Immelmannin käännös

Nuorallatannsija– Minun täytyy kertoa sinulle salaisuus, sanoi pappa pojanpojalleen.

Lapsi kääntyi hyvin hitaasti kohti äitinsä isää. Mitä ovat varttuneiden ihmisten salaisuudet? Miksi sellainen kerrotaan juuri tänään, kun täytän seitsemän vuotta?

– No?

Pojan ääni ei onnistunut aivan jemmaamaan aitoa uteliaisuutta. Pappa ojensi jalkansa pyöreän, tiikkisen sohvapöydän alle, nosti kätensä ristiin niskan taakse ja katsoi kirjahyllyn päälle. Siellä oli mummon nuoruudenkuva.

– Nooooh?

Pappa hymyili ja meinasi pörröttää lapsenlapsen tukkaa mutta oivalsi sitten, että sellainen ei sovi vakavaan tilanteeseen.

– Kun minä olin nuori, olin nuorallatanssija.

– Siis sellainen kun on sirkuksessa?

– Sellainen.

Lapsi poimi käteensä lentokoneen, jonka oli saanut syntymäpäivälahjaksi. Mietteissään hän lensi parit immelmannin käännökset. Sitten hän kääntyi katsomaan pappaa.

– Vau!

– Olen viime aikoina vähän treenaillut. En kovin korkealla. Ja vanha tekniikka on kuin onkin löytynyt jalkapohjista.

– Sun täytyy näyttää kaikille!

* * *

Viikon päästä lapsi äiteineen oli taas kylässä isovanhemmillaan. Syötiin lihasoppaa. Mummo oli tehnyt. Pojan lentokone oli laskeutunut lautasen viereen.

– Äiti, pappa aikoo pitää meille nuorallatanssiesityksen.

– Älä nyt. Eihän pappa ole esiintynyt sirkuksessa kymmeniin vuosiin.

– Mutta se lupasi.

Pappa laski lusikan pöydälle. Kopsahtivat pontevasti kumpikin, sekä pöytä että lusikka.

– En minä täsmälleen ottaen luvannut, mutta…

– Höpsis, et sinä nyt enää tuossa iässä, sanoi mummo.

– Mitähän sinä sanoisit, jos minä puhuisin noilla sanoilla, kivahti vaari. – Sitä paitsi olen vähän selvitellyt asiaa. Ensi viikonloppuna on sirkuskoululla harrastajien sirkusnäytös. Olen sinne yhteydessä, että tulen vähän näyttämää mallia.

– Mutta sinä lupasit, sanoi mummo.

– Haa, siitä on vuosikymmeniä, kun lupasin. Kun oltiin naimisiin menossa ja sinä pelkäsit. Olen suunnitellut jo asunkin.

Mummo sinkautti itsensä kahvinkeittoon. Soppalautaset olisivat kuitenkin justiinsa tyhjät.

– Sinä putoat, kuului manaus keittiöstä.

* * *

Viikolla pappa tuli kylään. Hänellä oli salkussa vanha leikekirja. Hän plaraili kirjaa pojan kanssa. Lehtileikkeet olivat kellastuneet, vaikka eivät olleetkaan ihan hirmuisen vanhoja. Ainakaan papan mielestä. Pappa oli pelannut jalkapalloa, ja suurin osa leikkeitä pyöri nahkakuulan ympärillä. Mutta sitten leikkeiden sekaan alkoi ilmestyä sirkusjuttuja. Yhdessä kuvassa pappa käveli tosi korkealle viritetyn köyden päällä kummassakin kädessään iso musta sateenvarjo.

– Miksi sulla oli tuollaiset sateenvarjot?

– Käytin niitä laskuvarjoina, kun putosin.

– Putositko usein?

– Toisinaan.

– Onko sulla sateenvarjot sunnuntaina?

–  Eipä taida.

Selailtiin kirja loppuun. Siinä oli enää pari artikkelia papan insinöörinuralta.

* * *

Mummo oli jaksanut koko viikon olla enemmän tai vähemmän kiukkuinen. Mutta pappa ei piitannut. Lauantai-iltana pappa istui kirjoituspöytänsä ääressä ja ruuvaili jotain. Mummo tuli siihen. Katsoi ensin miestään pitkään ja puhkesi sitten puhumaan.

– Jos sinä nyt tapat itsesi kaikkien nähden, niin en anna sinulle ikinä anteeksi.

– Noooo, jos tapan itseni, niin eipä sillä liene niin väliä, saanko sinulta anteeksi, mutta älä toki pilaa elämääsi katkeruudella. Enkä minä sitä paitsi ajatellut kuolla.

–  Sen näkee sitten. Korvaako vakuutuskaan…

– Tokkopa.

– Jätät sen näpertelysi nyt ja tuut nyt syömään. Lämmitin lampaanpaistia. Laita sitä leivän päälle.

