtelen takinsivuja. Kännykkä on taskussa.

Pian olen vanhan naisen luona. Mitä sille voi tehdä! Näpyttelen kolme numeroa kännykkään.
– Hätäkeskus.
– Hautausmaalla on ruumis.
Hiljaisuus.
– Täällä hautausmaalla on ruumis, ollut jo jonkun aikaa, kun ehdittiin juoda hääpäiväkahvitkin tässä välissä.
Hiljaisuus.
Ymmärrän alkaa uutisoida ympärillä olevasta tilanteesta rauhallisemmin. Kuuntelen hätäkeskuspäivystäjän neuvoja. Hengittääkö uhri. Mikä ihmeen uhri? Tuntuuko pulssia? Miten minä näillä tärisevillä käsillä tunnen yhtään mitään muuta kuin juuri niiden käsien tutinan. Ei se kyllä hengitä. Eikä hengitystäkään tunnu poskeani vasten. Ja minulla sentään on aika herkät posket, kun ei partakaan oikein tahdo kasvaa. Kuuntelen ohjeet, kuinka annetaan paineluelvytystä, Yritän painaa rintalastan päältä niin toista sataa kertaa minuutissa. Monta minuuttia. Tässä minun käsieni alla rutistuu kaikki se, mitä vanhasta naisesta on jäljellä.

Minä olin se, joka näki mummon viimeisenä elossa. Mummo oli sitkeä. Hän eli melkein viikon letkujen irrottamisen jälkeen. Tai en minä lopultakaan ymmärtänyt, mitä tapahtui. Eutanasia se ei ollut, mutta jotenkin se mummo onnistui menemään sairaalaan kuolemaan. Kun muut mummot kuolevat sairaalassa hoitohenkilökunnan puutteeseen, kun kukaan ei syötä ja juota ja vaihda tippapulloon uutta nestettä, niin minun mummoni päätti kuolla, eikä sitten millään meinannut päästä hengestään. Istuin tuolilla mummon vieressä ja lueskelin virsikirjaa. Mummo hengitteli vieressäni, oli tajuton mutta vielä tässä maailmassa. Tai mistä minä tiedän, missä ruusutarhassa mummo vaelteli siinä maatessaan.

 

4.

Ambulanssi saapuu. Palolaitos, lukee Mersun kyljessä. Elvyttämisyrityksieni tehoa ei arvioi kukaan. Mummo lastataan kyytiin ja käytävien jalanjälkien lomassa kulkee nastarenkaiden urat. Istahdan lähimmän hautakiven nurkalle, enkä edes huomaa pelätä, kestääkö kivi ja sen alla ammottava hauta minun painoni. En huomaa ajatella, että pakko siellä on joku monttu olla jossain luiden ympärillä. Maassa lojuu musta turkishattu.

Mutta ne niin se vaan lopulta kuoli, minun mummoni. Hautajaisissa kannoin arkkua. Ekakerta. Oli kuuma ja minulla oli helteeseen nähden aivan liian paksu musta villainen pikkutakki. Mummon veljen jäämistöstä peritty, miltei kuin teatterin puvustosta varastettu, Nummisuutarien Eskolle sopiva. Sinne laskeutui mummo. Yritin kiskoa kantoliinaa arkun alta, mutta se oli juuttunut arkun alle. Arkku heilui montun pohjalla ja kumisi. Mummo siellä sisällä heilui, kauniiksi laitettuna kuin tansseihin. Mummo ei maan päällä tanssinut, mutta jospa Karitsan häissä valssia.
Mitä meninkin niin liinaa kiskomaan. Joku suntio katsoi merkitsevästi, että mokoma liina ei tässä kohtaa ole maailman tärkein asia.
Ei itkettänyt.

Nostan haamun turkishatun maasta. Pörrötän sitä. Lumihiutaleet tipahtelevat kavereidensa sekaan, vaahteranlehtien päälle, joita joku laiskempi puutarhuri ei ollut ehtinyt haravoida ennen ensilunta. Lähden kotia kohti. Ylitän kadun, kierrän talonkulman ympäri ja olen rappukäytävässä. Tuoksu on yhä yrttinen ja vähän valkosipulinen. Nousen kaksi kerrosta kotiovelle. Postiluukussa lukee yhä minun sukunimeni.

– Mihin sä häivyit? kuuluu vaimon ääni.
Hän tulee jostain, en huomaa, kun riisun kenkiä ja asetan niitä riviin muiden kanssa. Siinä seisovat kengät ritirinnan kuin hautakivet.
– Millä ihmeen rahalla sä ton ostit? kysyy vaimo.
Katson kädessäni olevaa turkishattua. Musta, mikä lie eläin ollut aikanaan.
– No kun mä ajattelin, että täällä päin paremmilla rouvilla on turkishattu, ja rouvahan sä joka tapauksessa olet.
Kruunaan vaimon pään mustalla turkishatulla. Mustien karvojen alla punaiset hiukset, joku ranskalainen filmitähti herää muistissani. Katseeni siirtyy kirjahyllyn päälle mummon rippikuvaan. Minua alkaa itkettää, enkä piittaa pennin vertaa siitä perintöriidasta, joka jossain lähiseudulla syntyy, kun joku saa periä turkin, mutta hattu on tipotiessään. Kuvan vierellä on kuusi ruusua maljakossa.

Pohjoisnavalta kaakkoon

KynttiläheppuJääaavikon reuna oli edessä yllättäen. Aivan laivan lähellä jääkarhu nautti lounastaan. Hylje oli tahrinut valkoisen jään verellään.

Olin tutkimusmatkalla mukana vähän kuin laivan painolastina. Pari tutkimusryhmän jäsentä oli joutunut perumaan osallistumisensa, ja niin minä astuin laivaan.
– Pesonen, sä tulet mukaan reissulle. Maksat osasi sapuskoista ja matkat Norjaan. Saat vähän vaihtelua elämääsi.
Jontulla oli työn alla väitöskirja arktisen alueen faunasta. Kaikkien seurakuntajuttujen ja bändihommien ja perheen lisäksi.
Siinä sitä faunaa nyt oli minunkin silmieni edessä. Yksi kuollut ja yksi juuri siksi elävä fauna.

Asuin keskustassa, kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Ikkunasta näkyi naapuritalon ikkunaton pääty. Seinä oli murretun keltainen, minun lempivärini. Työpäivien jälkeen istuin ja luin ja tuijotin keltaista seinää. Kirjoittelin proosarunoja, joiden aiheet ylettyivät minusta itsestäni korkeintaan juuri siihen muutaman metrin päässä nousevaan seinään. Läpipääsemättömään.
Päivät olin töissä maalikaupassa. Sinne hankkiuduin, koska maalien värikartat olivat minusta niin hienoja. Myös Eveliinan huulet olivat hienot. Eveliina hoiti kassaa.
Toisinaan kävin roudailemassa Jontun bändiä, välillä miksailinkin vähän.

Maisemat pohjoisessa olivat aika tylsiä. Koko reissun olin tehnyt samaa kuin kotona. Lueskellut ja kirjoitellut. Harmaa meri ja horisontti. Ei edes sitä keltaista. Nyt tosin myös jäätä ja jäällä vähän punaista hylkeenverta. Maaleja ei tarvinnut sekoitella.

Jääkarhua kiikaroidessani muistin vanhan viisastelun siitä, että pohjoisnavalla ei ole muita ilmansuuntia kuin etelä. Mutta jos vaaksan verran astuu jonnekin päin, vaikka kaakkoon, niin taas ovat ilmansuunnat kohdillaan.

 

*   *   *   *   *

 

Napareissun jälkeen kesä jatkui. Istuin huoneessani ja kirjoittelin. Keltainen seinä tapasi olla tummankeltainen. Satoi satamistaan. Päivät sekoitin taas maaleja. Mietin, että yhtä hyvin olisin voinut olla nappikauppias. Eriväriset lankarullat sievästi seinällä esillä. En saanut pyydetyksi Eveliinaa pizzalle.

Sitten Hesarin kirjallisuuskriitikko arvosteli antologian, jossa oli viisi tekstiäni. Tokaisi jutussaan, että nuorten kirjailijoiden teksteissä ei napapiiri juuri ylity.

Join arvostelun jälkeen kaksi päivää keskiolutta. Sen jälkeen Jonttu tömäytti minua nyrkillä mahaan, melkein hellästi, ja sanoi, että se tyyppi arvosteli antologiaa, ei pelkästään minun tekstejäni.

– Mutta juuri sellaisia minun tekstini ovat.
– Tuut roudaamaan meitä ensi viikonlopuksi. Meillä on kahtena päivänä keikka Riihimäen lähellä. Ja annat ton viimeisen oluen mulle. On tässä muillakin tässä kesässä kestämistä. Epäilen, että Isä Taivainen aikaa sittenkin hukuttaa ainakin tämän maan tulvan alle, ja mun arkki on vasta piirustuspöydällä.
Sitten hän vilkaisi minua merkitsevästi.
– Ei se arvostelu sun teksteihin liittynyt. Sä kun et ole enää kovin nuori.

Jonttu sai oluen. Minä podin kankkuseni ja lähdin roudailemaan. Mutta sille en mahda mitään, että kriitikon sanat sattuivat. Mutta jatkoin kirjoittamista. Huomasin, että yritin alkaa parantaa maailmaa, mutta se näytti aina jo seuraavana päivänä falskilta.

Ensimmäisen lomanpätkän viimeisenä iltana kökötin kyykyssä kynttilän vieressä ja tuijotin liekkiä. Se on ollut tapanani jo kauan. Jonkinlainen leirinuotio ilman pelkoa seikkailusta. Kynttilän liekki oli kuuma ja pelottava.

 

*   *   *   *   *

 

Jostain syystä Jonttu on pitänyt huolta minun tästä kesästäni. Napareissun jälkeen hän pyysi minua vielä muutamaksi päiväksi vaeltamaan vuoristoon Etelä-Puolaan.
– Paremmat maisemat kuin Pohjosella Jäämerellä. Ja samat ehdot kuin alkukesästä; maksat sapuskasi ja lennot. Ne ovat halvat.

Lennettiin halvalla Gdanskiin ja matkustettiin ikuisuus junalla. Perillä asuttiin jossain B&B-paikassa pienessä kylässä Zakopanen lähellä ja tehtiin päivän kävelyreissuja vuorille. Oli käsittämätöntä, että vuoren huipulla jalat kasvavat ainakin seitsemän numeroa suuremmiksi kömpelöiksi pötkylöiksi, joiden ainoa tarkoitus on kompastuttaa vaeltaja kolmensadan metrin päähän alaspäin murskautumaan kivikkoon. Muistin hylkeen veren jääaavikon reunalla.

Yhtenä iltana jäin Zakopanen keskustaan, kun Jonttu jo meni kämpille. Ja sitten kotikylään ei kulkenutkaan enää bussia, jäi kolmisen kilometriä käveltävää. Se oli pitkä matka. Alkuun oli kanala, jota vahti saksanpaimenkoira. Se tuli ärisemään minulle tien varteen. Ei ärinä tosiaan haavaa tehnyt. Mutta sielu arpeutui kolmisen tuumaa pitkistä hampaista, joita koira minulle esitteli. Mutta eipä haukannut minusta. Sitten tuli pitkä pimeä taival. Katuvalot keksittiin joskus neljä sataa vuotta sitten, mutta kukaan ei ollut älynnyt asentaa niitä kotikylään menevän tien varteen. Keskellä pohjatonta pimeyttä muistelin, että näillä seuduilla oli nähty susiakin. No, ehkä sata vuotta sitten, mutta kuitenkin. Ja karhu oli syönyt vuorikauriin vasta kolmekymmentä vuotta sitten. Kyllä yksi laiheliini Pesonen olisi hyvä saalis mille tahansa pedolle. Juuri kun karhu, susi ja kettu olivat pelaamassa kiveä, paperia ja saksia siitä, kuka saa syödä suurimmat lihanpalat minusta eli kankkuni, hyökkäsi ufo. Vasemmalla, kolmenkymmen metrin päässä minusta, juuri siellä, missä piti olla umpipöpelikkö eikä mikään kolmannen asteen yhteyden laskeutumispaikka, alkoivat valot tanssia. Keltaiset valot, jotka olivat kuin rauhattomia henkiä, joiden pitäisi aivan kohta vangistua eteeni materialisoituvan ihmisverenhimoisen humanoidin ruumiiseen. Äh, miten saattavatkin neljännesvuosisadan ikäisen Polski-Fiatin ajovalot aiheuttaa sellaisen valoilmiön pellonläntillä töröttävän ladon seinään kuusten alaoksien läpi siivilöityessään. Fiat ohitti minut ja jatkoi matkaansa. Sydämeni ei halvaantunut vielä.

Jonttu oli keittänyt kaalia ja paistanut kyljykset. Kerroin hänelle kävelymatkastani. Hän latikoi kaalia suuhunsa ja kertoi pedoista.
– Kiva että selvisit hengissä. Elokuvissa petojen silmät ensin kiiluvat. Sitten tulee takaa-ajo ja lopulta takaa-ajettu selviää kuin ihmeen kaupalla. Todellisuudessa öisistä pedoista ei näy vilahdustakaan, ennen kuin tunnet jonkin terävän katkaisevan kaulavaltimosi. Sitä kutsutaan biologipiireissä elämäksi.
– Eikö sua ikinä ole pelottanut? kysyin tuolta hepulta, joka luultavasti oli jo pro-seminaarivaiheessa käynyt sanomassa kevätäreälle karhulle käsipäivää kuhmolaisella suolla.
– No vähän, mutta paljon enemmän mua pelotti, kun ensimmäistä kertaa lähdin rukoilemaan ihmisten puolesta kaduille pari kesää sitten. Mutta pakko oli mennä, kun kaveritkin menivät.

