Mission Possible

Mohis

>>> Varoitus, pitkä tarina! Lue silti.

– Katsokaas tätä, pojat.
Jussi aukaisi viikonlopun lehden Eikan ja Repan eteen treenikämpän lattialle.
”Mummot tanssii torilla!” julisti kokosivunjutun otsikko.
– Ei, sanoi Eikka.
– Vain meidän kuolleiden ruumiiden yli, ja koska me Eikan kanssa vastataan hyvinkin tusinaa perusäijää, niin se olisi joukkomurha! täydensi Repa.
Jussi katsoi kavereitaan. Jussi oli itse lausunut tusinamääritelmän, kun oli ollut innostunut bändikavereidensa luomasta rytmisestä räimeestä.
Eikka istahti rumpusettinsä taakse. Repa ripusti basson kaulaansa.
– Te olette tämän maan paras rytmiryhmä kaikki jazzpumput mukaan lukien. Te keksitte kyllä hyvän koreografian.
– Voit tehdä vietnamografiasi itseksesi ja lähteä Siamiin etsimään kaksosveljeäsi, kuittasi Repa.
– Jep, sulki Eikka keskustelun.
Sitten soitettiin niin, että kellarikopperon seinät huohottivat. Se on vakavaa hommaa, kun paapat jyristelee.

Viikon päästä treeneissä Jussi oli yhä intoa täynnään. Hän oli aina ollut johtaja, niin työelämässä kuin nyt bändissäkin. Valistunut itsevaltias ei määritelmänä Jussiin sopinut. Hän oli innostaja, ja usein lähes oikeassa ideoineen ja ajatuksineen.
– Mä otin teidän vastaväitteet huomioon. Mietin ja mietin, että mikä olisi hyvä piisi, johon voisi tehdä tanssin. Teidän nihilistisestä yksimielisyydestänne johtuen päädyin Mission Impossiblen tunnariin.
– Sehän on yhtä mahdoton piisi tanssia kuin… Äh, menen mieluummin Bolsoin teatteriin balleriinaksi kuin alan sitä veisua jorata, totesi Repa.
– Mä tulen mukaan, komppasi Eikka.
– Joo, voit tulla mulle kärkitossujen narujen sitojaksi.
–  Sovittu.
– Sovittu, kuittasi Jussi.
– Eikä helv…
– Ei kirosanoja täällä! Olemme seurakunnan tiloissa ja nautimme vanhimmiston luottamusta, vaikka soitamme maallista musiikkia.
Repa mulkaisi Jussia niin hellästi kuin mies vain voi toista katsoa. Ennen nokkapokkaerää. Repa oli toimittaja. Hän ei pelännyt johtajia, ei poliitikkoja eikä edes Jussia. Teksteissään Repa oli jopa ilkeän koukeroinen, basson kanssa pantiin tosta poikki ja pinoon. Repa oli tottunut esiintymään teksteillään, mutta joka ikisellä keikalla hänen piti voittaa keskivaikea ramppikuume.
– Me ollaan täällä, koska olet vanhimmiston puheenjohtaja.
– Kyllä. Ja minun ääneni ratkaisee.
Eikka alkoi soittaa hi-hatilla ja virvelillä Mission Impossiblen komppia. Potkaisi välillä bassorummun pedaalia. Kuulosti pätevältä.
– Miksi ihmeessä sinä haluat meidät torille nolaamaan itsemme? kysyi Repa.
– Minulla on sen suhteen vaan semmoinen profetaalinen olo.

Treenien jälkeen mentiin tavallisesti Eikalle saunaan. Se oli paras paikka saunoa, koska Eikka oli sinkku. Vaimo lähti kymmenisen vuotta sitten, kun Eikka kuulemma oli sellainen hölöttäjä. Eikka oli tietenkin ollut alla päin, vaikka vaimo oli aikansa lähdöllä uhkaillutkin. Kun asiasta tuli tosi, Eikka harrasti ensin mallasuutejuomia. Sitten hän huomasi, että olohuoneen nurkassa oli vaimon perintöpiirongin jäljiltä sähkörumpusetin kokoinen kolo. Siitäpä koko bänditouhu alkoikin. Terapiapohjalta myös muilla kavereilla. Ikää oli karttunut ja elämässä oli vielä muutama tärkeä homma tekemättä. Enimmäkseen he soittelivat Creedenceä, Beatlesiä ja Kinksejä. Uskonnollinen vakaumus otettiin huomioon kappalevalinnoissa, mutta soitannossa ei oltu kovin ortodoksisia. Äijien ikä oli seitsemisenkymmentä mutta he olivat kaikki elossa. Toisin kuin vaikkapa Lennon ja Harrison. Keikkojakin oli ollut. Onnistuneitakin.