– Onko viiniä myös? Kuulostaa aivan viimeiseltä ehtoolliselta.

– Suus kii!

* * *

Koitti sunnuntai-iltapäivä. Sirkuskoulun näytöstä oli kerääntynyt seuraamaan kymmeniä ihmisiä. Pappa oli lähtenyt kotoa jo aamupäivällä. Poika, äiti ja mummo tulivat ajoissa. Muu yleisö taisi olla sirkuskoululaisten sukulaisia ja muutamia vähän vakavammin sirkusta harrastavia. Areenana oli vanha korkea jumppasali. Siellä oli trampoliineja hyppytelineiden alla. Valtava vaahtomuovinen patja vei paljon tilaa. Juoksurataa elefanteille ei näkynyt. Sen sijaan kahden hyppytelineen väliin oli pingotettu köysi tai vaijeri. Suurimman osan matkasta köysi kulki suuren vaahtomuovipatjan päällä, mutta muutama metri oli aivan ilman pehmusteita. Köysi oli tosi korkealla, monen metrin korkeudessa.

– Minä vihaan sitä äijää. Minusta tulee tänään leski, totesi mummo. Hänellä oli päässään musta leveälierinen hattu kuin surupuvusta lainattu.

– Se on ikänsä ollut semmoinen insinööri, että se on varmaan laskenut tämänkin tarkkaan, mietti äiti.

Ensimmäiset esitykset olivat taidokasta akrobatiaa. Esiintyjät olivat nuoria ja sutjakoita. Hyppytorneista pompittiin ja tehtiin huikeita voltteja.

– Jee, ihan kuin immelmanni, ihaili poika.

Sitten tuli papan vuoro. Hän tuli esiin verhon takaa ja asteli yleisön eteen ja kumarsi. Yleisö kohahti.

– Onpa vanha!

– Onko se joku klovni?

Poika katsoi pappaansa. Ei ihme, että jotkut luulivat pappaa klovniksi. Hänellä oli kaulassaan suuri kukka. Valkoinen saunio.

– Äiti mikä toi on!

– Katotaan nyt.

Pappa kiipesi korkeuksiin nopeasti ja määrätietoisesti. Siellä korkealla hän sai jostain käsiinsä pitkän tangon, jota hän piti edessään vaakasuorassa. Hän otti askeleen köydelle. Se oli tapaileva ja varovainen askel. Yleisö tuijotti. Pappa katsoi alan ja poika oli aivan varma, että pappa iski hänelle silmää. Sitten alkoi matka yli tyhjyyden. Pappa asteli hitaasti ja vakaasti. Välillä hän hiljensi vähän vauhtia, ja huojutti tankoa. Ja taas matka jatkui. Pojasta tuntui, että hän on katsellut papan kävelyä jo tunti tolkulla. Vain metriä ennen toista telinettä pappa äkkiä pysähtyi. Juuri siihen kohtaan, missä alapuolella ei ollut mitään pehmustetta.

– Nyt se putoo, kuului ääni yleisöstä.

Ei, pappa vain kääntyi ja asteli takaisin puoliväliin. Hän alkoi heiluttaa köyttä. Se oli niin kireällä, että ei se paljon heilunut, mutta heilui kuitenkin. Sitten tanko putosi.

– Umpihullu, huusi mummo.

– Enhän, rakkaani.

Papan tasapaino alkoi horjua, mutta taitava hän oli. Pysyi pystyssä heiluvalla köydellä. Yleisöstä kuului mitä kummallisimpia ääniä. Hän nosti kätensä jonnekin kukan alle ja kukan terälehden alkoivat pyöriä vinhasti.

Sitten pappa putosi.

– Minää kuolen, kiljaisi mummo.

Mutta eipä kuollut vaikka uhkasi. Eikä kuollut pappakaan. Kukka olikin helikopteri, joka laski papan melko pehmeästi alla olevalle patjalle, ihan jaloilleen.

Yleisö ryntäsi patjan reunalle, hurrasi ja taputti. Poika kapusi patjalle ja töksäytti nyrkillään papan mahaan.

– Pappa, suunnittelitko sä ton mua varten.

– Tietenkin. En minä ajatellut jättää sinua vielä papattomaksi. Ja vähän mummoakin varten.

Pappa laskeutui patjalta ja otti propellin kaulastaan. Mummo tuli siihen.

– Minä sanoin, että en ikinä anna sinulle anteeksi.

– Nii-in, et anna, jos kuolen. Mutta en vielä kuollut.

Mummo antoi papalle pusun poskelle. Siihen jäi punainen jälki.

– Pappa, voiko tolla vempeleellä tehdä immelmannin?

– Saat kokeilla, kun olen kahdeksantoista!
* * *

Kuva: naskalis.com
Jos tykkäsit tarinasta, jaa se!