 

*   *   *   *   *

 

Sen kesän lomat päättyivät. Kotimaahan päästiin ilman petojen hampaanjälkiä kaulassa. Minä jatkoin elämää kaksiossani. Sekoittelin värejä ja kirjoittelin runojani.

Ja mietin hyljettä jääkarhun hampaissa. Muistelin tanssivia valoja peltoaukiolla. Annoin lopullisesti anteeksi kriitikolle, jonka maailmankuva selvästi oli vääristynyt. Jokainen ihminen on oman maailmansa napa. On epätoivon hetkiä, kun näyttää ettei ole kuin yksi suunta. Mutta kun ottaa riskin ja vaaksankin liikahtaa johonkin suuntaan, niin suuntia on loputon määrä. Riski vain on otettava ihan itse.

Huomenna pyydän Eveliinaa illalliselle ja ylihuomenna lähetän runot kustantajalle.

Sytytin kynttilän keskellä olohuoneen lattiaa. Tuijotin liekkiä. Se oli lämmin ja kaunis.

Kuva: naskalis.com

Työtätekevien ja raskautettujen juhla

KitaristiporropaaVanha koulukaveri soitti, mies joka nykyään paimentaa seurakuntaa entisessä kotikaupungissa.
– Tuletko soittamaan kitaraa Työtätekevien ja raskautettujen juhlaan? Me halutaan tarjota jotain muuta nyt, kun valtaosa väestä käy rälläämässä pikkujouluissa.

Enhän minä voinut kieltäytyä, jos jo juhlan nimi viiltää kuin kaksiteräinen miekka. En ole mikään seurakunta-aktivisti ollut nuoruuden jälkeen, mutta nyt pyyntö herätti sieluun kutsun vanhoille kulmille. Sitä paitsi olin loman tarpeessa, konserttikiertue oli ollut rankka. Kitaransoitto kuumeessa on yllättävän rankkaa. Varsinkin jos sattuu olemaan solisti.

Soittelin siis vanhalle äitimuorille, että mahtuisinko vanhaan huoneeseeni muutamaksi päiväksi.
– Tuu nyt sit!
Onnistuin kuulemaan kolmen sanasen takaa pienen ilahtumisen.

Meidän lukioluokka oli tavallinen pitkän matematiikan lukioluokka. Silti kolmesta sällistä kehkeytyi maankuulu poprock-orkesteri. Minä jatkoin sorminäppäryysharjoittelua akustisen kitaran kanssa. Taitavat nykyään arvostaa minua ulkomailla asti, kun reissaan suurimman osan vuodesta ja kämppäkin on Pariisissa. Ja tuosta yhdestä tuli näköjään pappi. Kyllä me muut varmaan ollaan päästy häntä helpommalla, vaikka ei keikkaelämäkään ihan helppoa ole. Ainakaan aamuöisin, kun hotellihuoneessa humisee ilmastointi ja päässä pelkkä tyhjyys. Usein tuumin, että eivätköhän ne luokan kaikkein onnellisimmat tapaukset ole diplomi-insinööreinä oikeita töitä teettävissä yrityksissä.

Kotikaupungin ilmaisjakelulehdistä se parempi kuuli tulostani ja halusi tehdä haastattelun. Haastattelu olisi kuulemma onnenpotku seurakunnalle, kun ei tällaisiin yleensä tartuta. Haastattelu ehdittäisiin tehdä juuri tulopäivänäni, niin puffi ehtisi sopivasti markkinoimaan kaikelle kansalle avointa juhlaa. Treffit toimittajan kanssa sovittiin kahvilaan, josta kuulemma kaikkien näiden vuosien jälkeen yhä saa kaupungin parhaat lämpimät voileivät, ja lehti voi tarjota.

Toimittaja saapui kahvilaan minuutilleen, rymähti minua vastapäätä, tuijotti hetken pöytään ja sanoi:
– On varmaan tosi hienoa saada soittaa ammatikseen ja saada arvostusta.

Ei odottanut vastausta vaan kertoi, kuinka itse halusi kirjoittaa tarinoita. Mutta ei iltaisin jaksanut, kun on koko päivän kirjoittanut uutisia asioista, jotka eivät mullista kaupunkia, maailmasta puhumattakaan. Jotkin haastattelut sentään ovat lepattava valo elämässä. Niin kuin vaikka nyt. Sanoi, vaikka ei ollut haastattelua edes saanut alkuun.

– Työtä se on tämäkin työ, vastasin. Suonissa hyökyi jotain, jota en tunnistanut mutta josta en oikein pitänyt. Päätin siis aloittaa alusta.

– Aloin soittaa kitaraa seitsemänvuotiaana. Syynä instrumenttivalintaan oli se, että äiti tykkäsi Aranjuez-konsertosta. En minä sitä ensimmäisenä lukukautena oppinut. Enkä minä kitaraa vihannut. Treenasin kiltteyttäni. Melkein. Niin se menee, että on mukavampaa syödä, kun tekee hyvää ruokaa. On mukavampaa soittaa, kun kuulostaa paremmalta. Siis soitin. Kesät olin kitarakursseilla, kun kaverit olivat seurakunnan leireillä. Ja kadehdin.

Katselin kahvilan ikkunasta torille. Ennen torimyyjät pakkasivat tavaransa kahdelta. Nyt taitaisivat jäädä perunat ja banaanit myymättä, jos pitäisi niin aikaisin lopettaa. Torin kulmalla nukkavieru äijä soitti haitaria. Ääni ei kuulunut sisälle, mutta Metsäkukkia olisi vahva biisiarvaus.

– Soitin kitaraa ainakin tunnin päivässä. Aloin esiintyä jo parin–kolmen vuoden päästä. Ennen keikkoja treenasin tietenkin enemmän. Olin kuulemma ihmelapsi, kehui äiti minua ystävilleen. Karkasin aina toiseen huoneeseen, jos olin kuulolla. Onneksi ei ollut somea siihen aikaan. Olisin ehkä räjähtänyt savuna ilmaan, jos äiti olisi täyttänyt Facebookin minulla.

Pulut taapersivat torin mukulakivillä. Mitenkähän monta kertaa kuljin torin halki soittotunnille kitarani kanssa. Bussilla tulin, haistelin keitinpiirakoiden tuoksua mennessäni ja kohta olin etsimässä sormilleni uusia asentoja kitaran kaulalla. Intervallien sijaan olisin voinut harjoittaa myös intervallattomuutta.

– Olin minäkin joillakin seurakunnan leireilläkin sentään. Istuin siellä muiden kanssa. Laulettiin nuotiolla. Isommat nuoret soittivat kitaraa. Minua häiritsi, että yleensä aina kaksi korkeinta kieltä olivat vähän epävireessä. Ja jos oli kaksi kitaraa, eri vireissä oli neljä kieltä. Mutta lauloin minä, täyttä kurkkua. Nyt sitten pyysivät minua soittamaankin, kun on Työtätekevien ja raskautettujen juhla.

Toimittaja kirjoitteli ylös sanojani. Itse unohduin nuotiolle. Leikkasin leivästä palasen ja nostin haarukalla suuhun. Haarukka vapisi vähän. Leipä oli jo vähän viilentynyt mutta maku legendaarinen. Elämän makuinen.

– Nykylapset näyttävät kaikki olevan parhaita jossain. Pianossa. Jalkapallossa. Ainakin jos vanhempia kuuntelee. Vasta pari vuotta sitten oivalsin, että minähän olin juuri sellainen lapsi. Oivalsin, kun luin jalkapallon Kaikki pelaa -ohjelmasta. Minulle tuli kova ikävä leirinuotion ääreen soittamaan kitaraa, jonka g-kieli on viritetty ihan päin seiniä.

Ulkona haitarinsoittaja keräili kamojaan. Olikohan laukkuun kertynyt kolikoita. Onkohan torisoitto kutsumusammatti.

– Kävin konservatoriot ja Sibbe-akatetemiat. Muutaman vuoden Espanjassakin. Tykkäsin soittaa, tykkäsin niistä sadoista ihmisistä, jotka minua opettivat, joiden kanssa soitin, joille opetin soittamista. Kaikkein parasta on ollut nähdä ilme, kun joku oppilas päihittää hankalan sävelkulun ilman, että pikkusormi kompastuu peukaloon ja tipahtaa kaikukoppaan. Kohta sormet sekoilevat uudelleen, mutta kun kamppailu on kerran voitettu, sielu tietää, että kaikki on mahdollista.

Katselin toimittajaa. Hän pieksi läppäriään. Toiset löytävät sävelet työkalustaan, toiset löytävät kirjaimet.

– Minua on jo vuosikausia raastanut nopeat nasaalit äänet, joita kitarasta lähtee, tunnustin toimittajalle. – Ne riipii sielua. Kaikki niin sanottu vakava kitaramusiikki on tehty vaikeaksi eli nopeaksi ja koska satun saamaan jokapäiväisen leipäni työkalulla nimeltä kitara, minun on vain pakko soittaa niitä.

Rummutin sormenpäilläni äärettömän nopeasti pöytälevyä. Samaan nopeuteen ei tässä valtakunnassa kykenisi kuin metallibändin rumpali kapuloillaan, tiesin sen.

– Rakastan musiikkia. Rakastan kitaraa. En vain tiedä, onko se nuottiviivasto, kitaran kielet vai minun sieluni, jonka jokin on sotkenut takkuiseksi mytyksi.

Toimittaja lopetti kirjoittamisen ja jäi tuijottamaan minua.
– Täältä taitaa saada nykyään oluttakin, totesin.
– Luulin, että taiteilijat juovat vain viiniä.
– Kitaristit ovat aina jossain määrin rock ja nauttivat mallasuutejuomia.

Kirjoitimme haastattelun yhteisvoimin iltapäivän edetessä. Muistin vielä lukioaikaisen lähestyttöystävän, joka ei sittenkään nauttinut klassisesta kitarasta vaan löysi rakkauden rokkibändin basistista. Muistin, kuinka luokkakaverit lähtivät keväällä Tukholmaan mutta minulle oli buukattu keikka Helsinkiin. Totta totisesti muistan senkin, että minulla ei tuon viikonlopun jälkeen ollut kankkunen keskiviikkoon asti. Taisinpa pohtia ääneen senkin, että en ikinä ole ehtinyt naimisiin asti, vaikka aina minulla on ollut mielitiettyjä. Niiltä iltanuotioilta toissaviikkoiseen konserttiin asti, kun olin seota sormiini Berliinissä. Orkesteri soitti, musiikki eteni, ja minä tunsin vain ihollani tuijotuksen. Eturivin naisella oli musta tukka, punaiset huulet ja huuliin sointuvat kengät. Kaikkea muistelin, ja minusta tuntui siltä, että olin iltapäivän mittaan suoltanut suustani sanoja pienehköön elämäkertaan.

– No, saiko äitisi, mitä halusi, kysyi toimittaja vielä, kun pakkaili jo läppäriä salkkuun.

 

* * * * *

Eilen soitin seurakunnan pastorille.
– Saanko tulle seuraavalle teidän leirille mukaan? Minulla on seurakuntakompin ikävä.
– Tule vain. Seuraava leiri tosin on vasta toukokuussa.

 

* * * * *

Työtätekevien ja raskautettujen juhla on tainnut buukata minut pääesiintyjäksi. Olen viimeinen. Seurakunnan sali on vuosikymmenten jälkeen sama. Ja se on täynnä. En osaa arvioida, moniko on jäseniä, moniko muuten vain paikalla. Ja moniko on tullut kuuntelemaan minua. Tiedän, että sellaisiakin on. Asettelen tuolin sopivalle paikalle lavalla. Tällä minä nyt soitan, alttarilla. Joku nuori kaveri tulee asettelemaan mikrofonia lähemmäs. Kiitän. Pitäisiköhän hankkia mikitetty kitara.

Istun hiljaa. Ja niin tekee myös yleisö. Nyt taitaa tulla jotain vakavaa. Seurakunnan erilaiset kokoonpanot ovat jo soittaneet juhlassa. Hengellistä nykymusiikkia. Ylistykseksi kutsuvat sitä. Muutama vielä minuakin vanhempi äijä veti pari rehellistä rokkia mustan miehen saksofonilla terästettynä. Joku lohdullinen ja hauska puheenpätkäkin on kuultu. Ja nyt minä istun tässä näiden työtätekevien ja raskautettujen edessä. Otan jonkun soinnun. Äh, että pitääkin kuulostaa tältä.

Ja niin tajuan, että Bachin Air kuuluu tähän ja nyt. Onhan se kulunut. Mutta sitä olen soitellut iltaisin itselleni, kun elämä on ollut liian räikeän nasaalia. Suljen silmäni ja aloitan.

Kitaran kielet herättävät muiston. Se oli yksi niistä kesäleireistä, joille kitarakursseiltani ja -leireiltäni ehdin. Olin varmaan yhdentoista. Leiripäivistä muistan vain ostaneeni pyramidin muotoisia mehutetroja kokonaisen mutterinmuotoisen laatikon. Iltanuotiot sen sijaan räiskyvät mielessäni vieläkin. Keplottelin itseni aina istumaan lähelle tyttöä, jolla oli musta, pitkä tukka ja ruskeat silmät. Yritin laulaa niin, että hän varmasti kuulee. Osasin minä laulaakin, ihmelapsi. Yhtenä iltana katselin, kuinka hyttynen laskeutui tytön niskaan. , Iho pilkisti hiusten välistä, ja siihen hyttynen laskeutui. Sisäinen ritarini heräsi. Olin jo laukata koko puolentoista metrin taipaleen tappamaan verta imevää lohikäärmettä, mutta juuri kun olin lähdössä liikkeelle, kompastuin kuitenkin haarniskaani. Illalla makuupussissani raavin sitten omaa nilkkaani. Epäritarillisuuteni sai rangaistuksena.

