Pohjoisnavalta kaakkoon

KynttiläheppuJääaavikon reuna oli edessä yllättäen. Aivan laivan lähellä jääkarhu nautti lounastaan. Hylje oli tahrinut valkoisen jään verellään.

Olin tutkimusmatkalla mukana vähän kuin laivan painolastina. Pari tutkimusryhmän jäsentä oli joutunut perumaan osallistumisensa, ja niin minä astuin laivaan.
– Pesonen, sä tulet mukaan reissulle. Maksat osasi sapuskoista ja matkat Norjaan. Saat vähän vaihtelua elämääsi.
Jontulla oli työn alla väitöskirja arktisen alueen faunasta. Kaikkien seurakuntajuttujen ja bändihommien ja perheen lisäksi.
Siinä sitä faunaa nyt oli minunkin silmieni edessä. Yksi kuollut ja yksi juuri siksi elävä fauna.

Asuin keskustassa, kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Ikkunasta näkyi naapuritalon ikkunaton pääty. Seinä oli murretun keltainen, minun lempivärini. Työpäivien jälkeen istuin ja luin ja tuijotin keltaista seinää. Kirjoittelin proosarunoja, joiden aiheet ylettyivät minusta itsestäni korkeintaan juuri siihen muutaman metrin päässä nousevaan seinään. Läpipääsemättömään.
Päivät olin töissä maalikaupassa. Sinne hankkiuduin, koska maalien värikartat olivat minusta niin hienoja. Myös Eveliinan huulet olivat hienot. Eveliina hoiti kassaa.
Toisinaan kävin roudailemassa Jontun bändiä, välillä miksailinkin vähän.

Maisemat pohjoisessa olivat aika tylsiä. Koko reissun olin tehnyt samaa kuin kotona. Lueskellut ja kirjoitellut. Harmaa meri ja horisontti. Ei edes sitä keltaista. Nyt tosin myös jäätä ja jäällä vähän punaista hylkeenverta. Maaleja ei tarvinnut sekoitella.

Jääkarhua kiikaroidessani muistin vanhan viisastelun siitä, että pohjoisnavalla ei ole muita ilmansuuntia kuin etelä. Mutta jos vaaksan verran astuu jonnekin päin, vaikka kaakkoon, niin taas ovat ilmansuunnat kohdillaan.

 

*   *   *   *   *

 

Napareissun jälkeen kesä jatkui. Istuin huoneessani ja kirjoittelin. Keltainen seinä tapasi olla tummankeltainen. Satoi satamistaan. Päivät sekoitin taas maaleja. Mietin, että yhtä hyvin olisin voinut olla nappikauppias. Eriväriset lankarullat sievästi seinällä esillä. En saanut pyydetyksi Eveliinaa pizzalle.

Sitten Hesarin kirjallisuuskriitikko arvosteli antologian, jossa oli viisi tekstiäni. Tokaisi jutussaan, että nuorten kirjailijoiden teksteissä ei napapiiri juuri ylity.

Join arvostelun jälkeen kaksi päivää keskiolutta. Sen jälkeen Jonttu tömäytti minua nyrkillä mahaan, melkein hellästi, ja sanoi, että se tyyppi arvosteli antologiaa, ei pelkästään minun tekstejäni.

– Mutta juuri sellaisia minun tekstini ovat.
– Tuut roudaamaan meitä ensi viikonlopuksi. Meillä on kahtena päivänä keikka Riihimäen lähellä. Ja annat ton viimeisen oluen mulle. On tässä muillakin tässä kesässä kestämistä. Epäilen, että Isä Taivainen aikaa sittenkin hukuttaa ainakin tämän maan tulvan alle, ja mun arkki on vasta piirustuspöydällä.
Sitten hän vilkaisi minua merkitsevästi.
– Ei se arvostelu sun teksteihin liittynyt. Sä kun et ole enää kovin nuori.

Jonttu sai oluen. Minä podin kankkuseni ja lähdin roudailemaan. Mutta sille en mahda mitään, että kriitikon sanat sattuivat. Mutta jatkoin kirjoittamista. Huomasin, että yritin alkaa parantaa maailmaa, mutta se näytti aina jo seuraavana päivänä falskilta.

Ensimmäisen lomanpätkän viimeisenä iltana kökötin kyykyssä kynttilän vieressä ja tuijotin liekkiä. Se on ollut tapanani jo kauan. Jonkinlainen leirinuotio ilman pelkoa seikkailusta. Kynttilän liekki oli kuuma ja pelottava.

 

*   *   *   *   *

 

Jostain syystä Jonttu on pitänyt huolta minun tästä kesästäni. Napareissun jälkeen hän pyysi minua vielä muutamaksi päiväksi vaeltamaan vuoristoon Etelä-Puolaan.
– Paremmat maisemat kuin Pohjosella Jäämerellä. Ja samat ehdot kuin alkukesästä; maksat sapuskasi ja lennot. Ne ovat halvat.

