Työtätekevien ja raskautettujen juhla

KitaristiporropaaVanha koulukaveri soitti, mies joka nykyään paimentaa seurakuntaa entisessä kotikaupungissa.
– Tuletko soittamaan kitaraa Työtätekevien ja raskautettujen juhlaan? Me halutaan tarjota jotain muuta nyt, kun valtaosa väestä käy rälläämässä pikkujouluissa.

Enhän minä voinut kieltäytyä, jos jo juhlan nimi viiltää kuin kaksiteräinen miekka. En ole mikään seurakunta-aktivisti ollut nuoruuden jälkeen, mutta nyt pyyntö herätti sieluun kutsun vanhoille kulmille. Sitä paitsi olin loman tarpeessa, konserttikiertue oli ollut rankka. Kitaransoitto kuumeessa on yllättävän rankkaa. Varsinkin jos sattuu olemaan solisti.

Soittelin siis vanhalle äitimuorille, että mahtuisinko vanhaan huoneeseeni muutamaksi päiväksi.
– Tuu nyt sit!
Onnistuin kuulemaan kolmen sanasen takaa pienen ilahtumisen.

Meidän lukioluokka oli tavallinen pitkän matematiikan lukioluokka. Silti kolmesta sällistä kehkeytyi maankuulu poprock-orkesteri. Minä jatkoin sorminäppäryysharjoittelua akustisen kitaran kanssa. Taitavat nykyään arvostaa minua ulkomailla asti, kun reissaan suurimman osan vuodesta ja kämppäkin on Pariisissa. Ja tuosta yhdestä tuli näköjään pappi. Kyllä me muut varmaan ollaan päästy häntä helpommalla, vaikka ei keikkaelämäkään ihan helppoa ole. Ainakaan aamuöisin, kun hotellihuoneessa humisee ilmastointi ja päässä pelkkä tyhjyys. Usein tuumin, että eivätköhän ne luokan kaikkein onnellisimmat tapaukset ole diplomi-insinööreinä oikeita töitä teettävissä yrityksissä.

Kotikaupungin ilmaisjakelulehdistä se parempi kuuli tulostani ja halusi tehdä haastattelun. Haastattelu olisi kuulemma onnenpotku seurakunnalle, kun ei tällaisiin yleensä tartuta. Haastattelu ehdittäisiin tehdä juuri tulopäivänäni, niin puffi ehtisi sopivasti markkinoimaan kaikelle kansalle avointa juhlaa. Treffit toimittajan kanssa sovittiin kahvilaan, josta kuulemma kaikkien näiden vuosien jälkeen yhä saa kaupungin parhaat lämpimät voileivät, ja lehti voi tarjota.

Toimittaja saapui kahvilaan minuutilleen, rymähti minua vastapäätä, tuijotti hetken pöytään ja sanoi:
– On varmaan tosi hienoa saada soittaa ammatikseen ja saada arvostusta.

Ei odottanut vastausta vaan kertoi, kuinka itse halusi kirjoittaa tarinoita. Mutta ei iltaisin jaksanut, kun on koko päivän kirjoittanut uutisia asioista, jotka eivät mullista kaupunkia, maailmasta puhumattakaan. Jotkin haastattelut sentään ovat lepattava valo elämässä. Niin kuin vaikka nyt. Sanoi, vaikka ei ollut haastattelua edes saanut alkuun.

– Työtä se on tämäkin työ, vastasin. Suonissa hyökyi jotain, jota en tunnistanut mutta josta en oikein pitänyt. Päätin siis aloittaa alusta.

– Aloin soittaa kitaraa seitsemänvuotiaana. Syynä instrumenttivalintaan oli se, että äiti tykkäsi Aranjuez-konsertosta. En minä sitä ensimmäisenä lukukautena oppinut. Enkä minä kitaraa vihannut. Treenasin kiltteyttäni. Melkein. Niin se menee, että on mukavampaa syödä, kun tekee hyvää ruokaa. On mukavampaa soittaa, kun kuulostaa paremmalta. Siis soitin. Kesät olin kitarakursseilla, kun kaverit olivat seurakunnan leireillä. Ja kadehdin.