Äkkiä Air on häipynyt ilmaan ja jotain muutakin pitäisi soittaa. Olihan minulla kappaleet valittuna, mutta enää ne eivät sovi tilanteeseen. Sormet haluavat iltanuotiolle, vaan kukapa sen ajan lauluja enää muistaa. No, monikin varmasti. Mutta jotain sormet tapailevat. Onnistuisi ehkä paremmin, jos laskisin g-kielen ihan vähän epävireeseen. Ja äkkiä se tulee, vaikka ei lapsuudesta asti. Perinteisiä sointuja, kuin savua nuotiosta, molleja. Lopetan kuitenkin alkuunsa. Hiljaisuus viipyilee salissa minuutin, pitkälti toista. Sitten ilmaan hiipii kohina. Nyt on sanojen aika, ihan muutaman vain. Katselen ihmisiä, työtätekeviä ja raskautettuja. Kasvot ovat rauhallisia. Näen hymyjä. Ylhäällä parvella seisoo toimittajaa. Hommiinsa turhautunut neljännen valtiomahdin edustaja istuu hiukan orvon näköisenä kaiken kansan keskellä. Miten hänkin on tänne joutunut. Yritän ylettää katseeni hänen silmiinsä ja vilkutan. Taidan nähdä hymyn. Toimittajan läheltä joku katsoo minua melkein mustan tukan alta. Ovatkohan silmät ruskeat. Ovatkohan silmät nähneet leirinuotion kauan sitten.

–Silloin kun luin Raamattua enemmän, mietin, että ovat jossain vaiheessa jättäneet pois yhden Raamatun tärkeimmistä jakeista: ”Ja Jeesus nauroi.” Uskon, että se lause on jonkin evankeliumin käsikirjoituksessa ollut. Ilosanoman.

Katselen seurakuntaa. ihmiset odottavat yhä jotain. Tämä ei voi päättyä näin. Istun ja suljen silmäni. En vain osaa sanoa mitään. Eikä minun tarvitsekaan. Kuulen vanhan koulukaverini äänen, sen hepun joka nyt on tämän seurakunnan paimen.

– Veli on vain osittain oikeassa. Raamatussa sanotaan, että Pyhä Henki täytti Jeesuksen ilolla. Tosi vaisua! Alkuperäinen teksti tarkoittaa, että Jeesus repesi riemusta, oikein fyysisesti. Vähän kuin meidän mummot ja paapat, joiden tanssi kiihtyi kiihtymistään alttarin edessä.

– Hallelujaa, kuulen oman ääneni sanovan. Ei ole totta. Sillä tavalla en sanonut edes lapsuuden leirinuotiolla, rippikoulusta puhumattakaan.

Heti hallelujaan jälkeen ajatus rämähtää mieleen.

– Kun täällä on niin paljon soittajia ja instrumentteja, niin tulkaa soittamaan, laulamaan. Kaikki osaavat tämän laulun, sanon. – Minä aloitan nyt ja loppuun ei ole kiirettä.

Aloitan sointukierron. Miksi en ole ikinä ennen soittanut näin! – Tunnen suurta Jumalaa vain vähän.

Jostain kuuluu topakkana vanhan naisen ääni.
– Minä ainakin menen. Ei sitä aina pyydetä tähtien kanssa soittamaan.
Tuoli kolahtaa takanani vasemmalla ja kohta djemben ääni värittää kitarani sointuja. – Sydän kun auki on.
Saksofoni tulee pehmeästi mukaan. Toinenkin. Musta mies ja pieni, nuori nainen tuovat syvyyttä kertosäkeeseen. En aloita toisen säkeistön sanoja vaan viittoilen saksofonisteille, että soittavat eteenpäin. Joku on löytänyt itsensä rumpalinpallille kauas muista setin taakse. Kumisevat vasket tai helisevät symbaalithan kuuluvat ilman muuta mukaan. Alkaa kuulostaa orkesterilta. – Sitä ansaita ei töin ja toimin.

Yhä lisää soittimia tulee mukaan. Saksofonit pauhaavat takanani. Jatkan yksinkertaisten sointujen näppäilyä. Aivan kuin olisin neljätoistavuotias ja oppinut juuri muutaman soinnun. Kuinka monta kertaa voi aloittaa alusta yhden elämän aikana? Minun ensimmäinen alkunikin oli hyvä. Mutkia ja risteyksiä on ollut, mutta yleensä alusta loppuun asti ei pääse yhtä tietä pitkin. Valtatietä on mukavaa posottaa hyvänkin aikaa, mutta sitten tulee ikävä pikkutien mutkia ja mäkiä. Irtokivien ropinaa. Juuri nyt tällä tiellä rinnassa tuntuu jännitystä, jota en ole aiemmin tuntenut.

Sähkökitara ujeltaa jostain kaukaa kietomaan leikkimään hippaa kaikkien muiden soittimien kanssa. Joku virtuoosi. Vilkaisen taakseni. Nuori kiharatukkainen poika, tuskin kahtakymmentä. Kuuntelen, kuinka pojan sormet etsivät kitaran kaulalta kuvion, joka miltei kaatuu mahdottomuuteensa mutta liukuukin sitten maaliinsa, niin että minunkin paljon kuulleessa vatsanpohjassani tuntuu kutinaa.

Lavan eteen tulee mummoikäistä porukkaa tanssimaan jotain modernia. Naiset löytävät huivejakin. Huivit maalaavat ilman oranssiksi ja punaiseksi. Leirinuotio on syttynyt. Pari pappaakin tulee tanssimaan, niitä samoja jotka soittivat rokkia aiemmin.

Äkkiä siinä on äiti. Tietenkin, ollut varmaan toista sataa vuotta tässä seurakunnassa. Yksi joraavista mummoista on minun äitini. Ei hänellä ole huivia eikä hän soita leirinuotiolla. Ei hän edes tanssi. Äippä soittaa ilmakitaraa. Hän soittaa sähkökitaraa, eikä Aranjuez-konsertosta ole tietoakaan. Äiti katsoo rymistelyn mallia nuoresta kaverista. Kuulen räkäisen rouheaa ryminää. Äiti oivaltaa vibrakammen vispaamisenkin tuossa tuokiossa.

Salissa soitetaan ja lauletaan. Kovaa. Ja heilutaan. Musiikista kasvaa holvit juhlan ylle. Vilkaisen parvelle uudestaan. Toimittaja on siellä yhä. Hän seisoo muun porukan kanssa ja heiluukin vähän, nyökkää ja heilauttaa minulle kättään. Ja on siellä se yhä tummatukkainenkin.

Musiikin pauhu yltyy kovaksi. Soittelen taas silmät ummessa ja nautin tilanteesta. Tämä on leirinuotiota. Kukin laulaa ja soittaa äänellään. Sähkökitarapoika on vahvoilla, samoin rumpali. Soittavat metallisesti mutta varsinkin rumpalin otteet tuovat menoon jazzia. Äkkiä soitto muuttuu. Osa soittimista hiljenee, toiset saavat äänensä paremmin kuuluville. Mummon djemben Afrikkakin mahtuu nyt mukaan, vaikka rummussa ei ole edes mikrofonia.

Kurkkaan silmäripsieni välistä, mitä tapahtuu. Nuorenpuoleinen nainen huiskii soittajille. Ihan perinteisiä kapellimestarin käsimerkkejä hän ei käytä. Nainen nostaa peukaloaan saksofonisteille. Sitten huiskuttaa kättään rauhoittavasti sähkökitaristille. Tumma polkkatukka. Tämän kaupungin konserttitalo viime syksynä. Kyllä, nainen on kaupunginorkesterin kapellimestari ja hän rakentaa juuri muutaman minuutin tunnelmapätkästä sinfoniaa. Ollaankin kaukana leirinuotiosta. Olen taas kotona.

Joskus pitkän ajan päästä tullaan viimeiseen kertosäkeeseen. Olen uinut ilonsekaisessa jännityksessä tai jännityksensekaisessa ilossa. Tätä on yhteys. Sähkökitara rysähtää taas mukaan. Rysähtää, murisee ja muuttuu lopulta lähes viuluksi. – Tänään häneen uskon, näen aamuruskon. Päivä sarastaa, sarastaa.

Taas on hiljaista. Käännyn sähkökitaristin puoleen.
– No enpä ole ennen soittanut heviä.
– Äh, tämä mitään heviä ole. Metallijazziksi kutsuvat tämmöistä. Ihan tämän seurakunnan oma termi.
– Ja minä sain soittaa seurakuntakomppia.
– Seurakuntakomppia!
Poika alkaa nauraa,
– Joo-o, semmoista tämmöistä, sanon ja yritän soitella väljästi C-duuria ja a-mollia. – Mulla on ollut tällaista viime aikoina kova ikävä.
– Juu, g-kieli vähän epävireessä, hirnuu poika. – Ei sellaista kuule nykyään muuta kuin kesäleireillä.
– Sellaisellekin minulla on ollut ikävä.
– Smoky Air on g-string, sanoo poika.

Aletaan nauraa, minä ja poika. Nauru tarttuu muihinkin. Kohta ulvoo koko sali. Tai melkein kaikki. Muutamat pudistelevat päätään. Joku katsoo varpaitaan. Mutta valtaosa porukasta nauraa. Semmoista on työtätekevien ja raskautettujen juhlassa.

Kun naurun hyöky vähän laantuu, pastori nousee lavalle.
– Alhaalla olisi tarjolla pientä purtavaa. Kahvia ja propellitorttuja.

Katselen ylös parvelle. Tulevatkohan toimittaja ja tummatukkainen. Äidille vinoilen vasta huomenna.

* * * * *

Piirros: naskalis.com  *  Kiitos: Titta T.

Jos tykkäsit tarinasta, jaa se kanavissasi. ←

Stalinin piano

(Ai-jai, pitkä tarina taas. Mutta on siinä ehkä loppuhuipentuma.)

 

1.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Piano painoi kuin synti. Ei mikään pikkusällin näpistys äidin lompakosta tahi nuoren miehen valkoinen valhe, vaan kuin perisyntiä lähentelevä tietoinen hairahdus. Kuusi miestä vaadittiin kantamaan piano pakettiautosta sisään, ja urakan jälkeen jokaisen sydän hakkasi kuin mielenvikainen metronomi.

Lopulta instrumentti seisoi nurkassaan. Jos maa talon alla olisi ollut yhtään savisempaa, olisi talon nurkka painunut kohti maan syvyyksiä. Onneksi tämä talo oli osunut siihen, mistä peruskallio kurkisteli esiin. Hikeä pyyhittiin ja ihmeteltiin, että olikin veli venäläinen saanut tungettua niin paljon painoa yhteen ainokaiseen soittimeen. Toki pianonkantajille piti tarjota kahvit ja uunituoreet korvapuustit. Puusteja menikin monta joka nassuun, sen verran oli energiaa tärvääntynyt roudaushommassa.

Piano oli kannettu Karin taloon. Se oli lahjapiano, kun tuttavaperhe oli muuttamassa kauas. Piano oli käypä peli, mutta jälleenmyyntiarvoa sillä ei ollut. Olivat suomalaiset muuttuneet sen verran merkkitietoisiksi, että Riga-pianot ja Lada-autot eivät kelvanneet, vaikka Riga soi kuin enkelin harppu ja Lada lähti käymään kolmessakymmenessä pakkasasteessa, jossa nykyisten muoviautojen osat vain halkeilivat.

Kaksi kantajista oli Karin naapureita ja he menivät saman tien menojaan. Neljä miestä istui keittiön pöydän ääressä. Korvapuusteja oli isossa kulhossa vielä jäljellä ja kahvia keittimessä. Hiljalleen alkoi puhekin taas kulkea urakan jäljiltä.

– Se on tietty, että Stalin oli paha mies. Tapatti miljoonia ihmisiä. Mutta kulttuurin päälle se ymmärsi. Neuvostoihmisillä piti olla mahdollisuus soittaa omaa pianoa ja juoda samppanjaa, jutteli Kari.
– Olisko noin, kyseli Jonttu, pitkätukkainen kitaransoittaja.
– Näin minä olen kuullut. Näitäkin pianoja on suomalaisten nurkat täynnä, ainakin jos on nettikirppisten myynti- ja keskustelupalstoihin uskominen. Me otettiin tämä, kun se soi hyvin ja saatiin ilmaiseksi. Tuolle Jaskalle täytyy varmaan antaa jonkun värinen seteliraha naftaan, kun sen autolla tuotiin.

Jaskan auto oli nähnyt maailmaa vielä enemmän kuin sisään roudattu piano. Se oli kenen tahansa miehen itsetuntoa kasvattava vanha Transit. Sen sivuikkunasta kun liikennevaloissa katsoi vieressä seisovan baijerilaisen perävetoisen kuskia silmiin, niin se tiesi, että nyt eivät auta lippa niskassa ja hyvät vahat pinnassa. Yksi lisäkolhu Transitin kyljessä kertoisi vain alati syventyvästä elämänkokemuksesta. Mutta Jaska oli ystävällinen ihminen. Katsoi kiusallaan kiukkuisesti ja antoi uhoavaisten leikkiä omia leikkejään. Jaskan Transit oli vain kevyesti niiannut, kun piano oli raahattu peräovesta sisään. Jaska ei paljon jutellut, mutta hän jos kuka olisi raahannut pianon vaikka yksikseen, jos vain olisi saanut kunnon otteen.

– Paha on paha, vaikka konjakkia tarjoaisi, totesi Jaska.
– Siksipä minä vain tätä kahvia ja näitä vaimon korvapuusteja…

Jonttu tapaili muutaman soinnun ilmakitaralla. Rysäytti oikein kunnon lopputäräyksen täydellä säröllä.