Saunassa juotiin keskiolut tai pari. Turistiin ei-musiikilliset asiat halki ja painuttiin sitten kotiin. Tällä kertaa löylyssä oli tavallista kipakampi tuntu. Se vähensi sanoja ja lisäsi ähinää. Löylyä heitettiin, avattiin toinenkin oluttölkki, kun suulla ei ollut muuta tekemistä. Sitten Eikalta pääsi äijän kokoinen huokaus.
– No? kysyi Jussi.
– Mohis, vastasi Eikka.
Repa oikein hätkähti.
– Täh, ei kai Mohis ole saanut kielteistä päätöstä?

Mohamed oli turvapaikanhakija, joka oli kotiutunut seurakuntaan. Hän oli kolmekymppinen, melko musta, suuri ja leppoisa. Tuota pikaa hänestä oli seurakunnassa tullut Mohis, joka jeesaili kaikessa ja joka oppi suomen kieltä häkellyttävän nopeasti. Mohis ja Eikka olivat ystävystyneet, ja yhteinen kielikin oli löytynyt. Mohis jutteli suomeksi ja Eikka kuunteli. Ei Mohis juurikaan itsestään tai menneisyydestään puhunut, ihmettelipä vain ääneen uutta elämäänsä Suomessa. Sen verran hänen taustansa oli auennut, että hän oli ollut lentokentällä töissä.

– Mohis haluaisi saksofonin.
Eikan lause leijui hetken saunan kosteassa ilmassa. Toki tumma mies ja foni ovat mahdollinen pari. Mutta kukaan ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että joku turvapaikanhakija olisi jossain melko lähimenneisyydessä harrastanut jotain. Kaupunkiin oli tullut lääkäreitä ja kamelipaimenia ja varmaan joku ydinfyysikkokin, mutta että nämä tulijoilla oli kotipuolessa ollut harrastuksiakin!

– Osaako se soittaa? tunnusteli Repa asiaa.
– Osaa.
– Oletko kuullut? epäili Jussi.
– En.
– No mistäs tiedät, että osaa?
– Sanoi.

>>> Risa mutta hiva

Vaikka äijät olivat seitsemänkymppisiä, he osasivat hyödyntää sosiaalista mediaa. Jussi laittoi seurakunnan Facebook-ryhmään rukousaiheeksi, että jostain siunaantuisi saksofoni. Viikon päästä Mohis saapasteli bändin treeneihin ihmettelemään vieläpä kahta saksofonia, jotka olivat ilmestyneet kuin tyhjästä, tenoreita kumpikin. Yksi oli selvästi huonokuntoinen, ja se olikin saatu ihan omaksi. Toinen oli tullut epämääräiseksi ajaksi lainaan omistajalleen tarpeettomana. Mohis otti ensin käteensä rämemmän soittimen ja puhalsi. Kyllä siitä ääntä lähti, mutta sivuääniä oli viljalti, kerrassaan atonaalinen vaikutelma.

– Se on risa mutta hiva, sanoi Mohis.
Kolme monttua aukesi, täsmälleen kolmen papan nenien alla.
– Mitä tarkoitat? kysyi Jussi.
– Tasta tulee hiva, kun vahan korjailee. Minulla on aikaa.
– Et kai sinä osaa korjata vaskipuhaltimia, epäili Repa.
– Mina osaan korjata lentokoneita. Saksofonin korjaus on iks pikku juttu.

Mohis laski risan soittimen hellästi kädestään ja kohotti toisen huulilleen. Jo ryhtyi musa soimaan. Mohis lasketteli skaaloja tulemaan, niin että rumpusetin hi-hatkin riemastui helisemään aivan itsestään. Jussi oli jälleen se, joka sai ensimmäisenä suunsa auki.
– Mistä olet oppinut?
– Radiosta.
– Ai, Somalian Yleisradion saksofonikurssilla?
– Oisin kuuntelin radion ja soittelin. Lentoasemalla. Kun kaikki koneet oli korjattu.

