Sähkönsininen sähkökitara

Keväällä 1987 kirjoitettu tarina. Made in Peipohja.

kitara_sininen1.

– Terhi, missä Kari on? huusi äiti, kun tuli ovesta. – Sen pyörä ei ollut pihassa.

– Kai se on Kestibaarissa.

Äiti huokaisi ja istahti Terhin sängyn reunalle. Hän tuoksui parfyymille ja oluelle. Meikit olivat hiukan repsahtaneet. Äiti vilkaisi kelloa. – Mikä sitä tenavaa riivaa että sen aina täytyy ängetä itsensä sinne räkälään.

– Kapu tykkää kuunnella jukeboksia. Sen mielestä Kestiksessä on parhaat levyt.

Äidillä oli huoahteluvaihde päällä. Hän urahti palleaakin syvemmältä. – Ei se paikka ole viisivuotiaalle. Ja millä rahalla se niitä levyjä soittaa.

– Parempi, että se on siellä kuin täällä piipittämässä huilullaan.

– Sä voisit pitää huolta, ettei se aina livistä sinne. Ei ole minun vikani, ettei Karille ole hoitopaikkaa kesäksi.

Terhi kääntyi tuijottamaan ulos ikkunasta. Omenapuut kukkivat ja mieli teki lähteä jonnekin kavereiden kanssa.

– Hakisitko sen pois sieltä.

Viimeinen sana oikein sihisi äidin suussa.

– Etkö sä voisi hakea autolla. Mä en jaksa polkea neljää kilsaa tossa tuulessa.

– Mulla oli palaveri ja join pari olutta. Sitä paitsi sillä on se pyörä.

– No soita sinne sitten. Ja isäkin voisi joskus osallistua tämän perheen elämään!

– Voisi. Tai no, osallistuu, kun reissuiltaan ehtii.

 

2.

Kapu istui Kestibaarissa lähimpänä levyautomaattia. Hän oli kääntänyt selkänsä pöytään. Istui ja kuunteli. Jalat eivät ylettäneet lähellekään lattiaa. Ne heiluivat musiikin tahdissa. Kapun hiukset olivat vaaleat ja pitkät. Hän ei antanut leikata niitä, koska peikoilla ja kitaristeilla on pitkä tukka. Hän kaivoi nenäänsä, eikä näyttänyt huomaavan ihmisiä, ennen kuin levy loppui.

Väiski kulautti olutta puolen litran tuopista ja pyyhkäisi mustaa partaansa. Päässä keikkuva mainoslippis oli numeroa liian pieni. Hän kääntyi ja koputti kapun olkaa.

– No nappula. Mitäs seuraavaksi pistetään.

– Mä en oo mikään nappula. Mä oon Kapu.

Väiski otti uuden kulauksen.

– Ei nimi miestä pahenna.

Helge istui Väiskiä vastapäätä. Hän oli suuri ja kiharapäinen. Kiharat olisi ehkä voinut pestä vähän useammin. Syvän ruskea värikin olisi näkynyt paremmin.

– Kapu hei, Väiski on vain kateellinen sulle, kun se itse on vain korpraali.

Poika ei piitannut miesten puheista. – Pistetään se sama laulu, Kanoottilaulu.

– Miksi sä haluat sen uudelleen? kyseli Väiski ja erotti markan pöydällä olevasta kolikkoläjästä.

– Äsken mä kuuntelin rumpuja ja nyt mä haluan vielä kuunnella kitaran.

– Mikset sä samalla kertaa kuuntele kaikkia.

– Aina ei voi. Joskus haluaa kuunnella, että soittimet tanssii yksinään ja joskus kaikki menee yhdessä kuin inkkaritanssia.

Kapu nykäisi kolikon Väiskin mustiksi pinttyneiden sormien välistä.

– Osaatko sä laittaa sen itse?

– Tietty. Osaan mä lukeakin. Sisko opetti.

– Olet aika poika.

Kapu hyppäsi tuolilta ja otti kolme askelta levyautomaatille. Hän katseli hetken kappaleiden nimiä ja maisteli joidenkin outoa kieltä. Suomalaisissa kappaleiden nimi kuului melkein aina kertosäkeeseen. Ulkomaalaisten nimiä ei ikinä kuulunut.

