Muutama sekunti ennen ensimmäistä sointua (flyygeliharjoitelma)

70633656_2448630791885794_6706028465570709504_n_01Hän asteli kapellimestarin kanssa orkesterin editse flyygelin ääreen. Seisahtui ja muisteli, miltä flyygeli lapsuudessa kuulosti. Flyygeli oli kuin tryffeli, sellainen suklaakonvehti, joita aikuiset jouluisin söivät ja kehuivat. Lapset saivat jotain muuta. Kotona oli pystypiano, mutta kirkossa hän jo hyvin pienenä sai joskus kokeilla flyygeliä. Se oli suuri ja pelottava. Varsinkin mustat olivat valmiit aukaisemaan suuren kitansa ja hotkaisemaan hänet heti, kun vain hän jäisi soittimen kanssa yksin. Ihme kyllä niin ei koskaan käynyt.

Nyt hän seisoi tämän pikkiriikkisen hetken juuri tässä. Sormet hapuilivat ristin ketjua. Tuolla jossain, minne ei nähnyt, istuivat mies ja poika, kauluspaidoissaan kumpikin. Hänellä itsellään oli punainen mekko ja mekon sisällä se risti. Rippikoulun jälkeen, olisiko ollut lukion ensimmäisen luokan kevätjuhlassa, hän oli soittanut jotain, joka silloin oli ollut vaativaa. Risti oli heilunut valtoimenaan hänen ja koskettimiston välissä. Se oli ollut jo flyygeli; olihan lukio musiikkipainotteinen. Risti oli tehnyt kaikkensa sotkeakseen hänen soittonsa. Ei se ollut yltänyt likikään hänen sormiaan, mutta heiluminen sai hänet raivon valtaan. Kun hän nousi pianotuolilta, kääntyi yleisön puoleen ja kumarsi, hän oli varmasti ollut yhtä punainen kuin mekko nyt.

Sibbellä hän oli kokenut itsensä tryffeliksi pianon ääressä. Mustia ne olivat. Olivat sentään lapsuudesta vähän kutistuneet eivätkä louskuttaneet enää leukojaan vaaniessaan häntä. Mutta pieneksi ja pehmeäksi hän tunsi itsensä, kun koskettimet ja nuotit tuijottivat häntä musta-valkoisina. Hän ei ikinä osatanut minttulakua. Hän ei ikinä pukeutunut mustaan ja valkoiseen. Punainen oli hyvä väri.

Opiskeluaikana hän säesti usein seurakunnassa. Soittajien taidot, soittimien vire ja musiikin tyyli olivat riemunkirjavaa. Miten koskettimetkin seurakunnan salissa olivat värikkäämmät. Ainakin ne olivat lukemattomien soittajien sormista tummuneet.

Juuri nyt alkaa konsertti! Kapellimestari seisoi tuossa, opiskeluaikainen kämppäkaveri. Nainen hänkin, kumarsi nyt aivan vähän ja viittasi kädellään kohti häntä. Vilkaisikin. Ja hän itse vilkaisi soitintaan. Se oli ruskea.

Tämä flyygeli oli ruskea ja sen suu oli auki. Sisuskalut olivat järjestyksessä ja se oli vireessä. Orkesterin hovivirittäjä oli kahteen kertaan varmistunut, että työkalu oli soittokunnossa. Hän seisoi flyygelin vieressä ja hänen teki mieli nojata siihen samalla tavalla kuin mies tapasi nojata työpakunsa konepeltiin. Rehvakkaasti ja onnellisena. Hän vilkaisi pedaaleja. Poika oppi ajamaan ilman apupyöriä keväällä. Oli tullut isänsä kanssa kulman takaa pihaan ja huutanut: ”Kato, äiti!” Hänen teki nyt mieli vastata samalla mitalla, hihkaista toisella rivillä istuvalle nuorellemiehelle: ”Kuuntelepas, sälli!”

Viime syksynä kaikki äkkiä kaatui. Hän lankesi asvalttiin marraskuun ensimmäisillä liukkailla. Henki säilyi. Kallokaan ei haljennut. Mutta vasemman käden pikkusormi, sormista kaikkein pienin ja heikoin, vääntyi, revähti, murtui, hajosi. ”Kyllä siitä kalu saadaan”, oli lääkäri sanonut. Mutta hänpä ei ollutkaan mikään kirurgi. Ei tajunnut, että soitto on pikkurillin varassa ja siinä samalla koko ura. Kuukauden hän oli ollut katkera. Risti oli lentänyt yöpöydän laatikkoon, seurakunnassa hän ei käynyt, Jumala oli matkustanut punaisen planeetan taakse ja särkylääkettä hän söi varmuuden vuoksi tupla-annoksen.

Erikoislääkäri oli katsonut. ”Ei se puukkoa kaipaa. Kyllä siitä kalu tulee.” Lääkärit kaluineen, ärsyttäviä! Mutta oikeassa olivat. Pikkusormi lakkasi särkemästä. Se löysi liikerantansa. Rahmaninov alkoi kuulostaa taas entistä enemmän itseltään. Ristikin löysi takaisin kaulaan.

Tässä hän seisoi nyt tämän pienen hetken. Ensimmäinen kerta solistina. Hän ei juurikaan piitannut rock-musiikista, mutta juuri nyt hänen teki mieli huutaa täysin keuhkoin: ”JEEEEEEE!”

70928790_2448588061890067_8409470485812740096_n_01Se olisi varmasti jäänyt yleisön mieleen. Hän päätti hillitä itsensä, kumarsi aivan vähän, ehkä yhtä punaisena kuin silloin lukiokeväänä. Istui alas ja katseli sormiaan. Mekonvärinen kynsilakka maalasi valtaisan kontrastin nuottien ja koskettimien mustalle ja valkoiselle.

Cis-mollisointu sai korvata JEEEEEEn.

Tästä se lähtee!

 

  •  Tekstissä vilahtaneeseen kapellimestariin voi tutustua täällä.
  • Kuvituksena olevat maalaukset ovat Raimo Mattsonin käsialaa. Raimon taidetta on enemmän täällä.

 

Tästä se lähtee.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s