Mohis testaili vielä hiukan fonia.
– Pari padia tautuu vaihtaa, sitten soi hivin.
Pappatrio katseli toisiaan, katseli nuorta mustaa miestä ja katseli saksofonia miehen käsissä.
– Et varmaan halua soittaa meidän kanssa. Nyt vaikka tänään, empi Jussi.
– Selva se, mita soitetaan.
– Ollaan kuusikymmentäluvun piiseja soitettu.
– Aloittakaa te, niin mina hippaan sitten mukaan.

All Day and All of the Night lähti soimaan kuin itsestään. Mohis löysi sävellajin heti ja soitteli taustalle kuvioita, jotka saivat heavy rockin esiäidin kuulostamaan villiintyneeltä höyryveturilta.
You Really Got Me? kysyi Mohis, kun päästiin ensimmäinen kappale loppuun.
– Somalian radiossa soitetaan länsimaista hapatusta, kummeksui Repa.
– Se on kyllä aika vaikea biisi, eikä taideta osata sanoja, empi Jussi.
– Me parjataan. Seuraatte minua. Mina laulan fonilla.

Treenien aikana ilmeni, että saksofoni on vaskipuhallin ja vaski on metallia. Kun tunnin päästä pidettiin taukoa ja pyyhittiin hikeä, Mohis puhkesi kehuihin.
– Ensin te olitte kuin laiska lehma, mutta sitten hiva ritmi.
– Treenien jälkeen saunaan? kysyi Eikka.
– Maassa maan tavalla, vastasi lämpimään sopeutunut mies.

Olutta Mohis ei kuitenkaan ottanut, ei saunassa eikä saunan jälkeen. Kvartetti istui Eikan keittiössä ja popsi jääkaappia tyhjäksi. Jussi otti puheeksi tanssiajatuksen, ja nyt hänellä oli vahva tukija.
– Menemme torstaina torille ja katsomme, päätti Mohis.
Repa ja Eikka eivät uskaltaneet vastustaa.

Torstaina päivä oli loppukesäinen. Aurinko kävi vilkuttelemassa valkoisten pilvien välistä. Väkeä hengaili torilla mukavasti. Kahvi tuoksui ja rupattelua kuului useilla kielillä. Kolme pappaikäistä miestä ja yksi nuori, suuri ja sangen tumma katselivat kohti taivaansinistä katosta. Katoksen edessä seisoi pattingeista rakennettu rujonkaunis risti. Katoksen liepeillä oli jonkin verran väkeä. Varsinkin ulkomaalaisia näytti kiinnostavan se, että yksi mummo paukutti djembe-rumpua lähes vimmatusti. Kolme muuta iäkkäämpää naista tanssi rummutuksen rytmissä. Välillä he heiluttivat kirjavia huiveja käsissään, välillä pysähtyivät erilaisiin asentoihin, kädet ylös kohotettuina tai pää painettuna alas. Tuttuja naamoja naapuriseurakunnasta.

–  Eiköhän me jäädä tähän tarkkailemaan tilannetta, totesi Repa torikahvilan kohdalla.
Toiset eivät panneet hanttiin. Näkyvyys seurakunnan katokselle ja mummoihin oli hyvä. He istuivat pöydän ääreen.
– Otetaan munkkikahvit, minä tarjoan, sanoi Jussi. – Tule sinä, Eikka, kantoavuksi.
Kohta äijillä oli edessään pahvimukit ja saksofonistin kämmenen kokoiset possumunkit.
– Saatteko te somalialaset syödä sikaa, kysyi Repa.
Mohis ei ollut kuulakseen. Hän katsoi ja kuunteli mummoa, joka päästeli djembesä aikamoisia kuvioita.
– Hiva ritmi! Mohis totesi.
– Hiva mimmi, täydensi Eikka.
Repa pärskähti jotain.