Kanoottilaulun numeroa Kapun ei tarvinnut etsiä. Kappaleen alkuun kuului rituaali. Kun neula hetken hurinan ja odottelun jälkeen putosi levylle jossain automaatin sisällä, se juuttui pyörimään paikalleen ennen kappaleen alkua. Laitetta piti tönäistä, että levy vapautuu naarmusta. Tönäisyn piti olla sopiva. Muuten kappale alkaisi keskeltä tai jäisi kokonaan soimatta.

Kapu töytäisi automaattia täsmälleen nappiin ja palasi tuolilleen. Hänen paikalleen oli ilmestynyt Jaffapullo. Helge vinkkasi Kapulle silmää.

– Mikä sinusta tulee isona?

– Älä nyt! Mä kuuntelen.

Kapu istui silmät kiinni. Kerrankin levyautomaatti oli hänen mielestään tarpeeksi lujalla. pojan huulet mutristelivat musiikista ja keskittymisestä kappaleen loppuun asti.

– Mikä sinusta tulee isona? Helge toisti.

Kapu kaatoi Jaffaa lasiin ja joi. Juoma oli kylmää ja nipisteli suussa.

– Musta tulee kitaristi.

– Onko se muka joku ammatti.

Väiskin tuhahdus oli vähintäänkin närkästynyt.

– Mä en tiedä ammateista. Kitaristi musta tulee. Mä ostan sähkönsinisen sähkökitaran, sen värisen kuin isän auto. Sitten mä soitan hirveen lujaa, melkein niin lujaa että sattuu korviin. Terhin poikakaverilla on kitara mutta se ei ole oikean värinen. Kerran mä kuulin kun se soitti täysillä. Mutta se soitti väärin ja ihan pienessä huoneessa. Sitten kun mulla kohta on oma kitara, niin mä soitan lujaa ja kauniisti. Ja komeesti, sellaisessa hirveen isossa salissa. Sinne tulee kaikki ihmiset. Niin kovaa mä soitan, ettei kukaan voi riidellä.

– Mistä sä niin ison konserttisalin löydät. Eikä mekään ikinä riidellä.

– Kylläpäs joskus kun te olette juonut liian paljon kaljaa. Ja telkkariuutisissakin aina vain riidellään.

Helge naurahti. – No mistä sä aiot sen kitaran saada?

Kapu hinkkasi kämmenen syrjällä kuivunutta olutrinkulaa pöydässä. – Kohta mä saan sen. Mä näin just oikeen värisen keskustassa yhden musiikkikaupan ikkunassa. Joen lähellä.

– Onko isäsi luvannut.

– Ei, mutta Unijussi tuo. Se pistää viitosen tyynyn alle aina, kun hammas on lähtenyt. Mutta hampaan se vie mennessään. Ei multa vielä ole lähtenyt kuin yksi hammas, kun mä kompastuin portaissa. Unijussi tulee hiljaisella helikopterilla. Sekin on sähkönsininen.

Miehet nauroivat. Väiski nousi ja meni laittamaan uuden levyn soimaan. Kun iskelmä alkoi, Kapu jatkoi Jaffan hörppimistä.

– Tää kappale on aika huono, hän sanoi. – Siinä ei ole mitään, mikä ottaa korvaan kiinni. Tai on tässä aika hauska passo.

Puhelin soi. Myyjä vastasi.

– Kestibaari Kasanen. – Anteeksi kuka? – Kari Valtonen? Ai Kapu. – Joo mä sanon. Hei. – Kuulemiin.

Myyjä tuli tiskin toiseen päähän.

– Kapu, sun täytyy mennä kotiin.

Kapu ei bassolta kuullut myyjää. Väiski tökkäsi poikaa sormellaan.

– Hiljaa nyt.

– Sun täytyy mennä kotiin.

Kapun korvat olivat kiinni yhtä kiinni kuin silmät. – Siellä sanottiin, että sun täytyy mennä heti.

 

3.

– Mitä sä siellä teit. Haisetkin kuin vanha tuhkakuppi.