Katselin kahvilan ikkunasta torille. Ennen torimyyjät pakkasivat tavaransa kahdelta. Nyt taitaisivat jäädä perunat ja banaanit myymättä, jos pitäisi niin aikaisin lopettaa. Torin kulmalla nukkavieru äijä soitti haitaria. Ääni ei kuulunut sisälle, mutta Metsäkukkia olisi vahva biisiarvaus.

– Soitin kitaraa ainakin tunnin päivässä. Aloin esiintyä jo parin–kolmen vuoden päästä. Ennen keikkoja treenasin tietenkin enemmän. Olin kuulemma ihmelapsi, kehui äiti minua ystävilleen. Karkasin aina toiseen huoneeseen, jos olin kuulolla. Onneksi ei ollut somea siihen aikaan. Olisin ehkä räjähtänyt savuna ilmaan, jos äiti olisi täyttänyt Facebookin minulla.

Pulut taapersivat torin mukulakivillä. Mitenkähän monta kertaa kuljin torin halki soittotunnille kitarani kanssa. Bussilla tulin, haistelin keitinpiirakoiden tuoksua mennessäni ja kohta olin etsimässä sormilleni uusia asentoja kitaran kaulalla. Intervallien sijaan olisin voinut harjoittaa myös intervallattomuutta.

– Olin minäkin joillakin seurakunnan leireilläkin sentään. Istuin siellä muiden kanssa. Laulettiin nuotiolla. Isommat nuoret soittivat kitaraa. Minua häiritsi, että yleensä aina kaksi korkeinta kieltä olivat vähän epävireessä. Ja jos oli kaksi kitaraa, eri vireissä oli neljä kieltä. Mutta lauloin minä, täyttä kurkkua. Nyt sitten pyysivät minua soittamaankin, kun on Työtätekevien ja raskautettujen juhla.

Toimittaja kirjoitteli ylös sanojani. Itse unohduin nuotiolle. Leikkasin leivästä palasen ja nostin haarukalla suuhun. Haarukka vapisi vähän. Leipä oli jo vähän viilentynyt mutta maku legendaarinen. Elämän makuinen.

– Nykylapset näyttävät kaikki olevan parhaita jossain. Pianossa. Jalkapallossa. Ainakin jos vanhempia kuuntelee. Vasta pari vuotta sitten oivalsin, että minähän olin juuri sellainen lapsi. Oivalsin, kun luin jalkapallon Kaikki pelaa -ohjelmasta. Minulle tuli kova ikävä leirinuotion ääreen soittamaan kitaraa, jonka g-kieli on viritetty ihan päin seiniä.

Ulkona haitarinsoittaja keräili kamojaan. Olikohan laukkuun kertynyt kolikoita. Onkohan torisoitto kutsumusammatti.

– Kävin konservatoriot ja Sibbe-akatetemiat. Muutaman vuoden Espanjassakin. Tykkäsin soittaa, tykkäsin niistä sadoista ihmisistä, jotka minua opettivat, joiden kanssa soitin, joille opetin soittamista. Kaikkein parasta on ollut nähdä ilme, kun joku oppilas päihittää hankalan sävelkulun ilman, että pikkusormi kompastuu peukaloon ja tipahtaa kaikukoppaan. Kohta sormet sekoilevat uudelleen, mutta kun kamppailu on kerran voitettu, sielu tietää, että kaikki on mahdollista.

Katselin toimittajaa. Hän pieksi läppäriään. Toiset löytävät sävelet työkalustaan, toiset löytävät kirjaimet.