Kahvin pinta vajosi mukeissa. Sokeri munkin pinnalta siirtyi miesten sormiin ja suupieliin. Rummutus raikui ja tanssi jatkui.
– Kaunis ja vakava meno, analysoi Mohis.
– Varsinkin tanssijoilla, nyökytteli Jussi. – Jotain muuta täytyy keksiä.
Mohis nappasi mummon rytmin ja varioi sitä paukuttamalla reisiinsä ja pöydän reunaan.
– Oikein hiva.
Pöydän ääreen seisahtui myöhäiskeski-ikäinen mies sinisessä pusakassa, punakassa ilmeessä.
– Mee kotiis, neekeri.
Muhis kääntyi katsomaan miestä. Osui katseellaan hieman äskettäin nautitulta oluelta tuoksahtavaa alkuasukasta suoraan silmiin.
– Mina asun taalla.
– Luulis, että ählämi osaa sanoa edes ään.
– En osaa. Mutta minun suomen kieli on muuten kauniimpi kuin sinun.
Mohis vääntäytyi pöydän äärestä koko pituuteensa. Äkkiä toisella kaverilla ei ollutkaan muuta sanottavaa. Hän kiiruhti poispäin, ja Mohis istahti uudelleen. Jatkoi rummuttamista.
– Idiootti, tuhahti Repa.
– Han pelkaa.
– Ei silti tarvitse tulla.
– Mina olen tottunut.

>>> Miksi enkelit kulkivat ylös ja alas?

Mohis kiemurteli tuolillaan. Hänen pitkät jalkansa mahtuivat hädin tuskin pöydän alle. Pahvimukien tanssi pöydällä näytti vähän villimmältä kuin mummojen tanssi siinä kymmenen metrin päässä.
– No? kysyi Eikka.
– Vakava meno. Te saatte tanssia eri lailla.
– Me? Saamme? yritti Repa.
– Taivaan Isa tukkaa iloisesta tanssista kanssa. Semmoinen osaamme Afrikassa.
– Me ollaan Suomessa.
– Te soitatte Beatles ja Kinks ja tanssitte tangomusiikki.
– Se on eri asia.
– Ei ole, lopetti Jussi kinan. – Mohis, onko sinulla idea.
Mohis lakkasi tanssittamasta pahvimukeja. Hän nojautui taakse päin tuolissaan, joka kirskahti epävireisesti taakkansa alla. Afrikkalainen veti henkeä ja katsoi sitten pappoja.
– Jussi opetti sunnuntaina kirkossa Jaakobin unesta. Oletteko miettineet enkeleita, jotka kulkivat tikapuut ilos ja alas.
Mohis katsoi merkitsevästi muita. Torilokki lensi yli ja rääkäisi mennessään. Miehet eivät saneet suustaan edes rääkäisyä.
– No, enkelit kiipesivat Taivaaseen iloisina, koska saivat menna Taivaan Isan luo. Sitten he laskeutuivat maahan iloisina, koska saivat tulla kertomaan ihmisille, mita Taivaan Isa oli opettanut.
– Niin, voi sitä noinkin ajatella, sanoi Jussi äänellä, joka kertoi, että hänen Raamattuunsa oli juuri kirjoitettu jae taikka pari lisää.
– Mutta ei me aleta mitään tikkaita tänne rakentelemaan, protestoi Repa.
– Te tanssitte kiipeamisen ilos ja alas. Jumalaa katsomaan ja ihmisille kertomaan. Mennaan.
Mohis nousi ja lähti painelemaan kohti tanssivia mummoja.
– Osaa sekä popmusiikin että Raamatun ulkoa, jupisi Jussi kammetessaan itseään pystyyn.

Mummot aloittelivat juuri taukoa, kun Mohis saapasteli katokselle papat perässään.
– Sina rumputat hyvin. Ritmi veressä kuin afrikkalaisella, kehui Mohis jakkaralla djembessä vieressä istuvaa mummoa.
– Joo, siis todella ihan valtavan hyvin, kiiruhti Eikkakin sanomaan. – Minäkin soitan rumpuja, minulla on setti.
– Oi-joi, onko se kovinkin vakavaa. Voiko sen leikata? kysyi djembe-mummo. Sitten hän kääntyi Mohiksen puoleen ja kiitti.
– Nama miehet haluavat tanssia.
– Heeeei, varovasti nyt, ehätti Repa.
– Kyllä me halutaan, ollaan suunniteltu jo tosi pitkään, tuki Eikka Mohista.
– Jaa, ja milloinkas te tulisitte?
– Ensi viikolla me tullaan. Pojat tanssii ja mina soitan saksofoni.
– Tämän piti olla Mission Impossible, yritti Pera vielä.
– Sinun missiosi taitaa nykyään olla vähemmistössä, totesi Jussi ykskantaan.
Djembe-mummo oli nimeltään Eini ja hän lupasi varmuuden vuoksi tarkistaa omasta seurakunnastaan, että poikkikristillinen tanssitoiminta saa johdon tuen.