– Se oli Stalin niin ovela heppu, että risti pianonsa Rigaksi eikä Stalingradiksi, hän sanoi. – Ja toisaalta kyllähän kaikki tärkeät asiat saavat naisen nimen. Pianot, laivat ja yleensä myös anoppi.

Jaska oli puheliaalla tuulella: ­– Pyh, se Staalini mitään ristinyt tai kastanut. Läpeensä ateisti.

Haapanen oli istunut nurkassa hiljaa koko ajan, tunkenut suuhunsa tusinan korvapuusteja. Vaikeaa siinä on mitään kovin selkeää sanoakaan. Mutta nyt oli suu ilmeisesti tyhjä.
– Mitä eroa sillä on yksilön kannalta, että joutui Stalinin leirille tai että ompelee teepaitoja Bangladeshissa.
– Noin kahdeksankymmentä lämpöastetta, vastasi Kari.

Haapanen oli niitä kavereita, jotka tulivat toisinaan seurakunnan tilaisuuteen parinkin kaljan jälkeen. Saattoi joskus huumoriakin ymmärtää.

Jonttu nousi pöydästä ja asteli pianon luokse. Hän avasi pianon konepellin ja kurkkasi sisään.
– Ei hemmetti, ei ihme, että tämä painoi. Valurautaa täynnä koko kone.
Koskapa osasi soittaa vähän mitä soitinta vain, Jonttu paineli koskettimista tulemaan vanhaa taistelulaulua. Innostuipa oikein hyräilemään.

In heavenly armour we’ll enter the land
The battle belongs to the Lord
No weapon that’s fashioned against us shall stand
The battle belongs to the Lord 

Päästyään säkeistön loppuun Jonttu alkoi kertoa.

– Mä näin semmoista unta, että oli pinkki piano. Meitä oli jokirannassa aika seurakunta koolla. Piano oli semmosella pienipyöräisellä lavetilla. Mulla oli kitara kiinni kuution mallisessa vahvistimessa ja kaikenlaisia lyömäsoittimiakin siinä oli. Soitettiin siinä pitkään ja ihmiset pysähtelivät kuuntelemaan. Piisien välissä juteltiin niitä näitä ohikulkijoille.

Kari naurahti.

– Sun ne ja nämä kyllä tiedetään. Sinä saarnasit totisesti raskaita sanoja.
– No niin. Ehkä vähän. Jonkun vaan on pakko uskaltaa avata suunsa.
– Mulla muuten on verstaalla semmoinen lavetti, sanoi Jaska.
– Mä sain kolmikymppislahjaksi juuri semmoisen kuutiovahvistimen, totesi Jonttu. – Siitä se siihen uneen varmaan tulikin.
– Mää en tiedä saarnoista mutta voin yrittää tuota pianoa soittaa, jos pyydetään. Ja jos joku maalaa sen pinkiksi, sanoi Haapanen.
– Jos te hullut oikeasti menette, niin leivon teille kaksisataa korvapuustia mukaan, haastoi Karin vaimon ääni jostain muualta talon uumenista.

 

2.

Vaaleanpunaisen maalin hankkiminen oli aiheuttanut pientä tenkkapoota.
– Kuka äijä kehtaa ostaa pinkkiä spraymaalia. Vähän niin kuin ostaisi tamponeja halpiskaupasta, murisi Jaska.
– Kun mä nuorempana harrastin graffiteja, asiaan kuului, että maalit varastettiin, mietti Jonttu.
– Ei sovi varastelu tämmöisille seurakunta-aktivisteille. Eikä graffitit, valisti Kari.
– Sitten ei auta muuta kuin valjastaa yksi kappale vaimoja autotarvikeliikkeeseen. Vaaleanpunaisen maalin kanssa voi ostaa samalla vaikka leidi lasolia, päätti Jonttu.

Kukaan nelikon vaimoihmisistä ei kuitenkaan suostunut tai ehtinyt maalikauppaan, joten äijät päättivät mennä miehissä. Pinkkiä spraytä ostettiin varmuuden vuoksi kaksi putelia ja hämäyksen vuoksi myös 400 gramman laatikko irtokarkkeja.
– Ei ne mitään irtokarkkeja ole, kun ovat tommosessa muovitoosassa, analysoi Haapanen.

Piano oli sitten raijattu Jaskan verstaalle ja suihkutettu spray-maalilla pinkiksi. Verstaalla oli hitsausvehkeitä ja suuren puoleisia koneita, joita Jaska kutsui helvetinkoneiksi. Hän oli hankkinut ne vanhojen konepajojen konkurssipesistä ja teki niillä hommiaan.
– Putkimies, vastasi Jaska, jos häneltä kysyttiin, mitä leipänsä eteen tekee.
– Sulla on sitten varmaan paljon hommaa ja hyvät liksat.
– Mä olen apurahaputkimies.

Jaskan putkityöt olivat sitä sorttia, että niiden tuloksia näki vanhan kulttuurikeskukseksi kierrätetyn teollisuuskiinteistön saleissa ja liiallisesta muuttovoitosta kärsivän entisen maalaispitäjän kunnantalon edessä.

­– Minä mikään kuvanveistäjä ole, kun näitä putkia vääntelen.

Piano nostettiin taas auton perään.
– Tähän nosteluun alkaa jo tottua, totesi Jonttu mutta pyyhkäisi kuitenkin hikeä otsaltaan. – Eikös lähdetä.

Jaska nosti vielä lavetin autoon tavaratilaan köytetyn pianon kaveriksi. Oli lauantai ja puolen päivän aika. Aurinko paistoi niin kuin tässä kaupungissa kesäisin melkein aina. Matkaa jokivarteen oli muutama kilometri. Kahdella autolla mentiin, edellä Jaskan Transit nokka vain pikkuisen pianon painosta koholla. Perässä tuli Karin Sitikka, pappavainaalta peritty, vähän ajettu ja ehdottomasti ärsyttävyyteen asti sähkövammainen. Vain Jaska vilkutti risteyksissä.

Jokirantaan laskeutui jyrkkä mäki.
– Jos pianon hihnat nyt aukeavat, niin läpi ohjaamon seinän ja Trasitin moottorin irti repien vyöryisi hempeän punainen piano aina auringossa välkkyilevään jokeen asti, runoilli Jonttu.
– Joo, hyvä että ajetaan Jaskan perässä, huokaisi Kari. ­– Mentäisiin jokeen Riga Latvialaisen mukana, kun se hellästi tuuppaisi.

Rannassa oli väkeä juuri niin kuin merkittävän kaupungin halkaisevan joen rannassa kuuluukin. Polkupyörät singahtelivat ohi, jalankulkijaa oli monenmoista. Perheitä tappamassa kesäpäivää tai jäätelöllä ostosreissun lomassa. Aleaika oli näet päällä, ja kuluttajantyötä tekevien piti toki vähän virkistäytyäkin välillä. Hoikkia juoksijoita pyyhälsi kevyesti ja huohottamatta teknisissä juoksutamineissaan. Nuorisoa istui aivan rannan tuntumassa nurmikolla limuviinapulloineen. Pari rantojen miestäkin oli läsnä, onhan jokirantakin ranta!

Kari parkkeerasi Sitikan vähän kauemmas. Jonttu otti kitarakamat takaboksista kantoon. Jaska ajoi pakun rantaan asti. Paikka oli sovittu oikein viranomaistahon kanssa. Juuri tänään ja juuri tässä ja vaaleanpunaisella pianolla. Pelastussuunnitelmaa ei tarvita. Porukka kerääntyi Transitin peräluukulle ja taas alkoi nostourakka. Lavetti otettiin alas ja aseteltiin sopivasti, että se ei karkaa pianon alta. Katu kun oli hienokseltaan jokea kohti kallellaan. Kari ja Haapanen menivät Transitin perään lyhempinä lykkäämään, Jonttu ja Jaska jäivät pidempinä ja ehkä vähän vahvempinakin maan tasalle. Pinkki piano tuli alas lavetille melkein heilahtamalla. Liekö nostossa ollut sen verran dynaamista energiaa, että lavetti käänsi kääntyvät pyörät kohti jokea, ja pianolla näytti olevan selkeä halu pulahtaa vilvoittelemaan parinkymmenen metrin päässä merta kohti vetelehtivää jokea.

– Ei perkele, karjahti Haapanen ja loikkasi Transitin perästä pianon kimppuun. Piano oli varmaan jossakin elämänsä vaiheessa jossakin olohuoneessa nähnyt töllöttimestä härkätaiteluja. Sen verran kevyesti se viskasi Haapasen pois tieltään. Mies mätkähti maahan mahalleen ja ehti juuri kiskaista sormensa lavetin pyörän alta. Olisi soitto jäänyt yksikätiseksi, jos Haapanen olisi ollut sekunnin murto-osaa hitaampi.

Kivipenkillä, joen ja villiintyneen pianon välissä istui äiti ja kaksi leikki-ikäistä lasta jäätelöidensä kanssa katse kaukana joen toisella puolella.
– Varokaa, huusi Kari, mutta eipä perhe rannan äänten kohinassa kuullut. Joku raivohullu kuntopyöräilijä päätti ehtiä pianon ja joen välistä, mutta entäs jäätelöä nuoleskelevat kaksi lasta? Jaska sai pinkin rodeohärkää leikkivän instrumentin kiinni ja rutisti sen syleilyynsä. Muutama bassoääni kuului Jaskan ja pianon välistä. Mitä lie pettyneen pianon ärinää. Sitten se taisi todeta valurautaisessa sydämessään, että jokeen voi pulahtaa vaikka jonakin toisena päivänä.

Perhe jatkoi jäätelönsyöntiä aavistamatta, että oli juuri ollut jäämässä pillastuneen pedon jalkoihin. Tai pyöriin. Miehen lykkäsivät pianon paikalleen ja jännitys purkautui äijämäisenä hihityksenä.

– Ei tainnut sarvipää kuulla rukousta, kiusasi Jaska Haapasta.
– No eipä se rukous ollutkaan, vaan yritin saada vihtahousua lopettamaan pianon lykkimisen.
– Jos Jaskalla apurahat loppuvat, niin uraa voisi urjeta vaikka sumopainijana, virnuili Jonttu.
– Muuttofirmatkin tarvitsevat tuollaisia karjuja, visioi Kari.

Lähimaastosta löytyi pari katukiveä, joilla ehkäistiin tehokkaasti pianon tulevat temmellyshalut.

Haapanen kaiveli transitin takaa pianojakkaran ja pienen pöydän. Pöydälle aseteltiin iso kulhollinen korvapuusteja, mehukannu, kertakäyttömukeja ja lappu, jossa luki ”Help Yourselves!”

Jonttu viritteli kitaransa pianon horjuvaa virettä mukaillen. Kari ja Jaska avasivat pilkkijakkarat ja istahtivat niille. Kummallakin oli djembe, afrikasta kotoisin oleva rumpu, Karilla pienempi, vähän honottavaääninen, Jaska jykevästi ja alhaalta kumahteleva.

– Mitäs me muuten soitettais?

 

3.

Vaikka Jonttu oli pitkätukka, hän oli sen verran säntillinen kaveri, että oli ottanut mukaan läjän paperitavaraa, piisejä sointuineen. Tämä porukka ei ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Jonttu kyllä tiesi, että hän osasi itse kappaleet ulkoa ja että Haapanen soittaisi kuitenkin pieleen. Rytmityhmä kyllä pärjäisi omillaan. Mutta paperit muistuttivat mukavasti, että tämmöinenkin kappale on olemassa. On nimittäin sangen häkellyttävää, että juuri kun kaikki on valmista, niin kaikki myös saattaa hävitä mielestä. Tosin tämä porukka oli jammaillut pitkiäkin sessioita. He soittivat pienen seurakuntansa kokouksissa milloin mitäkin. Joskus, kun tilanne vaati, niin samaa piisiä piti venyttää vielä vartti. Ja semmoinen venyttäminen tältä porukalta kävi. Jonttu pystyi sähkökitaralla soittamaan tuusannuuskaksi minkä tahansa kappaleen niin tyylikkäästi, että jälkikäteen aina tuli kehuja profetaalisesta kitaroinnista.

– Soittakaa Paranoid, huusi joku jokirannassa, vähän syrjemmältä.

Jonttu kävi akuutisti kasvoiltaan punaiseksi. Hän alkoi soittaa kitarariffiä bassokielillä, mutta Paranoidia siitä ei syntynyt.

Sinä kuuntelet TV-tuolissas, minun paskaista ääntäni
Ja olet aivan liian laiska, jotta kanavan toiselle kääntäisit.
Vaimollesi huudat, tuo sitä kaljaa, eihän tätä kestä selvin päin.
Huligaanit huutaa ja raggarit räyhää, elämä on muutenkin niin läyhää.

– Jonttuuuu, meidän piti vetää jotain vähän hengellisempää, häiritsi Jaska kitaristin hyvin käynnistynyttä piisiä.
– Tämä on ihan raamatullinen juttu, vastasi Jonttu ennen kuin kertosäe alkoi.
– No soitetaan tämä sitten, suostui Jaska ja alkoi takoa rumpuaan. Hän sai kitaran taustalle aikaiseksi hyvän syvän kumun. Haapanen ja Kari säätivät vielä jotain, eikä Haapanen sitä paitsi osannut soittaa ilman nuotteja.

Rappiolla loppui. Ihmiset pulisivat jokivarressa. Jontun kitarointi oli sen verran pätevää, että varsinkin keski-ikäistä porukkaa oli pysähtynyt kappaleen aikana turvallisen välimatkan päähän mutta kuuloetäisyydelle kumminkin. Haapanen soitteli muutaman kolmisoinnun. Tuuli heilutti hänen harvoja jäljellä olevia hiuksiaan. Torilta päin lensi lokki, joka laskeutui muutaman metrin päähän rantaan, vaalean siniseksi maalatun pollarin nokkaan. Siitä se sanoi yhden painavan sanan. Haapanenkin sai suunsa auki.

