Kapellimestarin hymy

– Hei Markus, tuu katsomaan, mitä Wanha Niuho on kirjoittanut, huusi Katariina keittiöstä miehelleen makuuhuoneeseen. – On tuhlannut kolme riviä otsikolle, enkä löydä jutusta ironian häivääkään.

Avattu sanomalehti täytti melkein koko ruokapöydän. Otsikko puolestaan täytti melkoisen osan kulttuuriaukeamasta.
Orkesteri leijaili poutapilvissä
Solisti liiteli laajoin kaarin
Kapellimestari hymyili kuin aurinko

kapellimestarinnaMarkus tuli ja antoi suukon Katariinan poskelle.

– Eiku kato nyt tota!

Markus katsoi lehteä. Kuvaaja oli saanut solistin ja Katariinan mahtumaan samaan kuvaan. Solisti näytti viuluineen vähän korkkiruuvilta ja Katariina toden totta oli yhtä hymyä. Tahtipuikko osoitti vielä vähän korkeammalle kuin viulun ääni yltää.
– Hieno konsertti, mutta en olisi Wanhalta Niuholta tällaista odottanut, sanoi Markus.

Katariina katsoi miestään. Markuksen teepaita puhui jotain Taivaasta ja Helvetistä. Englanniksi tietenkin. Markus oli paras mahdollinen ateljeekriitikko. Tylsistyi vapaapäivinään orkesterin harjoituksissa vain ollakseen lähellä vaimoaan. Sanoi, että hyvällä syntikalla koko paketin tekisi paljon halvemmalla. Vaati aina sähkökitaraa rymisemään taustalle. Ja sanoi sitten, että sellot voisivat soittaa ihan vähän ronskimmin, niin soittokunta saisi syvyyttä ääneensä. Juuri viimeisen kaltaisia kommentteja Katariina mieheltään salaa odotti, koska niissä oli usein enemmän kuin häivähdys totuutta. Eipähän Markus tietenkään orkesterin kuullen viisauksiaan laukonut. Kotona vasta, kun juotiin iltateetä tai joskus lasi viiniä.

Nyt taitaa tulla paussi viinin juontiin, mietti Katariina.

Markus luki arvostelua. Uppoutui oikein. Lehden nurkka oli vähän kukkamaljakkoa vasten kohollaan. Maljakosta ponnisti korkeuksiin ruusu, jonka Katariina oli saanut konsertin lopuksi.

– Olosuhteet huomioon ottaen sä pärjäsit loistavasti.
– Olosuhteet olivat parhaat mahdolliset, mutta konsertti osui aivan väärään päivään. Mitä ihmettä Wanha Niuho on mahtanut kuunnella siellä salissa.
– Sillä on ollut Amorphista korvalapuissa!
–  Itelläs on amoria sanonko mä…
– Eikö keskikokoisen kaupungin kaupunginorkesterin kapellimestarin pitäisi puhua vähän sivistyneemmin.
– Ton arvostelun mä kyllä kehystän ja ripustan vessan seinälle.

Wanha Niuho ei nauttinut kaupunginorkesterin luottamusta. Hän oli kirjoittanut arvostelujaan ainakin Bachin ajoista lähtien ja onnistui bongaamaan tunnin konsertista juuri sen kohdan, kun kuudes viulisti saa krampin pikkusormeensa ja osuu noin kahdeksasosa hertsiä ohi puhtaan sävelen. Ja nyt juttu oli täynnä suitsutusta.

– Varmasti se oli toissa päivänä kaupungin kaunein hymy. Siinä Niuho on oikeassa.
Katariina nyökkäsi, muka vakavasti.
– Mun täytyy varmaan soittaa sille ja kertoa totuus.
– Hei, kerrotaan isovanhemmille ensin.
– Eikun mä meinasin niistä säveltäjistä.

Markuksen silmät palasivat lukemaan arvostelua. Wanha Niuho oli otsikoinnissaan erehtynyt sen verran, että kyllä se oli Katariina, joka oli konsertissa leijunut vielä orkesteriakin enemmän. Ei ollut kerta taikka kaksi, kun Katariina oli oivaltanut olevansa tahtipuikkoineen jossain aivan muualla kuin nuotit hänen edessään näyttivät. Pahinta oli se, että hän oli pitkän hetken kauhuissaan teoksen yhden osan puuttumisesta. Sitä ei lopultakaan tullut.

–  Tälleen jälkikäteen ajatellen ei Vivaldia oikein olisi sopinutkaan sotkea keskelle Mozartin 40. sinfoniaa. Eri sävellajissakin, nauroi Katariina.
– Sä olet niin proo, että puikotat porukan kasaan vaikka ilman nuotteja.
– Kyllä kaupungin virkamiehen pitäisi pystyä pitämään huolta papereistaankin. Luitko, että Niuhis huomasi sinunkin vaikutuksesi! Sinä ja sinun sellokritiikkisi.
– ”Kapellimestari onnistui löytämään ikikalutusta sinfoniasta uusia sävyjä”. Jos Niuho ei huomannut, että se oli modattu versio.
– Mistä sinä rokin raiskaama ihminen voit tietää, että Mozart muutti sitä?
– Kapellimestarin aviomiehen yleissivistystä vaan!

Katariina katsoi olohuoneeseen. Siellä oli toinen ruusu. Se oli niin vaalean vihreä, että pöljempi olisi sanonut sitä valkoiseksi. Mutta Markus oli tarkka paitsi sellojen volyymistä myös kukkien väristä.

– Sitä mä vieläkin ihmettelen, että sä arvasit! ihmetteli vaimo yhä.
– No mutta se oli niin selvä juttu. Kun me tehtiin töissä pari kuukautta sitten sitä infernaalista inventaariota, niin Ani oli koko ajan ihan pihalla. Hymyili vaan. Mä meinasin sille jo hiiltyä, mutta sitten Kristiina kuiskasi mulle, mistä on ihan varmasti kysymys. Ja oikeassa se oli taas.

Katariina katsoi miestään. Markus oli töissä tavaratalossa. Siellä hän ei ollut hevi-vastaava. Kotona heillä oli musiikkivuorot. He olivat kahden yhteisen vuoden aikana oppineet sietämään toistensa musiikkeja. Katariina kääntyi taas olohuoneeseen päin. Sähkökitara nojasi pianoon.
– Saas nähdä millaisia jälkeläisiä nuo kaksi saavat aikaiseksi.

Siitä oli nyt muutama viikko. Katariina oli tullut töistä ja kuullut, että Markus rymistelee kitaralla olohuoneessa. Mies ei heti edes havainnut saaneensa seuraa, soitteli jotakin, josta Katariinan korvat nappasivat sävellajin. Nainen hiipi pianon ääreen ja antoi sormiensa seurailla kitaran ääniä. Välillä kauempaa kurkottaen, välillä vahvasti kitaran bassoääniä mukaillen. Niin siinä kävi, että alkuun helisivät niin kitara kuin pianokin kuin perhosparven siivet korkealla vuorella. Ukkospilvi vyöryi vuorten väliin ja sai koko maiseman jyrisemään. Perhoset sinkoilivat myräkässä, mutta se laantui ja parvi löysi toisensa. Niin laskeutuivat perhoset laakson kukkiin, katsoivat ylös korkeuksiin ja muistelivat. Tuolla me oltiin, aivan huipulla!

Olivat he ennenkin soittaneet yhdessä. Säestäneet. Mutta koskaan ennen eivät heidän musiikkinsa olleet kohdanneet näin. Aivan kuin he olisivat löytäneet yhdessä aivan uuden elämän.

Piirros: naskalis.com