Kapu livahti sisään äidin ja ovenkarmin välistä ja yritti jatkaa matkaansa kohti Terhin huoneen ovea, mutta äiti nappasi sinisen takin hupusta kiinni. Kapu koetti jatkaa matkaansa, mutta äiti oli liian raskas vedettäväksi perässä.

– Mä kuuntelin musiikkia.

Kapu kääntyi ympäri. Huppu kiertyi hänen kaulansa ympäri. Hän katsoi ylös suoraan äitiä silmiin.

– Ja Helge tarjosi limsaa. Äiti, koska mä saan sähkökitaran?

– Vierailta ei saa ottaa mitään.

– Helge ei oo vieras. Se on aina siellä baarissa.

– Mutta sä et ole enää.

Kapu laski nenänsä kohti lattiaa, vaikka räsymaton raidat eivät kiinnostaneet.

– Terhi ei anna mun kuunnella mitään levyjä. Ja jukepoksissa on parempia levyjä kuin kotona.

– Nyt mennään juomaan iltateetä.

Terhi istui pöydän ääressä juustonäkkäri kädessään. Äiti haki kaapilta Kapun mukia. Terhi katsoi arvioivasti äidin niskaa.

– Mutsi hei, saanko mä kolme sataa markkaa.

Äiti kääntyi sininen posliinimuki kädessä ja hymyili puoli metriä leveästi.

– Totta kai kultaseni. Ja mitä muuta saisi olla.

– Mä menen Provinssiin.

Terhi nippaili leivänmuruja pöydältä.

– Kuka se olikaan se tyttö, joka viime kesän Provinssirockissa oli päässyt oikein Hesarin kuvaan. Viiniä juotiin valokuvassa niin tyyriin näköisinä.

– Se oli vain pullo viiniä. Ja koeta äitikulta ymmärtää, että mä olen jo seitsemäntoista. Tänä vuonna siellä on älyttömän hyviä bändejä.

– Saat sen rahan lainaksi, mutta maksat sen takaisin kesätyötilistäsi ensi kuun lopussa.

Äiti kaatoi Kapulle teetä.

– Ja mistä me otetaan sitten Kapulle hoitaja, kun sä olet töissä.

– Eikö isällä ole koskaan vapaata?

Kapu katsoo isosiskoaan suoraan silmiin.

– Saanko mä mennä Terhin kanssa?

– Et tule.

– Et sä voi mennä. Sä olet niin pieni.

– Jos mä en pääse niin saanko mä sähkökitaran?

– Et. Ei meillä ole rahaa joka asiaan. Ja onhan sulla huilu.

– Huilulla ei voi soittaa niinku kitaralla. Ootko sä koskaan kuullu, että huilunsoittajan konsertissa on miljoona kuuntelijaa.

– Ota leipä.

 

4.

Yöllä Kapu heräsi. Hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Ulkona isolla tiellä kuului ajavan rekka. Kapu nousi sängystä ja kurkisti ulos verhon raosta. Polkupyörän lokasuoja heijasti jonkin valon. Kaupunki hehkui kauempana. Jollain katolla vilkkui iso sininen mainosvalo. Kapu muisti sähkökitaran ikkunassa.

Taivaallakin oli vilkkuva valo. Se lensi. – Unijussi lentää yöllä.

Kapu kuunteli, mutta vain pakastin pörisi keittiössä. Isän ja äidin makuuhuoneesta ei kuulunut mitään. Isäkin oli tullut työreissultaan ja lähtisi varmaan taas huomenna.

Kapu katseli ulkona vilkkuvaa valoa. Hän ajatteli. Jos sähkökitara on aamulla sängyn alla, äiti ja isä luulevat, että Unijussi on tuonut sen.

Kapu puki hiljaa. Hän hiipi eteiseen ja veti kengät jalkaansa. Hän kurkotteli anorakin naulasta ja oli kompastua kengännauhoihin. Äiti oli vasta pari päivää aikaisemmin julistanut, että on tärkeämpää oppia sitomaan kengännauhat kuin soittamaan kitaraa.

Kapu hapuili kumisaappaita käsillään ja löysi. Hän vaihtoi jalkineita ja hiipi ulos.