– Tämä on eka kerta, kun soitan tätä pianoa. Kun jätkät soitti Hassisen konetta, tajusin jotain tästä pianosta. Se on päältä vaaleanpunainen. Oikein söötti, vitsillä maalattiin se tämmöiseksi. Tai no, nämä mun kaverit sanoisivat, että värivalinta on profetaalinen. Mutta sisältä piano on kylmä ja kova. Ja painaa kuin synti. Se on Stalinin piano. Stalin oli paha, Hitlerin veroinen tai pahempi. Hän vain sattui olemaan voittajien puolella. Joskus minä ajattelen itsestänikin, että olen kuin Stalin. Minä teen paljon pahaa, mutta en minä tässä ala syntejäni listaamaan. Kuitenkin minä olen nykyisin voittajien puolella. Katsokaa näitä mun kavereita. He ovat uskovaisia ja tahtovat ihmisille hyvää. Tänään tässä rannassa he soittavat ihmisille lauluja, joissa on toivo. Tiedättekö Paavalin, sen hepun joka kirjoitti valtaosan Uudesta testamentista. Yhdessä kohdassa hän sanoi: ”Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.” Sitä kohtaa luetaan melkein kaikissa häissä. Minä en osaa Raamattua hyvin. Sen muistan, että riittää kunhan uskoa on sinapinsiemenen verran. Rakkaus taas on suurin. Minulle elintärkeää on toivo. Se on noista kolmesta venyvin. Vaikka elämä olisi tuhannen sirpaleina ja sirpaleet ajautuisivat myrskyssä eri suuntiin, niin toivo yhdistää niitä. Toivo venyy ja pitää pakettia kasassa. Mutta ei se mitä tahansa kestä se toivokaan. Se tarvitsee kavereitaan, uskoa ja rakkautta. Moni mun vanhoista kavereista on kuollut tai oleskellut pehmustetuissa huoneissa, kun toivo hajosi. Kuin kuminauha, joka venyy mutta lopulta räpsähtää poikki. Kun se räpsähtää poikki, sormille, niin se sattuu. Joskus juuri se pieni kipu on liikaa. Siinä ei sitten enää uskot ja rakkaudet auta.

Haapanen katseli ympärilleen. Katuyleisö oli hiljaa. Soittokaverit olivat aivan yhtä hiljaa. Lokki katseli porukkaa joelta tolpan nokasta pää kallellaan. Sekin tajusi olla rääkäisemättä.

– “Jesus died for somebody’s sins but not mine”, lauloi yksi mun suosikeista jo kauan sitten. Ja minä uskoin. Nämä kaverit uskovat oikeasti. Uskaltavat kulkea kaupungilla ja puhua Jeesusksesta. Sellaista on tehty kauan. Mutta nämä tyypit myös rukoilevat ihmisten puolesta. Hitto soikoon, että rukoilevatkin. Joltain paranee kolme vuotta särkenyt jalka. Joku saa taas kätensä pitkästä aikaa liikkumaan. Joku löytää Jeesuksen elämäänsä. Löytää sen vapauden. Minusta tuntuu, että vapaus on sukua uskolle, toivolle ja rakkaudelle. Vapaudesta on pohjimmiltaan uskonasioissa paljonkin kyse. Minä olen jäänyt jumiin siihen, että Jeesus kuoli muutamien muiden tyyppien syntien puolesta mutta ei minun. Jäin vangiksi. Olkaa te vapaita. Antakaa näiden heppujen rukoilla puolestanne. Heillä on usko, toivo ja rakkaus. Väittävät, että heidän uskonsa on pieni. Valehtelevat. Mutta ainakin heillä on suuri Jumala. Samaan Jumalaan minä uskon, mutta Hänen poikansa kanssa minä istuskelen eri baareissa.

Haapanen alkoi hiljaa soitella vanhaa ja kulunutta sointukulkua. Aku Ankka -kompiksi sitä haukutaan. Sormeili koskettimia ja muisti seiskasoinnun joka neljännellä kerralla.

– Ei teidän tarvitse uskoa mitään, hän vielä jatkoi. Ei ole pakko. Olkaa vapaita. Mutta kokeilkaa edes, kun nämä kaverit kohta rukoilee teidän puolestanne. Viinalle voi menettää elämänsä. Rukouksesta jotkut ovat sen löytäneet.

Jontun kitara tuli mukaan pianon sointukulkuun. Kohta Karin ja Jaskan rummut alkoivat jutella sointujen taustalle omia kuvioitaan. Haapanen ei laulanut ikinä. Ainakaan ääneen. Nyt hän lauloi lapsesta, joka tuli isänsä kanssa kirkkoon. Laulun minä halusi kotiin, vaikka ulkona oli vihreää, kesä kukkeimmillaan. Kun sanat olivat loppuneet, Jonttu alkoi rymistellä kitarallaan piisiä tuusannuuskaksi. Kitara murisi ja rääkyi. Lopulta se uupui meteliinsä ja jaksoi enää vain itkeä.

Sen enempää ei juuri nyt soitettu.

– Haluaako joku kokeilla rukouksen voimaa, kysyi Jonttu, jotenkin aralla äänellä.

Vaikka kutsu oli lyhyt ja vaimea, joitain ihmisiä tuli lähemmäs. Bändi jakautui kahdeksi pariksi. Kaverit asettuivat pianon kahdelle puolelle ja rukoilivat uskaliaiden ihmisten puolesta. Paljon ei kuulunut, muutamia kyyneliä näkyi.

 

4.

Piano asusteli seurakunnan treenikämpällä silloin, kun ei ollut käytössä. Karin vaimo ei ollut aivan tyytyväinen Pianon sijantiin mutta koska hän leipoi jokaiselle jokirantakeikalle ison läjän korvapuusteja, ei hän varmaan kovin katkera ollut. Kämpän sydän oli rumpusetti, jonka ympärille soittajat keräytyivät.

Seurakunnassa toimi muitakin bändejä. Yksi oli saanut vähän kuuluisuuttakin, sellainen jossa soitti kolme paappaa ja yksi turvapaikanhakija.

Jonttu, Kari ja Jaska olivat jo treenikämpällä ja virittelivät, kun Haapanen asteli sisään.
– Mitä ihmettä sulle on taas tapahtunut, henkäisi Jaska.

Haapasen naama punoitti ja kulmakarvat olivat tiessään. Sierainkarvojakaan tuskin oli jäljellä, mutta sitä seikkaa kukaan ei alkanut tutkia.
– Iski pieni tapaturma.
– Selvähän se.
– No, ihan selvin päin olin.
– Joo, joo!
Haapanen huokaisi. Kaverit kyllä tiesivät, että hänelle sattui ja tapahtui. Ja virvoitusjuomat lisäsivät sattumusten ja tapahtumusten todennäköisyyttä radikaalisti.
– Eikun mä poltin teepaitoja ja muita halpisvaatteita. Muistatteko te sen saarnan, jonka pidin eka kerralla, kun oltiin jokirannassa.

Muut kaverit nyökkäilivät. Se oli ollut tehokkain saarna tähän mennessä. Silloin ihmisiä oli jonottanut rukouspalveluun ainakin muutama. Sen jälkeen asiakkaat olivat olleet yksittäisiä. Joka kerralla toki muutamia.

– Sä olet varmasti rehellisin saarnamies meistä, totesi Kari.
– Ei me muutkaan tieten tahtoen epärehellisiä olla, puolustautui Jonttu.
– Teologia saattaa kyllä joskus ontua.
– Jumalan rakkaus on meidän teologia.

Haapanen keskeytti kinastelun jatkamalla omaa asiaansa.

– Sen puheen jälkeen mä vähän olen ajatellut, että meidän täytyy huolehtia muitakin kuin tämän kaupungin työtätekevistä ja raskautetuista. Sieluni nyrjähti, kun näin dokumentin Bangladeshin vaatetehtaista.

Jontulla leikkasi nopeiten.
– Sä siis poltit kaikki ruotsalaisperäisistä muotiliikkeistä ostamasi rievut?
– Just ja joo.
– Ja käytit vähän bensaa sytyttämiseen.
– Mistä tiesit?
– Ja poltit koko läjän tiedän parvekkeella!
– No, en mä nyt hullu ole.  Vaimo olisi hiiltynyt. Porukoiden takapihalla poltin. Ukon ruohonleikkurin bensaa löysin autotallista.
– Jo on maailma mallillaan, alkoi Jaska nauraa. – Ennen poltettiin kirjoja. Jossain vaiheessa vinyylilevyjä. Mutta nyt radikaalit ovat niin materialisteja, että polttavat henkkamaukan vaatteita.

Haapanen ei vastannut hetkeen mitään. Hän katsoi kavereitaan pitkään. Veti henkeä.
– Mä ajattelin, etten soita enää muuta kuin sellaisessa bändissä, jonka jäsenet käyttää vastuullisesti tuotettuja vaatteita.

Kolme suuta aukesi sen verran laajasti, että telkkä olisi voinut valita minkä tahansa niistä asunnokseen. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, Haapanen jatkoi. – Olen heikoilla. Mä soitan meistä huonoiten, joten ei mulla ole oikein varaa vaatia mitään.

– Mä olen mukana, sanoi Jaska ja alkoi nauraa. – Mutta Kari tässä heikoilla on. Jos tässä täytyy alkaa bulkkivaatteiden polttamista harrastaa, niin sille ei jää ylle rihman kiertämää.
– Niin, sulle sentään jää kirpparilta ostetut pitkäpunttiset blackhorset, vastasi Kari.
– Musta Haapanen on oikeassa, mutta rovioita mä en ala poltella, totesi Jonttu. – Niitä tässä maailmassa on ollut aivan liikaa.

Ilmeisesti keskustelu oli päättynyt, koska Jonttu polkaisi screamerin päälle ja alkoi soittaa kohtuullisella volyymilla Eppu Normaalin Minun aurinkolaseja.

 

5.

Oli kesän viimeinen soittoiltapäivä rannassa. Kamat olivat jo valmiina, niin soittimet kuin korvapuustitkin. Haapasen vaimo oli ottanut Jaskan pakun lainaan siksi aikaa, kun äijät ovat rannalla. Jotain huonekalua meni hakemaan laitakaupungin mööpelihallista. Ihme nainen, varmasti kantoi mööpelin omin voimin niin autoon kuin hissittömän talon kolmanteen kerrokseen.

Ihmisiä oli liikenteessä oikein mukavasti. Oli loppukesän meininki, porukka imi lämpöä täysillä. Räntää voisi tulla taivaan täydeltä minä aamuna tahansa. Nyt taivaasta ei kuitenkaan uhannut tulla mitään valkoista. Valkosen sijaan kerrostalojen takaa vyöryvät mustat pilvet yllättivät kadulla vetelehtijät täysin. Kun sade tuli, se tuli nopeaan. Ja lujaa. Jonttu ryntäsi kasaamaan kitarakamoja. Vahvistin oli saatava Sitikkaan ensin. Kitaran sai laukkuun ja pedaalit boksiinsa, mutta vahvistin värjötteli alastomana isojen pisaroiden armoilla.

– Juutas sentään, mulla oli valmiina hieno puhe siitä, kuinka kaikki hyvä tulee Jumalalta ja me uskovat ollaan Jumalan työkaluja, manaili kitaristi palatessaan autolta.
– Mä en ainakaan ole mikään Jumalan vasara, kommentoi Jaska. – Jonkun sortin apumieheksi voisin alkaa.
– Jaska, meidän Herramme putkimies, väänteli Jonttu.
– Huomauttaisin, että miellä on ihan pieni ongelma, mutisi Kari ja katseli pianon kannelle ropsahtelevia pisaroita. – Mitäs me tälle tehdään? Paku palaa aikaisintaan puolen tunnin päästä.
– Stalinin piano, mutisi Haapanen. – Umpipuuta ja heavymetallia.
– Jos se kastuu, meidän on ihan sama tuupata se vaikka jokeen. Siellä se voi kilkattaa virrassa pyöranraadoille ja ostoskärryille ja mitä ihmettä siellä sitten onkin. Jokunen silakkakin, mietti Jaska ja riisui teepaitansa. Hän kuivaili pianon pintoja, mutta yhtä hyvin hän olisi käyttää touhuun vaikka yksinäistä vessapaperin palaa.
– Olisi kyllä ympäristörikos tuupata raskasmetallia vesistöön, vastasi Haapanen.

Leimahti ja jyrähti.

– En mä tosissani aikonutkaan, huusi Jaska kohti taivasta.

Ilmeisesti Jaskan katumus riitti, koska salama jäi ukkoskuuron ainoaksi. Vettä sen sijaan ryöppysi.

– Pitäiskö meidän kaikkien ottaa vaatteita pois ja suojata niillä pianoa, mietti Jonttu. Kaverit kuulivat äänensävystä, että mies ei loihenut lausuman edes aivan leikillään.
– Joudutaan putkaan koko porukka pianon kanssa, totesi Jaska.
– Ei  huono ajatus. Piano pääsee mustaanmaijaan suojaan ja sitten me voidaan pitää jamit putkasta. Spuget tulee uskoon ja me saadaan entistäkin kirkkaampi kruunu.
– Ei siellä päivällä mitään spurguja ole.