Lauantaiaamuna Jussin puhelin soi. Se oli Eikka.
– Jalka poikki.
– Teit sen tahallaan!
– En.
Pitkän tenttaamisen jälkeen Jussi sai selville, että Eikka oli edellisenä iltana ollut Mohiksen kanssa soitinkorjaamolla ostamassa tyynyjä saksofonin läppiin. Soitinkorjaamolta lähtiessä Eikka oli astunut harhaan ulko-oven portaalla ja satuttanut jalkansa. Murtunut se oli mutta ei poikki.
– Torstain keikkaa ei peruta, päätti Jussi. –  Otetaan kirkolta sullekin djembe niin voit rummuttaa. Treenataan tiistaina.

Ei mennyt kauan, kun kännyykkä tärisi uudestaan. Tällä kertaa kuului Hentusen ääni. Hentunen johti naapuriseurakuntaa. Kaupungin seurakuntien johtajat kokoontuivat säännöllisesti rukoilemaan yhdessä, ja siinä samassa vähän kalibroitiin toimintoja. Muut seurakuntapomot olivat vähän kuittailleet Hentuselle tämän tanssivista mummoista. Hentunen viihtyi itsekin torikojulla, mutta kun mummoista oli ollut mediassa juttu poikineen, hän oli alkanut arkailla. Kaikkea keskustelua oli ilmassa, eikä se ollut välttämättä hyväntahtoista.
– Ajattelitte sitten mennä torille karkeloimaan.
– Eikun kyseessä on tanssikeikka livemusiikilla.
– Ettei nyt vain olisi helppo livetä kaltevalla pinnalla.
– Kyllä meidän esikuvat on ihan raamatullisia.
– Jeesus ei tanssinut torilla.
– Mutta Daavid jorasi liiton arkin edessä melkein kelteisillään, ja me ajateltiin sentään pitää vaatteet päällä.
Raamatun sanaa vastaan ei Hentunenkaan voinut ryhtyä, joten yhteistyöprojekti sai jos ei nyt siunausta niin kuitenkin luvan.
– Mahdollisesta lööppijulkisuudesta vastaa sitten teidän seurakunta!

– Klenkka-Eikka, totesi Repa tiistain treeneissä.
Jalassa ei ollut kipsiä, side vain. Kyynärsauvojen kanssa rumpali pääsi liikkumaan oikein näppärästi.
– Mietin semmoista, että kun minusta ei nyt ole tanssijaksi, niin voisin kolistella djembeä sen Einin kanssa.
Seurakunnan djembe oli kelpo rumpu, se oli kokouksissa melko ahkerassa käytössäkin. Eikka otti rummun tukevasti jalkojensa väliin ja niin alettiin treenit. Mohis puhalsi saksofiin kuin tuomiopäivän pasuunaan, ja Eikan rumpukompissa oli enemmän vieriviä kiviä kuin afrikkalaista rytmiä. Jussi ja Repa olivat aitoja enkeleitä, lähes taivaallista sotaväkeä.
– Muistakaa ilo, huusi Mohis välillä.
– Kyllä me iloitaan oikein olan takaa!
– Te muistakaa enkeleitä ja Daavidia.

