Romantiikkaa kuulammella

OLYMPUS DIGITAL CAMERARakensivat kivenheiton päähän valtatiestä kuulammen. Koko kesän tekivät töitä ja lopulta ojaan syntyi pyöreänpuoleinen, kivenmurikoilla laajasti reunustettu lammikko. Reunuksen yläpuolelle valettiin pari penkkiä maahan koivun kahden puolen.

Lammikko oli sen verran syrjässä keskustasta, että harvoinpa penkeille kukaan istui. Luultavasti lammikko oli tarkoitettu tyylikkääksi, silmänilo se ei ollut. Kummallinen kuulammikko kerrassaan.

Jos penkit osaisivat puhua, niillä olisi varmasti aikaa puida kaikki asiat pohjamutia myöten. Eikä se olisi edes vaikeaa, koska näytti siltä kuin lammikon pohjamuta olisi alkanut pulpahdella pintaveteen.

– Melko turha on meidän elämä, sanoisi lännenpuoleinen penkki.
– Harvoin painaa kukaan puuta, vahvisti itäinen kollega.

Aamuisin ja iltapäivisin ohi pyyhälsi laumoittain koululaisia. Koulu oli mäellä valtatien toisella puolella. Mopot pärisivät, polkupyörät suhahtelivat ja jalan saattoi kulkea pieniä porukoitakin. Vaan ohi menivät. Ne, joilla oli arveluttavia taipumuksia, eivät jääneet penkeille istuskelemaan ja vaihtelemaan niitä sanoja, joita nuorilla on tapana toistensa kanssa vaihdella. Ei, salatupakit vedettiin valtatien alittavassa kevyen liikenteen tunnelissa. Tunnelin seinässä oli nuorten tekemiä kuvia ja kannanottoja.

– Tulisipa joku ja raaputtaisi sydämen, haaveili itänen penkki.

Istuimet olivat hiljaa jonkin aikaa, pari–kolme vuorokautta. Penkkien ajanlasku ei kiirehdi. Elämä laukkaa, penkit istuvat.

– Nii-in, vastasi läntinen. – Ajatteles, jos tulisi vaikka kaksi leskeä.
– Toinen valtatien toiselta puolelta, toinen toiselta puolelta.
– Mies ja nainen.
– Ingrid ja Pertti.
– No just! Liki kahdeksankymppisiä kumpikin.

Penkit miettivät tilannetta kumpikin tykönään. Siinä saattoi mennä melkein kuukausi, ennen kuin Ingridin ja Pertin tarina jatkui. Valtatiellä liikenne kulki aamulla Turkuun ja illalla takaisin. Nuoriso kulki kohtisuoraan vanhempiensa reitin alta. Harvakseltaan kunnan duunari kävi lakaisemassa alikulkutunnelista tupakantumpit.

– Niin, tulisivat lyhyin askelin omista suunnistaan, mietti läntinen.
– Ensimmäisenä päivänä istuisivat eri penkeillä, jatkoi kaveri.
– Toisena päivänä, jatkaisivat eri penkeillä istumista, varovasti hivuttautuisivat siihen päähän penkkiä, että ovat lähempänä toisiaan.
– Kolmantena päivänä sanoisivat jo huomenta.
– Ja neljäntenä osuisivat samalle penkille.

Tällaisen sanallisen ilotulituksen jälkeen penkit varmasti olisivat huohottaneet. Mutta eivätpä ne niin. Istuivat rauhallisesti paikoillaan. Katselivat, kun lammikoista nousi syysaamuina usvaa. Ja äkkiä lokakuun lopun hallayönä taivaalta leijaili ohut ensilumi.

– Viikon päästä sitten nousisivat ja lähtisivät yhdessä.
– Käsikynkää kulkisivat toisiaan tukien.
– Kahvia keittämään.
–  Ensilumeen jäisi rinnakkain kulkevat jalanjäljet.

Marraskuu vei ohuen lumen. Penkit eivät palelleet. Lammikosta heijastuivat läheisten kerrostalojen valot. Varmasti jossain keittiössä keittivät kahvia.

– Olisi siinä meidän elämälle tarkoitus.
– Niin, Inkku ja Pera.
– Joka aamu tulisivat tänne istumaan. Vuorotellen sinulla, vuorotellen minulla.
– Vuorotellen.

Miettivät sitten, kuinka tiivistäisivät asian. Ja jo ennen joulua se kiteytyi.

– Meidät on varmaan samasta muotista valettu.

Semmoisen lammen reunuksineen rakensivat. Kummallinen kuulammikko kerrassaan.

Piruetti

piruetti

– Kolme ja puoli, hihkaisi opettaja.
– Ei kun kaksi ja puoli, vastasi Miisu.
– Kyllä niitä kolme ja puoli oli, sen verran on minun silmäni harjaantunut.
– Vau!

