Serenadi uudelle vuodelle

Serenadi

Tyttö huiskaisi sinisen tyynyn vihreälle pianotuolille.
– Hyvin sointuvat yhteen, hän sanoi ja unohti hetkeksi kiukkunsa. Samassa äänensävy muuttui. – Tänä vuonna minä kasvan niin pitkäksi, että jalat yltävät pedaaleille.

Hän tuuppasi tulin vähän lähemmäs pianoa ja sai kammetuksi pyllynsä tyynyn päälle.
– Etpäs pudonnut tällä kertaa!

Nuottivihon ensimmäisen kappaleen otsikkona luki Adagio Kuutamosonaatista. Oikean käden sormet alkoivat tapailla nopeita juoksutuksia. Vasen käsi sai alkuun ottaa vähän rauhallisesti.

– Eikös sun pitäisi soittaa soittoläksyjä. Kolmasluokkalaisen pitäisi olla vähän oma-aloitteinen läksyjen kanssa, kuului äidin ääni keittiöstä.
– Soittotunti on vasta ensi viikolla!
– Nyt kaivat ne kirjat esiin.
– Joo, kohta.

Soittoläksykirjat kurkkivat violetista repusta. Olivat saaneet kurkkia joulukuun puolesta välistä asti. Kuutamosonaatti oli vallannut tytön mielen. Sitä oli soittanut äidin työkaveri, joka oli poikennut tuomaan joulupussia aatonaattona. Pussissa oli ollut maustettua kahvia, ulkomaalaisia keksejä ja suklaarasia, justiin niitä, joista perhe ei yhtään pitänyt. Suklaarasiaharmi oli unohtunut, kun työkaveri oli istahtanut pianon ääreen ja puolihuolimattomasti alkanut lasketella ääniä soittimesta.
– Mä haluan ton nuotit joululahjaksi.

Ilmeisesti verkkoyhteydet Korvatunturille olivat kunnossa, koska yhdestä paketista tulikin nuottivihko. Sen ensimmäisenä kappaleena oli työkaverin soittama Adagio.
– Kuutamosonaatti, kuuuuuuuuuutamosonaatti, oli tyttö maistellut nimeä suussaan ja mielessään. Siinä oli jotain hurmaavan kaunista ja jotain pimeää ja jännittävää.

Koko joulupäivän oli perhe saanut kuunnella joululahjapiisin treenaamista. Ja tapaninpäivän. Ja nyt oli uudenvuodenpäivä. Kello oli jo puoli kahdeksan. Ulkoa kuului pauketta. Joku pihan pojista oli saanut eiliseksi liikaa räjähteitä.

Veli tuli huoneeseen. Isoveli, yläasteella, soittaa sähkökitaraa.
– Me voitais soittaa tota yhdessä.
– Älä unta nää! Sä pilaat sen sun säröllä.
– Nii-i, tulis kontrastia.
– Kontrasti sulla on housuissas!
– Mistä sä tollasia olet oppinut, kuului välittömästi äidin huuto keittiöstä.
– Toi opetti.
– Enpäs. Niitten luokkalaiset on siinä iässä, että ne juuri opettelee kiroilemaan.

Tyttö käänsi selkänsä sekä veljelle että äidin äänelle. Kuutamosonaatin soinnut alkoivat aaltoilla pianosta. Veli katsoi siskon olan yli nuotteja. Neljä risuaitaa, taitaa olla cis-molli, tuumiskeli poika ja katosi huoneeseensa.

Tyttö jatkoi soittoa. Hän istui selkä suorassa. Letti liikahteli äkäisesti selässä. Vasen käsi huitaisi bassoäänen pieleen, ja samassa pamahti ulkona.
– Onko pakko räjäyttää koko maailma!

Soitto löysi taas rytminsä ja oikeat äänensä. Veljen huoneesta alkoi kuulua sähkökitaran ujellus.
– Onko ihan pakko, huusi tyttö kahden soittimen äänen yli.
– Jep.
– Sä oot ärsyttävä.

Kuutamosonaatti ei hetkahtanut modernimpaa soittopeliä. Piano soi sinnikkäästi ja oikein. Äkkiä tytön korvat huomasivat, että veljen soitto sointui hänen omaansa. Sähkökitaran murina riepoi silti. Tyttö soitti tahallaan pari ääntä väärin. Veli ei kuitenkaan seonnut; oli tiluttanut jo niin monta vuotta.

– Entäs ne soittoläksyt?
– Joo, joo.
Tyttö kaivoi soittotuntikirjat repusta. Hän avasi toisen siltä kohdalta, mistä viimeksi oli tunnilla treenattu. Hän jäi tuijottamaan nuotteja. Liian tylsiä. Liian helppoja. Niin lapsellisia. Kitara vaikeni veljen huoneessa. Sieltä alkoi kuulua tietokonepelin ääni. Tyttö nappasi kirjan käteensä ja plaraili sitä eteenpäin. Ehkä siellä on jotain järkevää. No ei. Hän pudotti kirjan lattialle. Sen ensimmäinen aukeama tuli esiin. Siinä oli soitto-opettajan nimi ja puhelinnumero.

Tyttö huokaisi. No, tämän kerran. Hän nosti kirjan lattialta ja avasi sen. Soitti pikaisesti viimeisimmät läksyt.
– Tiukka tempo eikä tauoista tietoakaan, kuului veljen ääni.

Tyttö sulki silmänsä ja asetti sormensa pianon koskettimille. Menisiköhän se. Ja jälleen alkoi Kuutamosonaatti soida. Ilman silmiä, ilman nuotteja. Pitkä pätkä alusta, ihan tuosta vaan. Tyttö ei kuullut soittoaan. Hän suunnitteli.
– Äitiiiii, missä mun puhelin on?
– Mihin olet jättänyt?

Tyttö juoksi kaikki sopet, joissa hän oleskeli. Ja lopulta puhelin löytyi pianon päältä.
Hän lisäsi yhteystiedon ja laati viestin.
Uskaltaisiko!
Tyttö nyökkäsi niin, että letti heilahti.
Sormi tökkäsi ja viesti lähti.

Sitten tyttö kipusi taas tuolille. Sininen tyyny oli yhä suosiollinen. Hän avasi Kuutamosonaatin nuoteista uuden sivun. Ensimmäinen ääni oli määrätietoisen hapuileva. Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain yönsinistä, mukaili tyttö litaniaa, jonka oli kuullut kesällä serkun häissä.

Äidin puhelin soi.
Piano jatkoi matkaansa uusissa maisemissa.
Ulkona vonkui ja terassilla räjähti.

– Taisit tekstata soitto-opettajalle, huusi äiti ja tuli olohuoneeseen.
– Joo, mä soitan Kuutamosonaatin Adagion musiikkikoulun kevätkonsertissa.
– Sä saat kuulemma yrittää, mutta ei se ope kuitenkaan voinut luvata.
– Kyllä mä sen opin.

Äiti huokaisi. Hän käveli tyttärensä taakse ja nykäisi hellästi letistä.
– Sä olet itsepäisin meidän kakaroista.
– Niin olen. Voidaan soittaa veljen kanssa yhdessä toi piisi siskon lakkiaisissa.

Piirros: Naskalis.com