Stalinin pianon lopullinen kosteusvaurio oli juuri käsillä. Yhtä äkkiä kuin sadepilven rymisivät kerrostalojen takaa, rynnisti kulman takaa neljä tyttöä. Vanhimmalla oli huivi, varttunutta teini-ikää edusti hän. Kolmella nuoremmalla oli kirjavat vaatteet ja iloiset perisuomalaista tummemmat kasvot. Ja joka ikisellä oli sateenvarjo.
– Teidän piano kastuu, sanoi Leenu, Liinu tai Tiinu.
– No niin tosiaan kastuu, murahti Haapanen.
– Me voidaan pitää sateenvarjoja pianon yläpuolella, ehdotti vanhin tytöistä.
– Sitten te kastutte, totesi Jonttu.
– Ei se haittaa, meillä on kotona läjittäin kuivia vaatteita. Äiti ostaa niitä halvalla.

Tytöt asettelivat sateenvarjot peräkkäin, limittäin, lomittain pianon ylle.

– Nyt ei kastu Stalinin sydän. Eikä ruostu, iloitsi Haapanen.

Tytöt rupattelivat jotain kielellä, josta miehet eivät ottaneet tolkkua. Jaska pyyhki irtovedet pianosta jo märkään teepaitaansa. Sen jälkeen äijät keskittyivät ainoaan asiaan, johon he siinä seisoskellessaan kykenivät. Kastumaan.

Äkkiä toinen Leenuista, Liinuista tai Tiinuista kääntyi miehiä kohti ja osoitti kulhoa, jossa oli jäljellä muutama vettynyt korvapuusti.
– Mitä tuo Help Yourselves tarkoittaa?
Haapanen hymähti.
– Silleen vapaasti kääntäen se tarkoittaa, että ota itse pullaa, kun me ei soitoltamme joudeta tarjoilemaan.
– Sisko sanoi, että se tarkoittaa, että auttakaa itseänne.
– Voi sen niukin naukin niinkin tulkita, myönsi Haapanen.
– Mihin te alkuasukkaat oikein joutuisitte ilman meidän mamujen apua! tirskahti isosisko.
– Oltaisiin kyllä ihan nesteessä, myönsi Jonttu.

Sade laantui. Tytöt menivät matkoihinsa mutustellen likomärkiä korvapuusteja. Pakukin palasi asioiltaan. Väki oli kaikonnut jokivarresta, eikä ollut mitään järkeä enää alkaa soitella, vaikka näytti siltä, että aurinkokin saattaisi palata ihmisten ilmoille. Treenikämpällä todettiin, että piano oli vain ottanut suihkun. Sisätilat olivat kuivat.

Kun kaikki kamat olivat paikoillaan, Jonttu istahti rumpupallille ja tuijotteli hetken aikaa pianon vaaleanpunaista pintaa.
–  Olen yhä vahvasti sitä mieltä, että kaikki hyvä tulee Jumalalta ja me uskovat ollaan Jumalan työkaluja, hän totesi.
– Paitsi että Jaska on Thorin vasara, täydensi Kari.

 

* * *

Laulujen sanat:
The Battle Belongs to the Lord, Jamie Owens-Collins
Rappiolla, Ismo Alanko
Gloria, Patti Smith

 

Mission Possible

Mohis

>>> Varoitus, pitkä tarina! Lue silti.

– Katsokaas tätä, pojat.
Jussi aukaisi viikonlopun lehden Eikan ja Repan eteen treenikämpän lattialle.
”Mummot tanssii torilla!” julisti kokosivunjutun otsikko.
– Ei, sanoi Eikka.
– Vain meidän kuolleiden ruumiiden yli, ja koska me Eikan kanssa vastataan hyvinkin tusinaa perusäijää, niin se olisi joukkomurha! täydensi Repa.
Jussi katsoi kavereitaan. Jussi oli itse lausunut tusinamääritelmän, kun oli ollut innostunut bändikavereidensa luomasta rytmisestä räimeestä.
Eikka istahti rumpusettinsä taakse. Repa ripusti basson kaulaansa.
– Te olette tämän maan paras rytmiryhmä kaikki jazzpumput mukaan lukien. Te keksitte kyllä hyvän koreografian.
– Voit tehdä vietnamografiasi itseksesi ja lähteä Siamiin etsimään kaksosveljeäsi, kuittasi Repa.
– Jep, sulki Eikka keskustelun.
Sitten soitettiin niin, että kellarikopperon seinät huohottivat. Se on vakavaa hommaa, kun paapat jyristelee.

Viikon päästä treeneissä Jussi oli yhä intoa täynnään. Hän oli aina ollut johtaja, niin työelämässä kuin nyt bändissäkin. Valistunut itsevaltias ei määritelmänä Jussiin sopinut. Hän oli innostaja, ja usein lähes oikeassa ideoineen ja ajatuksineen.
– Mä otin teidän vastaväitteet huomioon. Mietin ja mietin, että mikä olisi hyvä piisi, johon voisi tehdä tanssin. Teidän nihilistisestä yksimielisyydestänne johtuen päädyin Mission Impossiblen tunnariin.
– Sehän on yhtä mahdoton piisi tanssia kuin… Äh, menen mieluummin Bolsoin teatteriin balleriinaksi kuin alan sitä veisua jorata, totesi Repa.
– Mä tulen mukaan, komppasi Eikka.
– Joo, voit tulla mulle kärkitossujen narujen sitojaksi.
–  Sovittu.
– Sovittu, kuittasi Jussi.
– Eikä helv…
– Ei kirosanoja täällä! Olemme seurakunnan tiloissa ja nautimme vanhimmiston luottamusta, vaikka soitamme maallista musiikkia.
Repa mulkaisi Jussia niin hellästi kuin mies vain voi toista katsoa. Ennen nokkapokkaerää. Repa oli toimittaja. Hän ei pelännyt johtajia, ei poliitikkoja eikä edes Jussia. Teksteissään Repa oli jopa ilkeän koukeroinen, basson kanssa pantiin tosta poikki ja pinoon. Repa oli tottunut esiintymään teksteillään, mutta joka ikisellä keikalla hänen piti voittaa keskivaikea ramppikuume.
– Me ollaan täällä, koska olet vanhimmiston puheenjohtaja.
– Kyllä. Ja minun ääneni ratkaisee.
Eikka alkoi soittaa hi-hatilla ja virvelillä Mission Impossiblen komppia. Potkaisi välillä bassorummun pedaalia. Kuulosti pätevältä.
– Miksi ihmeessä sinä haluat meidät torille nolaamaan itsemme? kysyi Repa.
– Minulla on sen suhteen vaan semmoinen profetaalinen olo.

Treenien jälkeen mentiin tavallisesti Eikalle saunaan. Se oli paras paikka saunoa, koska Eikka oli sinkku. Vaimo lähti kymmenisen vuotta sitten, kun Eikka kuulemma oli sellainen hölöttäjä. Eikka oli tietenkin ollut alla päin, vaikka vaimo oli aikansa lähdöllä uhkaillutkin. Kun asiasta tuli tosi, Eikka harrasti ensin mallasuutejuomia. Sitten hän huomasi, että olohuoneen nurkassa oli vaimon perintöpiirongin jäljiltä sähkörumpusetin kokoinen kolo. Siitäpä koko bänditouhu alkoikin. Terapiapohjalta myös muilla kavereilla. Ikää oli karttunut ja elämässä oli vielä muutama tärkeä homma tekemättä. Enimmäkseen he soittelivat Creedenceä, Beatlesiä ja Kinksejä. Uskonnollinen vakaumus otettiin huomioon kappalevalinnoissa, mutta soitannossa ei oltu kovin ortodoksisia. Äijien ikä oli seitsemisenkymmentä mutta he olivat kaikki elossa. Toisin kuin vaikkapa Lennon ja Harrison. Keikkojakin oli ollut. Onnistuneitakin.

Saunassa juotiin keskiolut tai pari. Turistiin ei-musiikilliset asiat halki ja painuttiin sitten kotiin. Tällä kertaa löylyssä oli tavallista kipakampi tuntu. Se vähensi sanoja ja lisäsi ähinää. Löylyä heitettiin, avattiin toinenkin oluttölkki, kun suulla ei ollut muuta tekemistä. Sitten Eikalta pääsi äijän kokoinen huokaus.
– No? kysyi Jussi.
– Mohis, vastasi Eikka.
Repa oikein hätkähti.
– Täh, ei kai Mohis ole saanut kielteistä päätöstä?

Mohamed oli turvapaikanhakija, joka oli kotiutunut seurakuntaan. Hän oli kolmekymppinen, melko musta, suuri ja leppoisa. Tuota pikaa hänestä oli seurakunnassa tullut Mohis, joka jeesaili kaikessa ja joka oppi suomen kieltä häkellyttävän nopeasti. Mohis ja Eikka olivat ystävystyneet, ja yhteinen kielikin oli löytynyt. Mohis jutteli suomeksi ja Eikka kuunteli. Ei Mohis juurikaan itsestään tai menneisyydestään puhunut, ihmettelipä vain ääneen uutta elämäänsä Suomessa. Sen verran hänen taustansa oli auennut, että hän oli ollut lentokentällä töissä.

– Mohis haluaisi saksofonin.
Eikan lause leijui hetken saunan kosteassa ilmassa. Toki tumma mies ja foni ovat mahdollinen pari. Mutta kukaan ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että joku turvapaikanhakija olisi jossain melko lähimenneisyydessä harrastanut jotain. Kaupunkiin oli tullut lääkäreitä ja kamelipaimenia ja varmaan joku ydinfyysikkokin, mutta että nämä tulijoilla oli kotipuolessa ollut harrastuksiakin!

– Osaako se soittaa? tunnusteli Repa asiaa.
– Osaa.
– Oletko kuullut? epäili Jussi.
– En.
– No mistäs tiedät, että osaa?
– Sanoi.

>>> Risa mutta hiva

Vaikka äijät olivat seitsemänkymppisiä, he osasivat hyödyntää sosiaalista mediaa. Jussi laittoi seurakunnan Facebook-ryhmään rukousaiheeksi, että jostain siunaantuisi saksofoni. Viikon päästä Mohis saapasteli bändin treeneihin ihmettelemään vieläpä kahta saksofonia, jotka olivat ilmestyneet kuin tyhjästä, tenoreita kumpikin. Yksi oli selvästi huonokuntoinen, ja se olikin saatu ihan omaksi. Toinen oli tullut epämääräiseksi ajaksi lainaan omistajalleen tarpeettomana. Mohis otti ensin käteensä rämemmän soittimen ja puhalsi. Kyllä siitä ääntä lähti, mutta sivuääniä oli viljalti, kerrassaan atonaalinen vaikutelma.

– Se on risa mutta hiva, sanoi Mohis.
Kolme monttua aukesi, täsmälleen kolmen papan nenien alla.
– Mitä tarkoitat? kysyi Jussi.
– Tasta tulee hiva, kun vahan korjailee. Minulla on aikaa.
– Et kai sinä osaa korjata vaskipuhaltimia, epäili Repa.
– Mina osaan korjata lentokoneita. Saksofonin korjaus on iks pikku juttu.

Mohis laski risan soittimen hellästi kädestään ja kohotti toisen huulilleen. Jo ryhtyi musa soimaan. Mohis lasketteli skaaloja tulemaan, niin että rumpusetin hi-hatkin riemastui helisemään aivan itsestään. Jussi oli jälleen se, joka sai ensimmäisenä suunsa auki.
– Mistä olet oppinut?
– Radiosta.
– Ai, Somalian Yleisradion saksofonikurssilla?
– Oisin kuuntelin radion ja soittelin. Lentoasemalla. Kun kaikki koneet oli korjattu.

Mohis testaili vielä hiukan fonia.
– Pari padia tautuu vaihtaa, sitten soi hivin.
Pappatrio katseli toisiaan, katseli nuorta mustaa miestä ja katseli saksofonia miehen käsissä.
– Et varmaan halua soittaa meidän kanssa. Nyt vaikka tänään, empi Jussi.
– Selva se, mita soitetaan.
– Ollaan kuusikymmentäluvun piiseja soitettu.
– Aloittakaa te, niin mina hippaan sitten mukaan.

All Day and All of the Night lähti soimaan kuin itsestään. Mohis löysi sävellajin heti ja soitteli taustalle kuvioita, jotka saivat heavy rockin esiäidin kuulostamaan villiintyneeltä höyryveturilta.
You Really Got Me? kysyi Mohis, kun päästiin ensimmäinen kappale loppuun.
– Somalian radiossa soitetaan länsimaista hapatusta, kummeksui Repa.
– Se on kyllä aika vaikea biisi, eikä taideta osata sanoja, empi Jussi.
– Me parjataan. Seuraatte minua. Mina laulan fonilla.

Treenien aikana ilmeni, että saksofoni on vaskipuhallin ja vaski on metallia. Kun tunnin päästä pidettiin taukoa ja pyyhittiin hikeä, Mohis puhkesi kehuihin.
– Ensin te olitte kuin laiska lehma, mutta sitten hiva ritmi.
– Treenien jälkeen saunaan? kysyi Eikka.
– Maassa maan tavalla, vastasi lämpimään sopeutunut mies.

Olutta Mohis ei kuitenkaan ottanut, ei saunassa eikä saunan jälkeen. Kvartetti istui Eikan keittiössä ja popsi jääkaappia tyhjäksi. Jussi otti puheeksi tanssiajatuksen, ja nyt hänellä oli vahva tukija.
– Menemme torstaina torille ja katsomme, päätti Mohis.
Repa ja Eikka eivät uskaltaneet vastustaa.