>>> He viskoivat käsillään Taivaasta tuomiaan siunauksia ihmisten ylle

Ja tuli pari ehtoota ja pari aamua, ja oli torstai. Torilla velloi väkeä kuin olisi viimeisen kesän viimeinen päivä.
– Mihin te taas minut olette sotkeneet, manasi Repa ja raahasi Eikan djembeä kohti taivaansinistä torikatosta. Eini ja kumppanit olivat sen jo pystyttäneet.
– Sopiiko, Eini, että djembetellään yhdessä, kun paapat joraa? kysyi Eikka.
– Ota jakkara takalistosi alle ja pysy rytmissä. Eiköhän me tehdä soundcheck.
Mohis kaiveli saksofonin pussista. Se kiilsi syyskesän auringossa vasta kiillotettuna. Soittokunta oli hetkessä valmiina, mutta kaksi miespuolista tanssijaa näyttivät vähintäänkin jäykiltä.
– Vielä eilen tämä oli hyvä ajatus, manasi Jussi. – Alun perin ajattelin, että minä en edes tanssi vaan säestän.
– Joka toiselle kuoppaa kaivaa, myhäili Eikka.
– Sinustapa on monisanainen tullut!
– Nyt! huudahti Eini ja alkoi paukuttaa rytmiä. Vahva neljä-neljäsosa. Eikka hyppäsi mukaan ja väritti menoa nasaaleilla filleillä rummun reunasta. Viimeistään Mohiksen skaalat saksofonilla houkuttelivat ihmisiä, kummastelemaan, mitä katoksella tapahtuu. Jussi ja Repa oikoivat jalkojaan kuin 50-luvun yleisurheilijat. Neljännessä divisioonassa.
– Riivatun Mohis. Tämä olisi pitänyt suunnitella ja treenata paljon, paljon paremmin, jatkoi Jussi tilannearviotaan.
– Johtovastuu taisi lipsahtaa sormistasi kehitysmaiden vankkoihin tassuihin, totesi Repakin.

Einin soundcheckiksi kutsuma aloitus kasvoi itsestään melkoiseksi soitannoksi. Väkeä kerääntyi puolipiiriksi katoksen eteen. Oli perheitä rattaineen ja jäätelöineen, oli mummoja ja pappoja, oli jokunen laitapuolenkulkija ja joku opiskelijan näköinenkin, mikä oli jo lähes tavatonta tämän katoksen lähimaastossa. Osa ihmisistä alkoi taputtaa käsiään rumpujen rytkeessä. Mohiksen saksofoni tavoitti taivaan ellei peräti Taivaan.
– Pojat, huusi Mohis.
Jussi ja Repa oivalsivat, että heistä taisi olla puhe.
– Muistakaa enkelit!

Jussi löysi bändin nokkamiehen roolinsa takaisin. Hän alkoi taputtaa, ja torikansa alkoi hakata käsiään yhteen entistä innokkaammin.
– Meilla on nyt vain tahan iltapaivaan sopiva piisi. Hivat naiset ja herrat, When the Grandpas Come Dancing out!
paapatjoraaSaksofoni räjähti soimaan. Se ei tanssinut. Se laukkasi. Jussi ja Repa saivat jalkansa liikkeelle, ja taputus sen kuin yltyi. Papat kiipesivät mielikuvitustikkaita korkeuksiin. Vilkuttivat sieltä alas torikansalle ja laskeutuivat takaisin alas. He viskoivat käsillään Taivaasta tuomiaan siunauksia ihmisten ylle ja monet alkoivat liikkua siihen malliin, että kohta on torilla bileet pystyssä. Kolme jo monena viikkona torilla tanssinutta mummoa tulivat ikään kuin enkelikuoroksi Jussi ja Repan taustalle, ja varmaan muutama Taivaan pyhistäkin marssi paikalle ihmettelemään menoa.

Negrospirituaali vaimeni hiljalleen. Eini ja Eikka antoivat rytmin rauhoittua. Kuului innokkaita vislauksia ja jee-huutoja. Ja kuului kolme tuttua sanaa:
– Mee kotiis, neekeri.
Kaikki sen kuulivat. Tori vaikeni kuin taikaiskusta. Hiljaisuutta kesti parin sekunnin mittaisen ikuisuuden verran. Sitten alkoi kohina, josta erottui sanoja.
– Rasisti.
– Häirikkö.
– Perussuomalainen.
– Juntti.
– Mutta kyllähän niitä pakolaisia tuli aivan liikaa! sanoi sentään joku.
– Ja on siellä varmasti myös elintasopakolaisia!
– Hädänalaisia on autettava.
– Ja panettelemaan ei pidä alkaa!
Pieni osa porukasta tuki jos ei punakkanaamaisen sanavalintaa niin kuitenkin hänen ajatustaan liiallisista maahan tunkeutuvista eri näköisistä ihmisistä. Näytti myös siltä, että jotkut jo katselivat torin hoikkia lampputolppia sillä silmällä, että mikä niistä kestäisi kevyessä kesätuulessa keinuvan miehen.