Piirros: naskalis.com

 

Olen vihdoin tainnut tajuta

Mummo2

Mummo katsoi pihalle, jossa tietenkin oli leikkiviä lapsia. Kirkonrottaa kuuluivat menevän. Mummoa ärsytti yhä.

– Aina kaikki luulee, että me katsotaan vain menneisyyteen. Ei! Elämä on aina edessäpäin! oli mummo juuri manannut kännykässä ystävälleen, häntä itseään vielä vanhemmalle.

Pihalla tuli kova juoksukilpailu kotipesälle. Kirkonrotta jäi toiseksi.
– Oma rotta, huusi pieni mutta sukkelajalkainen tyttö.

Kolme päivää sen jälkeen, kun mies oli siunattu haudan lepoon, mummo oli lakannut kahvin kaatamisen seurakuntatalolla.
– Nuoriso joutaa tekemään sellaista, oli mummo sanonut.
Pappi oli ensin meinannut sanoa jotain, mutta oivaltanut samassa olla ihan hiljaa vaan.

– Minä ajattelin mennä torille rummuttamaan semmoisella afrikkalaisella rummulla. Koska ihmiset tietysti pysähtyvät katsomaan, että mitä se mummo metelöi, voin kertoa heille vapaudesta.

Ja niin oli mummo tehnyt. Ei siitä ollut pitkäkään aika mummojen ajanlaskun mukaan. Djembe oli löytynyt musiikkikaupan poistomyynnistä. Ei ihan käsin tehdyn ja afrikkalaisen näköinen mutta kevyehkö, kaunis ja helpposoittoinen.

Yhtenä päivänä paikallisradion toimittaja oli tullut haastattelemaan mummoa.
– Mistä te saitte ajatuksen soittaa tämmöistä rumpua eikä esimerkiksi kanteletta.
– Näin miniän luona kuvan, jossa nuori nainen soitti tämmöistä. Näytti niin letkeältä, että ajattelin heti, että kun miehestä aika jättää, niin minätyttö alan tuollaista soittamaan.
– Eikö tuollaisen lyöminen ole raskasta?
– Asia on niin tärkeä, että sen eteen pitää tehdä töitä.
– Puhutte kuulemma uskonnollisista asioista.
– Vapaudesta.

Toimittaja oli kysynyt vielä pari kysymystä. Kuulijoita oli kertynyt lisää torille.

Ei aviomies ollut paha ollut. Mummo ei vain oikein koskaan ollut oppinut elämään omaa elämäänsä toista lähellä. Lapset oli kasvatettu, työelämä kahlattu läpi, seurakunnassa vaikutettu, eläkkeelle päästy. Ja muutaman eläkevuoden jälkeen mies oli äkkiä lähtenyt. Hautajaisissa mummo oli vilkuttanut arkulle.
– Ei muistella pahalla, hän oli sanonut epähuomiossa puoliääneen.
– Eipä taida vaari muistella millään, oli vieressä seissyt miniä huomauttanut.
– Mistäs sinä, ateisti, sen tiedät.
– Taitaa tulla ikimuistoinen muistotilaisuus.

Rummutellessaan ja puhuessaan mummon ajatukset olivat alkaneet saada uusia muotoja. Mitä se muka tarkoitti, että vapauteen Kristus meidät vapautti.

Nyt oli kaunis syyskesän päivä. Olisi vielä vähän aikaa, ennen kuin tori kutsuu. Mummo meni eteiseen. Siellä oli uudet pehmokävelykengät. Ne olivat olleet alennusmyynnissä. Mummo veti kengät jalkaansa. Selkä taipui hyvin nauhojen sitomiseen.

Pihan tasolle oli vain puoli kerroksenväliä. Mummo tyrkkäsi pihaoven auki ja jäi tarkkailemaan tilannetta. Kirkonrotta hiipi lähes varpaillaan kohti isoa peltistä roskista. Pensaan takaa aivan toisessa suunnassa pilkotti utelias silmäpari. Mummo huomasi, että silmäparin ilmeessä oli jotain semmoista, että kohta juostaan. Ja juuri samalla hetkellä, kun pensaan takaa lähti pinkomaan vaaleatukkainen tyttö, kiihdytti myös mummo. Kisasta tuli kova, mutta mummo ehti kuin ehtikin.