– Minua on jo vuosikausia raastanut nopeat nasaalit äänet, joita kitarasta lähtee, tunnustin toimittajalle. – Ne riipii sielua. Kaikki niin sanottu vakava kitaramusiikki on tehty vaikeaksi eli nopeaksi ja koska satun saamaan jokapäiväisen leipäni työkalulla nimeltä kitara, minun on vain pakko soittaa niitä.

Rummutin sormenpäilläni äärettömän nopeasti pöytälevyä. Samaan nopeuteen ei tässä valtakunnassa kykenisi kuin metallibändin rumpali kapuloillaan, tiesin sen.

– Rakastan musiikkia. Rakastan kitaraa. En vain tiedä, onko se nuottiviivasto, kitaran kielet vai minun sieluni, jonka jokin on sotkenut takkuiseksi mytyksi.

Toimittaja lopetti kirjoittamisen ja jäi tuijottamaan minua.
– Täältä taitaa saada nykyään oluttakin, totesin.
– Luulin, että taiteilijat juovat vain viiniä.
– Kitaristit ovat aina jossain määrin rock ja nauttivat mallasuutejuomia.

Kirjoitimme haastattelun yhteisvoimin iltapäivän edetessä. Muistin vielä lukioaikaisen lähestyttöystävän, joka ei sittenkään nauttinut klassisesta kitarasta vaan löysi rakkauden rokkibändin basistista. Muistin, kuinka luokkakaverit lähtivät keväällä Tukholmaan mutta minulle oli buukattu keikka Helsinkiin. Totta totisesti muistan senkin, että minulla ei tuon viikonlopun jälkeen ollut kankkunen keskiviikkoon asti. Taisinpa pohtia ääneen senkin, että en ikinä ole ehtinyt naimisiin asti, vaikka aina minulla on ollut mielitiettyjä. Niiltä iltanuotioilta toissaviikkoiseen konserttiin asti, kun olin seota sormiini Berliinissä. Orkesteri soitti, musiikki eteni, ja minä tunsin vain ihollani tuijotuksen. Eturivin naisella oli musta tukka, punaiset huulet ja huuliin sointuvat kengät. Kaikkea muistelin, ja minusta tuntui siltä, että olin iltapäivän mittaan suoltanut suustani sanoja pienehköön elämäkertaan.

– No, saiko äitisi, mitä halusi, kysyi toimittaja vielä, kun pakkaili jo läppäriä salkkuun.

 

* * * * *

Eilen soitin seurakunnan pastorille.
– Saanko tulle seuraavalle teidän leirille mukaan? Minulla on seurakuntakompin ikävä.
– Tule vain. Seuraava leiri tosin on vasta toukokuussa.

 

* * * * *

Työtätekevien ja raskautettujen juhla on tainnut buukata minut pääesiintyjäksi. Olen viimeinen. Seurakunnan sali on vuosikymmenten jälkeen sama. Ja se on täynnä. En osaa arvioida, moniko on jäseniä, moniko muuten vain paikalla. Ja moniko on tullut kuuntelemaan minua. Tiedän, että sellaisiakin on. Asettelen tuolin sopivalle paikalle lavalla. Tällä minä nyt soitan, alttarilla. Joku nuori kaveri tulee asettelemaan mikrofonia lähemmäs. Kiitän. Pitäisiköhän hankkia mikitetty kitara.

Istun hiljaa. Ja niin tekee myös yleisö. Nyt taitaa tulla jotain vakavaa. Seurakunnan erilaiset kokoonpanot ovat jo soittaneet juhlassa. Hengellistä nykymusiikkia. Ylistykseksi kutsuvat sitä. Muutama vielä minuakin vanhempi äijä veti pari rehellistä rokkia mustan miehen saksofonilla terästettynä. Joku lohdullinen ja hauska puheenpätkäkin on kuultu. Ja nyt minä istun tässä näiden työtätekevien ja raskautettujen edessä. Otan jonkun soinnun. Äh, että pitääkin kuulostaa tältä.