Miisu pomppasi ilmaan. Joku nauroi Miisun singahdusta. Hyppy oli korkea, mutta Miisu päätti kuitenkin palata maan pinnalle. Hän kääntyi katsomaan itseään tanssisalin peilistä. Se täytti koko seinän ja heijasti kaikki aivan juuri päättyvän tanssitunnin osallistujat. Miisu oli nuorin. Vanhimmat aikuisbalettitunnilla kävijät olivat jo yli neljänkymmenen. Vuosi sitten, kun Miisu tuli ryhmään, häntä oli ujostuttanut sana aikuinen. Silloin hän oli vasta kuusitoista. Nyt jo seitsemäntoista. Keväällä kauden lopettaneen esityksen jälkeen Miisu oli tippa silmässä halannut aivan kaikki muut. Siinä he nyt taas olivat, eri kokoiset ja näköiset naiset eri värisissä tanssivaatteissaan. Vain Miisulla oli balettihame, tutu. Hän oli saanut sen keväällä syntymäpäivälahjaksi muilta naisilta. Kortissa oli lukenut: ”Kurssimme kuopuksella on erioikeus käyttää tutua.”

Miisu löysin itsensä peilistä. Hoikka. Kapeat käsivarret ja jalat. Ei enää luinen, ei enää sairaalloinen. Hoikka!

Nyt he treenasivat syyskauden loppunäytökseen. Aina harjoiteltiin näytökseen. Parasta oli se, että oli juuri tämä porukka naisia. Me. Harjoituksissa ei ollut muuta maailmaa kuin tämä lauma ja opettaja ja tanssi ja suuri peili. Syksyn kappale oli klassinen ja nopea. Miisu mietti, että täytyy kysyä opettajalta, että kenen kappale se on. Miisulla oli siinä oma pieni soolonsa. Soolossa piti neljännestahdin aikana ehtiä pyörähtämään kaksi ja puoli kertaa ympäri. Piruetti, sananakin jo haastava. Ja nyt opettaja väitti, että hän oli pyörähtänyt kolme ja puoli kertaa.

Kyllähän hän kotonakin treenasi. Potkaisi olohuoneen raidallisen räsymaton syrjään ja antoi mennä, milloin musiikin kanssa, milloin hiljaisuuden pyörittämänä.
– Levität sitten maton heti takaisin paikalleen, kun olet lopettanut tuon riehumisen, sanoi äiti ihan jokainen kerta. Ja meni parvekkeelle tupakalle ihan jokainen kerta.
– Joo, joo, laita ovi kii!

Ehkä olohuoneen nihkeä lattia oli vaatinut sen verran enemmän voimaa, että nyt samalla energialla mutta paremmalla permannolla Miisu oli pyörähtänyt lähes yliääninopeuteen piruetissaan.

Opettaja komensi balettiseurakunnan loppurituaaleihin. Miisu jäi tuijottamaan peilikuvaansa.
– Moi, hän sanoi peilille. – Ennen me taidettiin olla huonoissa väleissä. Nyt tykkään noista käsivarsista ja noista jaloista.
Peili vastasi vain kuvalla. Yksi kuva kertoo enemmän kuin seitsemäntoista vuotta.
Ja sitten tuli viha.
– Miksi sä valehtelit mulle niin kauan!
Jos vain olisi ollut kärkitossu. Ja sen kärki lyijyä. Miisu olisi potkaissut.

– Miisu, mikä sulla on hätänä?
Sanoi ope. Se, jonka viimeinen sana on kolme ja puoli.
Miisun käsi nousi kokeilemaan nutturaa. Se oli paikallaan. Juuri sellaisena, millaiseksi äiti sen sitten kuitenkin teki, kahden tupakan välissä.
– Ei mitään. Meinasin vaan rikkoa syyttömän peilin.

Ope tuli halaamaan. Ja sitten tunti oli loppu. Ensi torstaina taas. Naiset alkoivat valua kohti salon ovea, jossa oli kolme peiliä päällekkäin. Ennen kuin kukaan ehti ovelle, se aukeni. Sisään työntyi puna-valkoinen kypärä. Ja kypärän sisältä ääni kuin haudan takaa:
–  Miisu!
Se oli justiin se tyyppi, joka oli tullut hakemaan. Se jota poikaystäväksi kutsutaan.
– Mä pyörin kolme puoli!
– Ai ku sairaan hienoa!
Nuoren miehen käsi avasi kypärän visiirin ja sieltä syvältä se katsoi.
–   Mutta mitä se kolme ja puoli tarkoittaa.
Miisu pomppi, loikki, tanssi ovelle ohi kaikkien naisten. Ilmavirta hyväili käsivarsia ja jalkoja. Miisu täräytti koko valtavalla nyrkillään tuon hassun jätkän kypärää.
–   Se tarkoittaa sitä, että mä olen aika hyvä!
–   No sitten mä tarjoon sulle munkin. Vaikka tarjoisin mä muutenkin. Lähetään.
–   Lähetään. Kevytmoottoripyörällä!