Torstaina päivä oli loppukesäinen. Aurinko kävi vilkuttelemassa valkoisten pilvien välistä. Väkeä hengaili torilla mukavasti. Kahvi tuoksui ja rupattelua kuului useilla kielillä. Kolme pappaikäistä miestä ja yksi nuori, suuri ja sangen tumma katselivat kohti taivaansinistä katosta. Katoksen edessä seisoi pattingeista rakennettu rujonkaunis risti. Katoksen liepeillä oli jonkin verran väkeä. Varsinkin ulkomaalaisia näytti kiinnostavan se, että yksi mummo paukutti djembe-rumpua lähes vimmatusti. Kolme muuta iäkkäämpää naista tanssi rummutuksen rytmissä. Välillä he heiluttivat kirjavia huiveja käsissään, välillä pysähtyivät erilaisiin asentoihin, kädet ylös kohotettuina tai pää painettuna alas. Tuttuja naamoja naapuriseurakunnasta.

–  Eiköhän me jäädä tähän tarkkailemaan tilannetta, totesi Repa torikahvilan kohdalla.
Toiset eivät panneet hanttiin. Näkyvyys seurakunnan katokselle ja mummoihin oli hyvä. He istuivat pöydän ääreen.
– Otetaan munkkikahvit, minä tarjoan, sanoi Jussi. – Tule sinä, Eikka, kantoavuksi.
Kohta äijillä oli edessään pahvimukit ja saksofonistin kämmenen kokoiset possumunkit.
– Saatteko te somalialaset syödä sikaa, kysyi Repa.
Mohis ei ollut kuulakseen. Hän katsoi ja kuunteli mummoa, joka päästeli djembesä aikamoisia kuvioita.
– Hiva ritmi! Mohis totesi.
– Hiva mimmi, täydensi Eikka.
Repa pärskähti jotain.

Kahvin pinta vajosi mukeissa. Sokeri munkin pinnalta siirtyi miesten sormiin ja suupieliin. Rummutus raikui ja tanssi jatkui.
– Kaunis ja vakava meno, analysoi Mohis.
– Varsinkin tanssijoilla, nyökytteli Jussi. – Jotain muuta täytyy keksiä.
Mohis nappasi mummon rytmin ja varioi sitä paukuttamalla reisiinsä ja pöydän reunaan.
– Oikein hiva.
Pöydän ääreen seisahtui myöhäiskeski-ikäinen mies sinisessä pusakassa, punakassa ilmeessä.
– Mee kotiis, neekeri.
Muhis kääntyi katsomaan miestä. Osui katseellaan hieman äskettäin nautitulta oluelta tuoksahtavaa alkuasukasta suoraan silmiin.
– Mina asun taalla.
– Luulis, että ählämi osaa sanoa edes ään.
– En osaa. Mutta minun suomen kieli on muuten kauniimpi kuin sinun.
Mohis vääntäytyi pöydän äärestä koko pituuteensa. Äkkiä toisella kaverilla ei ollutkaan muuta sanottavaa. Hän kiiruhti poispäin, ja Mohis istahti uudelleen. Jatkoi rummuttamista.
– Idiootti, tuhahti Repa.
– Han pelkaa.
– Ei silti tarvitse tulla.
– Mina olen tottunut.

>>> Miksi enkelit kulkivat ylös ja alas?

Mohis kiemurteli tuolillaan. Hänen pitkät jalkansa mahtuivat hädin tuskin pöydän alle. Pahvimukien tanssi pöydällä näytti vähän villimmältä kuin mummojen tanssi siinä kymmenen metrin päässä.
– No? kysyi Eikka.
– Vakava meno. Te saatte tanssia eri lailla.
– Me? Saamme? yritti Repa.
– Taivaan Isa tukkaa iloisesta tanssista kanssa. Semmoinen osaamme Afrikassa.
– Me ollaan Suomessa.
– Te soitatte Beatles ja Kinks ja tanssitte tangomusiikki.
– Se on eri asia.
– Ei ole, lopetti Jussi kinan. – Mohis, onko sinulla idea.
Mohis lakkasi tanssittamasta pahvimukeja. Hän nojautui taakse päin tuolissaan, joka kirskahti epävireisesti taakkansa alla. Afrikkalainen veti henkeä ja katsoi sitten pappoja.
– Jussi opetti sunnuntaina kirkossa Jaakobin unesta. Oletteko miettineet enkeleita, jotka kulkivat tikapuut ilos ja alas.
Mohis katsoi merkitsevästi muita. Torilokki lensi yli ja rääkäisi mennessään. Miehet eivät saneet suustaan edes rääkäisyä.
– No, enkelit kiipesivat Taivaaseen iloisina, koska saivat menna Taivaan Isan luo. Sitten he laskeutuivat maahan iloisina, koska saivat tulla kertomaan ihmisille, mita Taivaan Isa oli opettanut.
– Niin, voi sitä noinkin ajatella, sanoi Jussi äänellä, joka kertoi, että hänen Raamattuunsa oli juuri kirjoitettu jae taikka pari lisää.
– Mutta ei me aleta mitään tikkaita tänne rakentelemaan, protestoi Repa.
– Te tanssitte kiipeamisen ilos ja alas. Jumalaa katsomaan ja ihmisille kertomaan. Mennaan.
Mohis nousi ja lähti painelemaan kohti tanssivia mummoja.
– Osaa sekä popmusiikin että Raamatun ulkoa, jupisi Jussi kammetessaan itseään pystyyn.

Mummot aloittelivat juuri taukoa, kun Mohis saapasteli katokselle papat perässään.
– Sina rumputat hyvin. Ritmi veressä kuin afrikkalaisella, kehui Mohis jakkaralla djembessä vieressä istuvaa mummoa.
– Joo, siis todella ihan valtavan hyvin, kiiruhti Eikkakin sanomaan. – Minäkin soitan rumpuja, minulla on setti.
– Oi-joi, onko se kovinkin vakavaa. Voiko sen leikata? kysyi djembe-mummo. Sitten hän kääntyi Mohiksen puoleen ja kiitti.
– Nama miehet haluavat tanssia.
– Heeeei, varovasti nyt, ehätti Repa.
– Kyllä me halutaan, ollaan suunniteltu jo tosi pitkään, tuki Eikka Mohista.
– Jaa, ja milloinkas te tulisitte?
– Ensi viikolla me tullaan. Pojat tanssii ja mina soitan saksofoni.
– Tämän piti olla Mission Impossible, yritti Pera vielä.
– Sinun missiosi taitaa nykyään olla vähemmistössä, totesi Jussi ykskantaan.
Djembe-mummo oli nimeltään Eini ja hän lupasi varmuuden vuoksi tarkistaa omasta seurakunnastaan, että poikkikristillinen tanssitoiminta saa johdon tuen.

Lauantaiaamuna Jussin puhelin soi. Se oli Eikka.
– Jalka poikki.
– Teit sen tahallaan!
– En.
Pitkän tenttaamisen jälkeen Jussi sai selville, että Eikka oli edellisenä iltana ollut Mohiksen kanssa soitinkorjaamolla ostamassa tyynyjä saksofonin läppiin. Soitinkorjaamolta lähtiessä Eikka oli astunut harhaan ulko-oven portaalla ja satuttanut jalkansa. Murtunut se oli mutta ei poikki.
– Torstain keikkaa ei peruta, päätti Jussi. –  Otetaan kirkolta sullekin djembe niin voit rummuttaa. Treenataan tiistaina.

Ei mennyt kauan, kun kännyykkä tärisi uudestaan. Tällä kertaa kuului Hentusen ääni. Hentunen johti naapuriseurakuntaa. Kaupungin seurakuntien johtajat kokoontuivat säännöllisesti rukoilemaan yhdessä, ja siinä samassa vähän kalibroitiin toimintoja. Muut seurakuntapomot olivat vähän kuittailleet Hentuselle tämän tanssivista mummoista. Hentunen viihtyi itsekin torikojulla, mutta kun mummoista oli ollut mediassa juttu poikineen, hän oli alkanut arkailla. Kaikkea keskustelua oli ilmassa, eikä se ollut välttämättä hyväntahtoista.
– Ajattelitte sitten mennä torille karkeloimaan.
– Eikun kyseessä on tanssikeikka livemusiikilla.
– Ettei nyt vain olisi helppo livetä kaltevalla pinnalla.
– Kyllä meidän esikuvat on ihan raamatullisia.
– Jeesus ei tanssinut torilla.
– Mutta Daavid jorasi liiton arkin edessä melkein kelteisillään, ja me ajateltiin sentään pitää vaatteet päällä.
Raamatun sanaa vastaan ei Hentunenkaan voinut ryhtyä, joten yhteistyöprojekti sai jos ei nyt siunausta niin kuitenkin luvan.
– Mahdollisesta lööppijulkisuudesta vastaa sitten teidän seurakunta!

– Klenkka-Eikka, totesi Repa tiistain treeneissä.
Jalassa ei ollut kipsiä, side vain. Kyynärsauvojen kanssa rumpali pääsi liikkumaan oikein näppärästi.
– Mietin semmoista, että kun minusta ei nyt ole tanssijaksi, niin voisin kolistella djembeä sen Einin kanssa.
Seurakunnan djembe oli kelpo rumpu, se oli kokouksissa melko ahkerassa käytössäkin. Eikka otti rummun tukevasti jalkojensa väliin ja niin alettiin treenit. Mohis puhalsi saksofiin kuin tuomiopäivän pasuunaan, ja Eikan rumpukompissa oli enemmän vieriviä kiviä kuin afrikkalaista rytmiä. Jussi ja Repa olivat aitoja enkeleitä, lähes taivaallista sotaväkeä.
– Muistakaa ilo, huusi Mohis välillä.
– Kyllä me iloitaan oikein olan takaa!
– Te muistakaa enkeleitä ja Daavidia.

>>> He viskoivat käsillään Taivaasta tuomiaan siunauksia ihmisten ylle

Ja tuli pari ehtoota ja pari aamua, ja oli torstai. Torilla velloi väkeä kuin olisi viimeisen kesän viimeinen päivä.
– Mihin te taas minut olette sotkeneet, manasi Repa ja raahasi Eikan djembeä kohti taivaansinistä torikatosta. Eini ja kumppanit olivat sen jo pystyttäneet.
– Sopiiko, Eini, että djembetellään yhdessä, kun paapat joraa? kysyi Eikka.
– Ota jakkara takalistosi alle ja pysy rytmissä. Eiköhän me tehdä soundcheck.
Mohis kaiveli saksofonin pussista. Se kiilsi syyskesän auringossa vasta kiillotettuna. Soittokunta oli hetkessä valmiina, mutta kaksi miespuolista tanssijaa näyttivät vähintäänkin jäykiltä.
– Vielä eilen tämä oli hyvä ajatus, manasi Jussi. – Alun perin ajattelin, että minä en edes tanssi vaan säestän.
– Joka toiselle kuoppaa kaivaa, myhäili Eikka.
– Sinustapa on monisanainen tullut!
– Nyt! huudahti Eini ja alkoi paukuttaa rytmiä. Vahva neljä-neljäsosa. Eikka hyppäsi mukaan ja väritti menoa nasaaleilla filleillä rummun reunasta. Viimeistään Mohiksen skaalat saksofonilla houkuttelivat ihmisiä, kummastelemaan, mitä katoksella tapahtuu. Jussi ja Repa oikoivat jalkojaan kuin 50-luvun yleisurheilijat. Neljännessä divisioonassa.
– Riivatun Mohis. Tämä olisi pitänyt suunnitella ja treenata paljon, paljon paremmin, jatkoi Jussi tilannearviotaan.
– Johtovastuu taisi lipsahtaa sormistasi kehitysmaiden vankkoihin tassuihin, totesi Repakin.

Einin soundcheckiksi kutsuma aloitus kasvoi itsestään melkoiseksi soitannoksi. Väkeä kerääntyi puolipiiriksi katoksen eteen. Oli perheitä rattaineen ja jäätelöineen, oli mummoja ja pappoja, oli jokunen laitapuolenkulkija ja joku opiskelijan näköinenkin, mikä oli jo lähes tavatonta tämän katoksen lähimaastossa. Osa ihmisistä alkoi taputtaa käsiään rumpujen rytkeessä. Mohiksen saksofoni tavoitti taivaan ellei peräti Taivaan.
– Pojat, huusi Mohis.
Jussi ja Repa oivalsivat, että heistä taisi olla puhe.
– Muistakaa enkelit!

Jussi löysi bändin nokkamiehen roolinsa takaisin. Hän alkoi taputtaa, ja torikansa alkoi hakata käsiään yhteen entistä innokkaammin.
– Meilla on nyt vain tahan iltapaivaan sopiva piisi. Hivat naiset ja herrat, When the Grandpas Come Dancing out!
paapatjoraaSaksofoni räjähti soimaan. Se ei tanssinut. Se laukkasi. Jussi ja Repa saivat jalkansa liikkeelle, ja taputus sen kuin yltyi. Papat kiipesivät mielikuvitustikkaita korkeuksiin. Vilkuttivat sieltä alas torikansalle ja laskeutuivat takaisin alas. He viskoivat käsillään Taivaasta tuomiaan siunauksia ihmisten ylle ja monet alkoivat liikkua siihen malliin, että kohta on torilla bileet pystyssä. Kolme jo monena viikkona torilla tanssinutta mummoa tulivat ikään kuin enkelikuoroksi Jussi ja Repan taustalle, ja varmaan muutama Taivaan pyhistäkin marssi paikalle ihmettelemään menoa.

Negrospirituaali vaimeni hiljalleen. Eini ja Eikka antoivat rytmin rauhoittua. Kuului innokkaita vislauksia ja jee-huutoja. Ja kuului kolme tuttua sanaa:
– Mee kotiis, neekeri.
Kaikki sen kuulivat. Tori vaikeni kuin taikaiskusta. Hiljaisuutta kesti parin sekunnin mittaisen ikuisuuden verran. Sitten alkoi kohina, josta erottui sanoja.
– Rasisti.
– Häirikkö.
– Perussuomalainen.
– Juntti.
– Mutta kyllähän niitä pakolaisia tuli aivan liikaa! sanoi sentään joku.
– Ja on siellä varmasti myös elintasopakolaisia!
– Hädänalaisia on autettava.
– Ja panettelemaan ei pidä alkaa!
Pieni osa porukasta tuki jos ei punakkanaamaisen sanavalintaa niin kuitenkin hänen ajatustaan liiallisista maahan tunkeutuvista eri näköisistä ihmisistä. Näytti myös siltä, että jotkut jo katselivat torin hoikkia lampputolppia sillä silmällä, että mikä niistä kestäisi kevyessä kesätuulessa keinuvan miehen.