Lennettiin halvalla Gdanskiin ja matkustettiin ikuisuus junalla. Perillä asuttiin jossain B&B-paikassa pienessä kylässä Zakopanen lähellä ja tehtiin päivän kävelyreissuja vuorille. Oli käsittämätöntä, että vuoren huipulla jalat kasvavat ainakin seitsemän numeroa suuremmiksi kömpelöiksi pötkylöiksi, joiden ainoa tarkoitus on kompastuttaa vaeltaja kolmensadan metrin päähän alaspäin murskautumaan kivikkoon. Muistin hylkeen veren jääaavikon reunalla.

Yhtenä iltana jäin Zakopanen keskustaan, kun Jonttu jo meni kämpille. Ja sitten kotikylään ei kulkenutkaan enää bussia, jäi kolmisen kilometriä käveltävää. Se oli pitkä matka. Alkuun oli kanala, jota vahti saksanpaimenkoira. Se tuli ärisemään minulle tien varteen. Ei ärinä tosiaan haavaa tehnyt. Mutta sielu arpeutui kolmisen tuumaa pitkistä hampaista, joita koira minulle esitteli. Mutta eipä haukannut minusta. Sitten tuli pitkä pimeä taival. Katuvalot keksittiin joskus neljä sataa vuotta sitten, mutta kukaan ei ollut älynnyt asentaa niitä kotikylään menevän tien varteen. Keskellä pohjatonta pimeyttä muistelin, että näillä seuduilla oli nähty susiakin. No, ehkä sata vuotta sitten, mutta kuitenkin. Ja karhu oli syönyt vuorikauriin vasta kolmekymmentä vuotta sitten. Kyllä yksi laiheliini Pesonen olisi hyvä saalis mille tahansa pedolle. Juuri kun karhu, susi ja kettu olivat pelaamassa kiveä, paperia ja saksia siitä, kuka saa syödä suurimmat lihanpalat minusta eli kankkuni, hyökkäsi ufo. Vasemmalla, kolmenkymmen metrin päässä minusta, juuri siellä, missä piti olla umpipöpelikkö eikä mikään kolmannen asteen yhteyden laskeutumispaikka, alkoivat valot tanssia. Keltaiset valot, jotka olivat kuin rauhattomia henkiä, joiden pitäisi aivan kohta vangistua eteeni materialisoituvan ihmisverenhimoisen humanoidin ruumiiseen. Äh, miten saattavatkin neljännesvuosisadan ikäisen Polski-Fiatin ajovalot aiheuttaa sellaisen valoilmiön pellonläntillä töröttävän ladon seinään kuusten alaoksien läpi siivilöityessään. Fiat ohitti minut ja jatkoi matkaansa. Sydämeni ei halvaantunut vielä.

Jonttu oli keittänyt kaalia ja paistanut kyljykset. Kerroin hänelle kävelymatkastani. Hän latikoi kaalia suuhunsa ja kertoi pedoista.
– Kiva että selvisit hengissä. Elokuvissa petojen silmät ensin kiiluvat. Sitten tulee takaa-ajo ja lopulta takaa-ajettu selviää kuin ihmeen kaupalla. Todellisuudessa öisistä pedoista ei näy vilahdustakaan, ennen kuin tunnet jonkin terävän katkaisevan kaulavaltimosi. Sitä kutsutaan biologipiireissä elämäksi.
– Eikö sua ikinä ole pelottanut? kysyin tuolta hepulta, joka luultavasti oli jo pro-seminaarivaiheessa käynyt sanomassa kevätäreälle karhulle käsipäivää kuhmolaisella suolla.
– No vähän, mutta paljon enemmän mua pelotti, kun ensimmäistä kertaa lähdin rukoilemaan ihmisten puolesta kaduille pari kesää sitten. Mutta pakko oli mennä, kun kaveritkin menivät.

 

*   *   *   *   *

 

Sen kesän lomat päättyivät. Kotimaahan päästiin ilman petojen hampaanjälkiä kaulassa. Minä jatkoin elämää kaksiossani. Sekoittelin värejä ja kirjoittelin runojani.

Ja mietin hyljettä jääkarhun hampaissa. Muistelin tanssivia valoja peltoaukiolla. Annoin lopullisesti anteeksi kriitikolle, jonka maailmankuva selvästi oli vääristynyt. Jokainen ihminen on oman maailmansa napa. On epätoivon hetkiä, kun näyttää ettei ole kuin yksi suunta. Mutta kun ottaa riskin ja vaaksankin liikahtaa johonkin suuntaan, niin suuntia on loputon määrä. Riski vain on otettava ihan itse.

Huomenna pyydän Eveliinaa illalliselle ja ylihuomenna lähetän runot kustantajalle.

Sytytin kynttilän keskellä olohuoneen lattiaa. Tuijotin liekkiä. Se oli lämmin ja kaunis.

Kuva: naskalis.com

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s