Ja niin tajuan, että Bachin Air kuuluu tähän ja nyt. Onhan se kulunut. Mutta sitä olen soitellut iltaisin itselleni, kun elämä on ollut liian räikeän nasaalia. Suljen silmäni ja aloitan.

Kitaran kielet herättävät muiston. Se oli yksi niistä kesäleireistä, joille kitarakursseiltani ja -leireiltäni ehdin. Olin varmaan yhdentoista. Leiripäivistä muistan vain ostaneeni pyramidin muotoisia mehutetroja kokonaisen mutterinmuotoisen laatikon. Iltanuotiot sen sijaan räiskyvät mielessäni vieläkin. Keplottelin itseni aina istumaan lähelle tyttöä, jolla oli musta, pitkä tukka ja ruskeat silmät. Yritin laulaa niin, että hän varmasti kuulee. Osasin minä laulaakin, ihmelapsi. Yhtenä iltana katselin, kuinka hyttynen laskeutui tytön niskaan. , Iho pilkisti hiusten välistä, ja siihen hyttynen laskeutui. Sisäinen ritarini heräsi. Olin jo laukata koko puolentoista metrin taipaleen tappamaan verta imevää lohikäärmettä, mutta juuri kun olin lähdössä liikkeelle, kompastuin kuitenkin haarniskaani. Illalla makuupussissani raavin sitten omaa nilkkaani. Epäritarillisuuteni sai rangaistuksena.

Äkkiä Air on häipynyt ilmaan ja jotain muutakin pitäisi soittaa. Olihan minulla kappaleet valittuna, mutta enää ne eivät sovi tilanteeseen. Sormet haluavat iltanuotiolle, vaan kukapa sen ajan lauluja enää muistaa. No, monikin varmasti. Mutta jotain sormet tapailevat. Onnistuisi ehkä paremmin, jos laskisin g-kielen ihan vähän epävireeseen. Ja äkkiä se tulee, vaikka ei lapsuudesta asti. Perinteisiä sointuja, kuin savua nuotiosta, molleja. Lopetan kuitenkin alkuunsa. Hiljaisuus viipyilee salissa minuutin, pitkälti toista. Sitten ilmaan hiipii kohina. Nyt on sanojen aika, ihan muutaman vain. Katselen ihmisiä, työtätekeviä ja raskautettuja. Kasvot ovat rauhallisia. Näen hymyjä. Ylhäällä parvella seisoo toimittajaa. Hommiinsa turhautunut neljännen valtiomahdin edustaja istuu hiukan orvon näköisenä kaiken kansan keskellä. Miten hänkin on tänne joutunut. Yritän ylettää katseeni hänen silmiinsä ja vilkutan. Taidan nähdä hymyn. Toimittajan läheltä joku katsoo minua melkein mustan tukan alta. Ovatkohan silmät ruskeat. Ovatkohan silmät nähneet leirinuotion kauan sitten.

–Silloin kun luin Raamattua enemmän, mietin, että ovat jossain vaiheessa jättäneet pois yhden Raamatun tärkeimmistä jakeista: ”Ja Jeesus nauroi.” Uskon, että se lause on jonkin evankeliumin käsikirjoituksessa ollut. Ilosanoman.

Katselen seurakuntaa. ihmiset odottavat yhä jotain. Tämä ei voi päättyä näin. Istun ja suljen silmäni. En vain osaa sanoa mitään. Eikä minun tarvitsekaan. Kuulen vanhan koulukaverini äänen, sen hepun joka nyt on tämän seurakunnan paimen.

– Veli on vain osittain oikeassa. Raamatussa sanotaan, että Pyhä Henki täytti Jeesuksen ilolla. Tosi vaisua! Alkuperäinen teksti tarkoittaa, että Jeesus repesi riemusta, oikein fyysisesti. Vähän kuin meidän mummot ja paapat, joiden tanssi kiihtyi kiihtymistään alttarin edessä.