Mohis päästi saksofonillaan oikein norsun mylväyksen.
– Hivat ustavat, minulla on asia. Mina tulin Somaliasta. Siella mina olin liian valkoinen, kun isani oli Egiptistä. Lahdin pakoon, koska Somaliassa on nalka ja sota. Jos mina olen poissa, jollakin muulla ihmisella on ruoka. Vaikka lapsella. Mina en halua vieda kenenkaan muun ruoka, ei Somaliassa eika Suomessa. Mina haluan ansaita oma ruoka. Osaan korjata lentokoneet ja soittaa musiikkia. Jos joku suomalainen osaa korjata tai soittaa, mina haluan tehda uhdessa. Somaliassa minut haluttiin pakottaa terroristi, ja sama jengi, joka halusi minut mukaan, tappoi minun veli. Sama porukka haluaa kieltaa kaiken, jopa musiikin. Mina haluan vain tehda tuota ja soittaa.

– Elintasopakolainen se on, kuului tuttu ääni.

Jussi ja nosti kätensä Mohiksen hartialle.
– Tämä kaveri on Taivaan lahja meille. Vielä pari viikkoa sitten me oltiin aika totinen trio näiden kahden kaverin kanssa. Sitten ystävämme Somaliasta tuli mukaan, ja nyt meissä on uusi henki. Ja äsken koko torikansa alkoi tanssia. Tavallisena arki-iltana torilla.

– Totta, huusi Repa. – Viisi minuuttia sitten minä vihasin sitä, että joudun tanssimaan torilla. Mutta kavereiden takia suostuin. Äkkiä huomaan, että en ole koskaan ollut niin vapaa kuin liikkuessani soiton mukana.

Väkijoukko oli hiljaa. Pulut taapersivat. Mohis alkoi soittaa jotain hiljaista. Pari perhettä lastenvaunuineen puikkelehti jo poispäin ihmisten välistä. Lokit mekkaloivat omiaan torin ilmatilassa. Mohis vastasi lokkien huutoon saksofonilla ja antoi soittimensa sitten vaieta.

– Minua on haukuttu Somaliassa, Egiptissa, Kreikassa, Saksassa, Suomessa. Taalla ei minulla ole hengenvaara. Mina olen nahnut vain vahan oikea viha. Mutta paljon pelkoa. Nama minun ustavat voittivat oma pelkonsa tanaan tanssimalla torilla. Jotkut pelot on vaikeampi voittaa. Luulen, että jos ihmiset uskaltavat olla iloinen uhdessa, pelko menee karkuun. Eika kukaan voi sellaista iloa kieltaa, edes Jumala Taivaassa. Eika varsinkaan Han, koska Hanen antamassa ilossa on voima.

Mohis alkoi soittaa nopeaa kuviota. Eikka katsoi Einiä silmiin. Eini nyökkäsi. Djembet yhtyivät saksofonin menoon. Mohis lakkasi soittamasta yhden tahdin, kahden sanan ajaksi.
– Mission Possibleeeeee!

Tunnelma vapautui nopeasti. Niin paapat, mummot kuin tavalliset ihmisetkin alkoivat heilua, ottaa askelia, lopulta jopa hyppiä. Vain pari hahmoa hiipi pois paikalta. Kappaleesta tuli pitkä, tanssista tuli hikinen. Hymyt levisivät. Jussi katseli syrjäsilmin kahta djemben-soittajaa. Hän huomasi, että Eikka vilkuili rumpua pieksäessään usein Einiin. Kun kappale viimein loppui, hän kuiskasi vain vähän liian lujaa Eikalle:
– Teit sen tahallaan!
Eikka hymyili.
– Sulla oli taas semmoinen profetaalinen olo.

>>> Piirrokset: naskalis.com

>>> Jos tykkäsit tarinasta, jaa se omissa kanavissasi!

Immelmannin käännös

Nuorallatannsija– Minun täytyy kertoa sinulle salaisuus, sanoi pappa pojanpojalleen.

Lapsi kääntyi hyvin hitaasti kohti äitinsä isää. Mitä ovat varttuneiden ihmisten salaisuudet? Miksi sellainen kerrotaan juuri tänään, kun täytän seitsemän vuotta?

– No?

Pojan ääni ei onnistunut aivan jemmaamaan aitoa uteliaisuutta. Pappa ojensi jalkansa pyöreän, tiikkisen sohvapöydän alle, nosti kätensä ristiin niskan taakse ja katsoi kirjahyllyn päälle. Siellä oli mummon nuoruudenkuva.

– Nooooh?

Pappa hymyili ja meinasi pörröttää lapsenlapsen tukkaa mutta oivalsi sitten, että sellainen ei sovi vakavaan tilanteeseen.

– Kun minä olin nuori, olin nuorallatanssija.

– Siis sellainen kun on sirkuksessa?

– Sellainen.

Lapsi poimi käteensä lentokoneen, jonka oli saanut syntymäpäivälahjaksi. Mietteissään hän lensi parit immelmannin käännökset. Sitten hän kääntyi katsomaan pappaa.

– Vau!

– Olen viime aikoina vähän treenaillut. En kovin korkealla. Ja vanha tekniikka on kuin onkin löytynyt jalkapohjista.

– Sun täytyy näyttää kaikille!

* * *

Viikon päästä lapsi äiteineen oli taas kylässä isovanhemmillaan. Syötiin lihasoppaa. Mummo oli tehnyt. Pojan lentokone oli laskeutunut lautasen viereen.

– Äiti, pappa aikoo pitää meille nuorallatanssiesityksen.

– Älä nyt. Eihän pappa ole esiintynyt sirkuksessa kymmeniin vuosiin.

– Mutta se lupasi.

Pappa laski lusikan pöydälle. Kopsahtivat pontevasti kumpikin, sekä pöytä että lusikka.

– En minä täsmälleen ottaen luvannut, mutta…

– Höpsis, et sinä nyt enää tuossa iässä, sanoi mummo.

– Mitähän sinä sanoisit, jos minä puhuisin noilla sanoilla, kivahti vaari. – Sitä paitsi olen vähän selvitellyt asiaa. Ensi viikonloppuna on sirkuskoululla harrastajien sirkusnäytös. Olen sinne yhteydessä, että tulen vähän näyttämää mallia.

– Mutta sinä lupasit, sanoi mummo.

– Haa, siitä on vuosikymmeniä, kun lupasin. Kun oltiin naimisiin menossa ja sinä pelkäsit. Olen suunnitellut jo asunkin.

Mummo sinkautti itsensä kahvinkeittoon. Soppalautaset olisivat kuitenkin justiinsa tyhjät.

– Sinä putoat, kuului manaus keittiöstä.

* * *

Viikolla pappa tuli kylään. Hänellä oli salkussa vanha leikekirja. Hän plaraili kirjaa pojan kanssa. Lehtileikkeet olivat kellastuneet, vaikka eivät olleetkaan ihan hirmuisen vanhoja. Ainakaan papan mielestä. Pappa oli pelannut jalkapalloa, ja suurin osa leikkeitä pyöri nahkakuulan ympärillä. Mutta sitten leikkeiden sekaan alkoi ilmestyä sirkusjuttuja. Yhdessä kuvassa pappa käveli tosi korkealle viritetyn köyden päällä kummassakin kädessään iso musta sateenvarjo.

– Miksi sulla oli tuollaiset sateenvarjot?

– Käytin niitä laskuvarjoina, kun putosin.

– Putositko usein?

– Toisinaan.

– Onko sulla sateenvarjot sunnuntaina?

–  Eipä taida.

Selailtiin kirja loppuun. Siinä oli enää pari artikkelia papan insinöörinuralta.

* * *

Mummo oli jaksanut koko viikon olla enemmän tai vähemmän kiukkuinen. Mutta pappa ei piitannut. Lauantai-iltana pappa istui kirjoituspöytänsä ääressä ja ruuvaili jotain. Mummo tuli siihen. Katsoi ensin miestään pitkään ja puhkesi sitten puhumaan.

– Jos sinä nyt tapat itsesi kaikkien nähden, niin en anna sinulle ikinä anteeksi.

– Noooo, jos tapan itseni, niin eipä sillä liene niin väliä, saanko sinulta anteeksi, mutta älä toki pilaa elämääsi katkeruudella. Enkä minä sitä paitsi ajatellut kuolla.

–  Sen näkee sitten. Korvaako vakuutuskaan…

– Tokkopa.

– Jätät sen näpertelysi nyt ja tuut nyt syömään. Lämmitin lampaanpaistia. Laita sitä leivän päälle.

– Onko viiniä myös? Kuulostaa aivan viimeiseltä ehtoolliselta.

– Suus kii!

* * *

Koitti sunnuntai-iltapäivä. Sirkuskoulun näytöstä oli kerääntynyt seuraamaan kymmeniä ihmisiä. Pappa oli lähtenyt kotoa jo aamupäivällä. Poika, äiti ja mummo tulivat ajoissa. Muu yleisö taisi olla sirkuskoululaisten sukulaisia ja muutamia vähän vakavammin sirkusta harrastavia. Areenana oli vanha korkea jumppasali. Siellä oli trampoliineja hyppytelineiden alla. Valtava vaahtomuovinen patja vei paljon tilaa. Juoksurataa elefanteille ei näkynyt. Sen sijaan kahden hyppytelineen väliin oli pingotettu köysi tai vaijeri. Suurimman osan matkasta köysi kulki suuren vaahtomuovipatjan päällä, mutta muutama metri oli aivan ilman pehmusteita. Köysi oli tosi korkealla, monen metrin korkeudessa.

– Minä vihaan sitä äijää. Minusta tulee tänään leski, totesi mummo. Hänellä oli päässään musta leveälierinen hattu kuin surupuvusta lainattu.

– Se on ikänsä ollut semmoinen insinööri, että se on varmaan laskenut tämänkin tarkkaan, mietti äiti.

Ensimmäiset esitykset olivat taidokasta akrobatiaa. Esiintyjät olivat nuoria ja sutjakoita. Hyppytorneista pompittiin ja tehtiin huikeita voltteja.

– Jee, ihan kuin immelmanni, ihaili poika.

Sitten tuli papan vuoro. Hän tuli esiin verhon takaa ja asteli yleisön eteen ja kumarsi. Yleisö kohahti.

– Onpa vanha!

– Onko se joku klovni?

Poika katsoi pappaansa. Ei ihme, että jotkut luulivat pappaa klovniksi. Hänellä oli kaulassaan suuri kukka. Valkoinen saunio.

– Äiti mikä toi on!

– Katotaan nyt.

Pappa kiipesi korkeuksiin nopeasti ja määrätietoisesti. Siellä korkealla hän sai jostain käsiinsä pitkän tangon, jota hän piti edessään vaakasuorassa. Hän otti askeleen köydelle. Se oli tapaileva ja varovainen askel. Yleisö tuijotti. Pappa katsoi alan ja poika oli aivan varma, että pappa iski hänelle silmää. Sitten alkoi matka yli tyhjyyden. Pappa asteli hitaasti ja vakaasti. Välillä hän hiljensi vähän vauhtia, ja huojutti tankoa. Ja taas matka jatkui. Pojasta tuntui, että hän on katsellut papan kävelyä jo tunti tolkulla. Vain metriä ennen toista telinettä pappa äkkiä pysähtyi. Juuri siihen kohtaan, missä alapuolella ei ollut mitään pehmustetta.

– Nyt se putoo, kuului ääni yleisöstä.

Ei, pappa vain kääntyi ja asteli takaisin puoliväliin. Hän alkoi heiluttaa köyttä. Se oli niin kireällä, että ei se paljon heilunut, mutta heilui kuitenkin. Sitten tanko putosi.

– Umpihullu, huusi mummo.

– Enhän, rakkaani.

Papan tasapaino alkoi horjua, mutta taitava hän oli. Pysyi pystyssä heiluvalla köydellä. Yleisöstä kuului mitä kummallisimpia ääniä. Hän nosti kätensä jonnekin kukan alle ja kukan terälehden alkoivat pyöriä vinhasti.

Sitten pappa putosi.

– Minää kuolen, kiljaisi mummo.

Mutta eipä kuollut vaikka uhkasi. Eikä kuollut pappakaan. Kukka olikin helikopteri, joka laski papan melko pehmeästi alla olevalle patjalle, ihan jaloilleen.

Yleisö ryntäsi patjan reunalle, hurrasi ja taputti. Poika kapusi patjalle ja töksäytti nyrkillään papan mahaan.

– Pappa, suunnittelitko sä ton mua varten.

– Tietenkin. En minä ajatellut jättää sinua vielä papattomaksi. Ja vähän mummoakin varten.

Pappa laskeutui patjalta ja otti propellin kaulastaan. Mummo tuli siihen.

– Minä sanoin, että en ikinä anna sinulle anteeksi.

– Nii-in, et anna, jos kuolen. Mutta en vielä kuollut.

Mummo antoi papalle pusun poskelle. Siihen jäi punainen jälki.

– Pappa, voiko tolla vempeleellä tehdä immelmannin?

– Saat kokeilla, kun olen kahdeksantoista!
* * *

Kuva: naskalis.com
Jos tykkäsit tarinasta, jaa se!