Mohis päästi saksofonillaan oikein norsun mylväyksen.
– Hivat ustavat, minulla on asia. Mina tulin Somaliasta. Siella mina olin liian valkoinen, kun isani oli Egiptistä. Lahdin pakoon, koska Somaliassa on nalka ja sota. Jos mina olen poissa, jollakin muulla ihmisella on ruoka. Vaikka lapsella. Mina en halua vieda kenenkaan muun ruoka, ei Somaliassa eika Suomessa. Mina haluan ansaita oma ruoka. Osaan korjata lentokoneet ja soittaa musiikkia. Jos joku suomalainen osaa korjata tai soittaa, mina haluan tehda uhdessa. Somaliassa minut haluttiin pakottaa terroristi, ja sama jengi, joka halusi minut mukaan, tappoi minun veli. Sama porukka haluaa kieltaa kaiken, jopa musiikin. Mina haluan vain tehda tuota ja soittaa.

– Elintasopakolainen se on, kuului tuttu ääni.

Jussi ja nosti kätensä Mohiksen hartialle.
– Tämä kaveri on Taivaan lahja meille. Vielä pari viikkoa sitten me oltiin aika totinen trio näiden kahden kaverin kanssa. Sitten ystävämme Somaliasta tuli mukaan, ja nyt meissä on uusi henki. Ja äsken koko torikansa alkoi tanssia. Tavallisena arki-iltana torilla.

– Totta, huusi Repa. – Viisi minuuttia sitten minä vihasin sitä, että joudun tanssimaan torilla. Mutta kavereiden takia suostuin. Äkkiä huomaan, että en ole koskaan ollut niin vapaa kuin liikkuessani soiton mukana.

Väkijoukko oli hiljaa. Pulut taapersivat. Mohis alkoi soittaa jotain hiljaista. Pari perhettä lastenvaunuineen puikkelehti jo poispäin ihmisten välistä. Lokit mekkaloivat omiaan torin ilmatilassa. Mohis vastasi lokkien huutoon saksofonilla ja antoi soittimensa sitten vaieta.

– Minua on haukuttu Somaliassa, Egiptissa, Kreikassa, Saksassa, Suomessa. Taalla ei minulla ole hengenvaara. Mina olen nahnut vain vahan oikea viha. Mutta paljon pelkoa. Nama minun ustavat voittivat oma pelkonsa tanaan tanssimalla torilla. Jotkut pelot on vaikeampi voittaa. Luulen, että jos ihmiset uskaltavat olla iloinen uhdessa, pelko menee karkuun. Eika kukaan voi sellaista iloa kieltaa, edes Jumala Taivaassa. Eika varsinkaan Han, koska Hanen antamassa ilossa on voima.

Mohis alkoi soittaa nopeaa kuviota. Eikka katsoi Einiä silmiin. Eini nyökkäsi. Djembet yhtyivät saksofonin menoon. Mohis lakkasi soittamasta yhden tahdin, kahden sanan ajaksi.
– Mission Possibleeeeee!

Tunnelma vapautui nopeasti. Niin paapat, mummot kuin tavalliset ihmisetkin alkoivat heilua, ottaa askelia, lopulta jopa hyppiä. Vain pari hahmoa hiipi pois paikalta. Kappaleesta tuli pitkä, tanssista tuli hikinen. Hymyt levisivät. Jussi katseli syrjäsilmin kahta djemben-soittajaa. Hän huomasi, että Eikka vilkuili rumpua pieksäessään usein Einiin. Kun kappale viimein loppui, hän kuiskasi vain vähän liian lujaa Eikalle:
– Teit sen tahallaan!
Eikka hymyili.
– Sulla oli taas semmoinen profetaalinen olo.

>>> Piirrokset: naskalis.com

>>> Jos tykkäsit tarinasta, jaa se omissa kanavissasi!