– Hallelujaa, kuulen oman ääneni sanovan. Ei ole totta. Sillä tavalla en sanonut edes lapsuuden leirinuotiolla, rippikoulusta puhumattakaan.

Heti hallelujaan jälkeen ajatus rämähtää mieleen.

– Kun täällä on niin paljon soittajia ja instrumentteja, niin tulkaa soittamaan, laulamaan. Kaikki osaavat tämän laulun, sanon. – Minä aloitan nyt ja loppuun ei ole kiirettä.

Aloitan sointukierron. Miksi en ole ikinä ennen soittanut näin! – Tunnen suurta Jumalaa vain vähän.

Jostain kuuluu topakkana vanhan naisen ääni.
– Minä ainakin menen. Ei sitä aina pyydetä tähtien kanssa soittamaan.
Tuoli kolahtaa takanani vasemmalla ja kohta djemben ääni värittää kitarani sointuja. – Sydän kun auki on.
Saksofoni tulee pehmeästi mukaan. Toinenkin. Musta mies ja pieni, nuori nainen tuovat syvyyttä kertosäkeeseen. En aloita toisen säkeistön sanoja vaan viittoilen saksofonisteille, että soittavat eteenpäin. Joku on löytänyt itsensä rumpalinpallille kauas muista setin taakse. Kumisevat vasket tai helisevät symbaalithan kuuluvat ilman muuta mukaan. Alkaa kuulostaa orkesterilta. – Sitä ansaita ei töin ja toimin.

Yhä lisää soittimia tulee mukaan. Saksofonit pauhaavat takanani. Jatkan yksinkertaisten sointujen näppäilyä. Aivan kuin olisin neljätoistavuotias ja oppinut juuri muutaman soinnun. Kuinka monta kertaa voi aloittaa alusta yhden elämän aikana? Minun ensimmäinen alkunikin oli hyvä. Mutkia ja risteyksiä on ollut, mutta yleensä alusta loppuun asti ei pääse yhtä tietä pitkin. Valtatietä on mukavaa posottaa hyvänkin aikaa, mutta sitten tulee ikävä pikkutien mutkia ja mäkiä. Irtokivien ropinaa. Juuri nyt tällä tiellä rinnassa tuntuu jännitystä, jota en ole aiemmin tuntenut.

Sähkökitara ujeltaa jostain kaukaa kietomaan leikkimään hippaa kaikkien muiden soittimien kanssa. Joku virtuoosi. Vilkaisen taakseni. Nuori kiharatukkainen poika, tuskin kahtakymmentä. Kuuntelen, kuinka pojan sormet etsivät kitaran kaulalta kuvion, joka miltei kaatuu mahdottomuuteensa mutta liukuukin sitten maaliinsa, niin että minunkin paljon kuulleessa vatsanpohjassani tuntuu kutinaa.

Lavan eteen tulee mummoikäistä porukkaa tanssimaan jotain modernia. Naiset löytävät huivejakin. Huivit maalaavat ilman oranssiksi ja punaiseksi. Leirinuotio on syttynyt. Pari pappaakin tulee tanssimaan, niitä samoja jotka soittivat rokkia aiemmin.

Äkkiä siinä on äiti. Tietenkin, ollut varmaan toista sataa vuotta tässä seurakunnassa. Yksi joraavista mummoista on minun äitini. Ei hänellä ole huivia eikä hän soita leirinuotiolla. Ei hän edes tanssi. Äippä soittaa ilmakitaraa. Hän soittaa sähkökitaraa, eikä Aranjuez-konsertosta ole tietoakaan. Äiti katsoo rymistelyn mallia nuoresta kaverista. Kuulen räkäisen rouheaa ryminää. Äiti oivaltaa vibrakammen vispaamisenkin tuossa tuokiossa.

