Romantiikkaa kuulammella

OLYMPUS DIGITAL CAMERARakensivat kivenheiton päähän valtatiestä kuulammen. Koko kesän tekivät töitä ja lopulta ojaan syntyi pyöreänpuoleinen, kivenmurikoilla laajasti reunustettu lammikko. Reunuksen yläpuolelle valettiin pari penkkiä maahan koivun kahden puolen.

Lammikko oli sen verran syrjässä keskustasta, että harvoinpa penkeille kukaan istui. Luultavasti lammikko oli tarkoitettu tyylikkääksi, silmänilo se ei ollut. Kummallinen kuulammikko kerrassaan.

Jos penkit osaisivat puhua, niillä olisi varmasti aikaa puida kaikki asiat pohjamutia myöten. Eikä se olisi edes vaikeaa, koska näytti siltä kuin lammikon pohjamuta olisi alkanut pulpahdella pintaveteen.

– Melko turha on meidän elämä, sanoisi lännenpuoleinen penkki.
– Harvoin painaa kukaan puuta, vahvisti itäinen kollega.

Aamuisin ja iltapäivisin ohi pyyhälsi laumoittain koululaisia. Koulu oli mäellä valtatien toisella puolella. Mopot pärisivät, polkupyörät suhahtelivat ja jalan saattoi kulkea pieniä porukoitakin. Vaan ohi menivät. Ne, joilla oli arveluttavia taipumuksia, eivät jääneet penkeille istuskelemaan ja vaihtelemaan niitä sanoja, joita nuorilla on tapana toistensa kanssa vaihdella. Ei, salatupakit vedettiin valtatien alittavassa kevyen liikenteen tunnelissa. Tunnelin seinässä oli nuorten tekemiä kuvia ja kannanottoja.

– Tulisipa joku ja raaputtaisi sydämen, haaveili itänen penkki.

Istuimet olivat hiljaa jonkin aikaa, pari–kolme vuorokautta. Penkkien ajanlasku ei kiirehdi. Elämä laukkaa, penkit istuvat.

– Nii-in, vastasi läntinen. – Ajatteles, jos tulisi vaikka kaksi leskeä.
– Toinen valtatien toiselta puolelta, toinen toiselta puolelta.
– Mies ja nainen.
– Ingrid ja Pertti.
– No just! Liki kahdeksankymppisiä kumpikin.

Penkit miettivät tilannetta kumpikin tykönään. Siinä saattoi mennä melkein kuukausi, ennen kuin Ingridin ja Pertin tarina jatkui. Valtatiellä liikenne kulki aamulla Turkuun ja illalla takaisin. Nuoriso kulki kohtisuoraan vanhempiensa reitin alta. Harvakseltaan kunnan duunari kävi lakaisemassa alikulkutunnelista tupakantumpit.

– Niin, tulisivat lyhyin askelin omista suunnistaan, mietti läntinen.
– Ensimmäisenä päivänä istuisivat eri penkeillä, jatkoi kaveri.
– Toisena päivänä, jatkaisivat eri penkeillä istumista, varovasti hivuttautuisivat siihen päähän penkkiä, että ovat lähempänä toisiaan.
– Kolmantena päivänä sanoisivat jo huomenta.
– Ja neljäntenä osuisivat samalle penkille.

Tällaisen sanallisen ilotulituksen jälkeen penkit varmasti olisivat huohottaneet. Mutta eivätpä ne niin. Istuivat rauhallisesti paikoillaan. Katselivat, kun lammikoista nousi syysaamuina usvaa. Ja äkkiä lokakuun lopun hallayönä taivaalta leijaili ohut ensilumi.

– Viikon päästä sitten nousisivat ja lähtisivät yhdessä.
– Käsikynkää kulkisivat toisiaan tukien.
– Kahvia keittämään.
–  Ensilumeen jäisi rinnakkain kulkevat jalanjäljet.

Marraskuu vei ohuen lumen. Penkit eivät palelleet. Lammikosta heijastuivat läheisten kerrostalojen valot. Varmasti jossain keittiössä keittivät kahvia.

– Olisi siinä meidän elämälle tarkoitus.
– Niin, Inkku ja Pera.
– Joka aamu tulisivat tänne istumaan. Vuorotellen sinulla, vuorotellen minulla.
– Vuorotellen.

Miettivät sitten, kuinka tiivistäisivät asian. Ja jo ennen joulua se kiteytyi.

– Meidät on varmaan samasta muotista valettu.

Semmoisen lammen reunuksineen rakensivat. Kummallinen kuulammikko kerrassaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s