– Oma rotta, kaikki pelastettu, huusi mummo.
– No mutta eihän ketään ollut vielä löydettykään, sanoi puskasta tullut.
– Ei niin, mutta minä tein vähän niin kuin Jeesus.

Kirkonrotta tulla luimisteli roskikselta. Muutkin pelaajat putkahtelivat jemmoistaan.

– Aika hyvät kengät mulla, vai mitä, sanoi mummo. – Tämmöiset kevyet.
– Miks sä tulit meidän leikkiin? kysyi kirkonrotta.
– No kun teki mieli. Olen teidän puuhia monta vuotta ikkunasta katsonut.
– Kuka se Jeesus on? kysyi pieni poika, jonka teepaidassa oli supersankarin kuva.
– Semmonen, joka vapautti joutavanpäiväisyyksistä.
– Mun pappa pelaa Afrikan tähteä, mutta ei se ikinä oo kirkonrottaa ollut.
– Minäpä en olekaan pappa, mutta voisin opettaa sille papalle yhtä ja toista.
– Se tulee viikonloppuna.

Mummo oli lasten kanssa yhden kierroksen kirkonrottaa. Omaksi rotaksi hän ei enää ehtinyt. Sitten hän haki djemben sisältä ja lähti bussipysäkille. Djembe oli huonekaluliikkeen isossa sinissä kassissa. Välillä rumpu kumahti, kun kassi osui mummon sääreen.

Torilla oli mukavasti ihmisiä. Kirpputoripöydät vetivät porukkaa näin iltapäivisin. Mummon sielunkumppaneilla oli katos, taivaansininen. Mummon seurakuntaa pörräsi jo katoksella. Kahvia oli termoksessa, pullaa viipaleina, katoksen nurkassa pari tuolia sielunhoidollisia keskusteluaja varten.

– Meillä on rippituoli Taivaan-sinisessä ilmestysmajassa, tapasi pappi vitsailla ihan ääneen. Ne seurakuntalaiset, joilla oli numeroa liian pieni sädekehä, eivät oikein pitäneet paimenensa huumorista.

Mummoa varten oli jakkara. Papille oli tullut kunnia-asiaksi tuoda mummolle seitsemänkymmentäluvulta peräisin oleva pyöreä palli, jonka istuin oli sininen. Reunaa kiersi ohut muovinauha, joka joskus oli ollut valkoinen. Sitä pappi kutsui valtaistuimeksi, ja sille mummo istahti.

– Olen vihdoin tainnut tajuta, aloitti mummo, – että täällä me ollaan. Minä soitan. Joku uskaltautuu joskus juttelemaan teidän muiden kanssa. Löytääpä joku joskus armonkin. Jeesuksen ja vapauden. Olen jotain pitkään ihmetellyt, ja se jokin on tuossa mielen sopukassa etsinyt tietä ulos. Mutta ei vain ole löytänyt. Tänään leikin kirkonrottaa pihalla. Juuri sillä hetkellä, kun huusin ”oma rotta, kaikki pelastettu”. Meidän on kaikkien laitettava itsemme likoon niin kuin lapset. Juostava henkemme edestä ja pelastettava koko porukka, kaikki kiinni jääneet.

Mummo jytkäytti djembestään bassoäänen.
– Ei ne lapsetkaan surukseen pelaa. Hauskaa niillä on, kun ne laittavat kaiken likoon. Jos me halutaan auttaa Jeesusta vapautushommissa, meidän täytyy itse alkaa lasten kaltaisiksi.

Kaksi kovaa bassoa jytkähti.
– Minä soitan nyt, ja te muut, te saatte tanssia.

Niin alkoi soitto. Äkkiä tuli kuin humaus taivaasta, niin kuin olisi käynyt väkevä tuulispää.

Ja taas oli media kummissaan. ”Vanhukset joraa torilla” oli otsikko aamun lehdessä.

Piirrokset: naskalis.com

Djembe