Salissa soitetaan ja lauletaan. Kovaa. Ja heilutaan. Musiikista kasvaa holvit juhlan ylle. Vilkaisen parvelle uudestaan. Toimittaja on siellä yhä. Hän seisoo muun porukan kanssa ja heiluukin vähän, nyökkää ja heilauttaa minulle kättään. Ja on siellä se yhä tummatukkainenkin.

Musiikin pauhu yltyy kovaksi. Soittelen taas silmät ummessa ja nautin tilanteesta. Tämä on leirinuotiota. Kukin laulaa ja soittaa äänellään. Sähkökitarapoika on vahvoilla, samoin rumpali. Soittavat metallisesti mutta varsinkin rumpalin otteet tuovat menoon jazzia. Äkkiä soitto muuttuu. Osa soittimista hiljenee, toiset saavat äänensä paremmin kuuluville. Mummon djemben Afrikkakin mahtuu nyt mukaan, vaikka rummussa ei ole edes mikrofonia.

Kurkkaan silmäripsieni välistä, mitä tapahtuu. Nuorenpuoleinen nainen huiskii soittajille. Ihan perinteisiä kapellimestarin käsimerkkejä hän ei käytä. Nainen nostaa peukaloaan saksofonisteille. Sitten huiskuttaa kättään rauhoittavasti sähkökitaristille. Tumma polkkatukka. Tämän kaupungin konserttitalo viime syksynä. Kyllä, nainen on kaupunginorkesterin kapellimestari ja hän rakentaa juuri muutaman minuutin tunnelmapätkästä sinfoniaa. Ollaankin kaukana leirinuotiosta. Olen taas kotona.

Joskus pitkän ajan päästä tullaan viimeiseen kertosäkeeseen. Olen uinut ilonsekaisessa jännityksessä tai jännityksensekaisessa ilossa. Tätä on yhteys. Sähkökitara rysähtää taas mukaan. Rysähtää, murisee ja muuttuu lopulta lähes viuluksi. – Tänään häneen uskon, näen aamuruskon. Päivä sarastaa, sarastaa.

Taas on hiljaista. Käännyn sähkökitaristin puoleen.
– No enpä ole ennen soittanut heviä.
– Äh, tämä mitään heviä ole. Metallijazziksi kutsuvat tämmöistä. Ihan tämän seurakunnan oma termi.
– Ja minä sain soittaa seurakuntakomppia.
– Seurakuntakomppia!
Poika alkaa nauraa,
– Joo-o, semmoista tämmöistä, sanon ja yritän soitella väljästi C-duuria ja a-mollia. – Mulla on ollut tällaista viime aikoina kova ikävä.
– Juu, g-kieli vähän epävireessä, hirnuu poika. – Ei sellaista kuule nykyään muuta kuin kesäleireillä.
– Sellaisellekin minulla on ollut ikävä.
– Smoky Air on g-string, sanoo poika.

Aletaan nauraa, minä ja poika. Nauru tarttuu muihinkin. Kohta ulvoo koko sali. Tai melkein kaikki. Muutamat pudistelevat päätään. Joku katsoo varpaitaan. Mutta valtaosa porukasta nauraa. Semmoista on työtätekevien ja raskautettujen juhlassa.

Kun naurun hyöky vähän laantuu, pastori nousee lavalle.
– Alhaalla olisi tarjolla pientä purtavaa. Kahvia ja propellitorttuja.

Katselen ylös parvelle. Tulevatkohan toimittaja ja tummatukkainen. Äidille vinoilen vasta huomenna.

* * * * *

Piirros: naskalis.com  *  Kiitos: Titta T.

Jos tykkäsit tarinasta, jaa se kanavissasi. ←

2 thoughts on “Työtätekevien ja raskautettujen juhla

    • Jaa-a, ovat seurakunnassa keksineet tapahtumalle nimen, joka saattaa nykymaailmassa jostakusta tuntua diskriminoivalta. Tai sitten työtätekemättömät ovat juuri niitä raskautettuja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s