Ristinraapijat

Tästä näystä sain idean tarinaan.

– Moi, onko sulla se siikli mukana?

Mape katsoi veljeään. Lasu kysyi saman kysymyksen joka kesäkuun ensimmäinen päivä. Heillä oli selvä diili. Mape tuo siklin ja Lasu lakan.

– Tämä taitaa olla nyt kuudes kerta, kun tullaan lakkaamaan äidin risti, mietti Mape.

Hautausmaa kukki kirjavanaan. Lehdet olivat täysikasvuisia. Hautausmaan aidan takaa koivusta olisi voinut tehdä vihdan. Tällä kertaa lakkaushommaa ei tarvinnut tehdä sateenvarjon alla. Viime vuonna oli ollut rankkasade. Mape oli jo ollut siirtämässä lakkausta, mutta Lasu oli ollut tiukkana.

– On äidin hautauspäivä, ja talvi on taas raapinut lakat kauheaan kuntoon. Kyllä me mennään.

Siispä Mape oli tuonut tullessaan valtavan sateenvarjon ja rautakangen. Ja tietenkin sen siklin. Lakkauksen jälkeen hän löi kangen syvälle äidin hautaan ja kiinnitti sateenvarjon narulla kankeen.

– Että sade ei pilaa lakkausta.

Lasu ei kommentoinut asiaa mitenkään. Ei edes seuraavana lauantaina, kun veljekset pohtivat, kuinka saada sateenvarjo alas koivusta. Lähes yhtä tiukkaa oli rautakangen saaminen seurakunnan puutarhurilta.

– Meidän seurakunnassa on tapana istuttaa haudoille kukkia, ei rautakankia, oli puutarhuri sanonut.

– Sen sanoissa ei ollut huumorin häivääkään, oli Mape virkkanut jälkikäteen.

Mutta nyt siis paistoi päivä ja linnut hautausmaan puissa yrittivät vakuuttaa veljeksiä siitä, että nämä olivat luvatta tunkeutuneet väärille reviireille. Jopa pörröinen punarinnanpoikanen yritti näyttää uhmakkaalta katsoessaan miehiä pensaan oksalta.

Routa oli tyrkännyt äidin hautaristin vinoon. Mape kiskaisi koko hautamuistomerkin irti maasta mutta katui samassa. Miten nyt lakkaat ristin molemmilta puoliltaan, kun se köllötti nurmikolla.

– Tökkäät sen koloonsa, kun ollaan rapsuteltu viime kesän lakka pois, totesi Lasu, joka toisinaan sai häkellyttäviä käytännöllisyyden puuskia. – Käydään viikonloppuna oikaisemassa se.

Mapella oli aina Leatherman pienessä kotelossa vyöllään. Hän ruuvasi messinkilaatan rististä. Laatassa oli äidin nimi ja tärkeät päivämäärät. Hän alkoi raapia siklillä vanhaa lakkaa irti. Se lähti helposti, kun vuoden takainen sade oli tärvellyt pintaa tuoreeltaan eikä talvikaan ollut kohdellut lakkaa hellin käpälin. Lasu keräsi lakankäikäleitä muovipussiin, jonka löysi taskustaan.

– Siisti täytyy aina olla, runoili Lasu.

– Parempi onkin, ettei saada sitä hurjaa hortonomia niskaan tänä vuonna. Saadaan vielä ikuinen porttikielto kalmistoon, tuumi Mape.

Hän jatkoi siklin kanssa varmoin ja pitkin liikkein. Siitä huolimatta työkalu joutui sivuluisuun ja viilsi Mapen etusormeen haavan. Hän ravisti kättä ja kolme pisaraa verta tipahti ristille.

– No just. Sä aina sähellät ennen kuin ajattelet. Katso nyt, tuollaiset veritahrat eivät lähde ikinä, kivahti Lasu.

– No just. Sä olet aina ollut sunnuntailapsi, jolle tärkeintä on pintakiilto muttei mikään myötätunto.

Hetkeen ei kuulunut muuta kuin lintujen elämöintiä puissa. Mustarastas, urbaani talitintti ja luultavasti puskassa vaanivan pikkupunarinnan isäukko. Lasu kaiveli pohjattomia taskujaan ja löysi paketin paperinenäliinoja. Hän ujutti yhden irti muovista.

– Tossa.

– Kiitos, ääliö.

Mape kietoi sormensa paperiin. Se punastui hetimiten, mutta puna ei sitten kuitenkaan levinnyt enää. Pintahaava.

– Sä voitkin sitten jatkaa.

Lasu oli kyllä monena vuotena katsonut, kuinka veli raapii lakat irti rististä. Nyt ei ollut paljon jäljellä, muutama raapaisu ristin reunoilla hilseilevää lakkaa. Hän otti työkalun, tökkäsi sitä puun myötäisesti ja sai aikaiseksi uurteen ristin kylkeen. Sitten hän veti henkeä ja alkoi jyystää tosissaan. Kohta risti oli lakasta puhdas, mutta kolme tippaa verta oli imeytynyt puuhun. Olisihan se pitänyt heti oivaltaa pyyhkiä. Ehkä asiasta ei kannattaisi tehdä numeroa.

– Tuli vaan mieleen, että Jeesus taidettiin naulata ristiin kolmella naulalla, tunnusteli Lasu ilmapiiriä.

– Minulle riittää kyllä ihan yksi haava.

Raapiminen jatkui. Lintujen laulu ei istunut tunnelmaan. Ainahan ne veljekset keksivät toraa, mutta toisinaan kanki tunkeutuu syvälle.

– Mä taidan olla sulle kahvit velkaa, Lasu sanoi.

– Sä aina ajattelet, että selviät kahvikupillisella. Tai merirosvorahoilla.

Lasu kaiveli purkin esiin repustaan. Mape aukaisi sen Leathermanillaan.

– Sinä voisit perheettömänä taas hiillostaa isää, jos saataisiin tähän haudalle joskus oikein kivikin. Sinkkuna sulla on aikaa sellaiseen.

Isä oli jo hautajaisbyrokratioita hoidellessa sanonut kirkkoherranviraston virkailijalle tekevänsä hautakiven itse. Virkailija oli hetken keskittynyt paperiinsa, nostanut sitten katseensa kohti Mapea ja Lasua.

– Kyllä hautakiven voi tehdä itse, mutta se vaatii talousjohtajan hyväksynnän. Kivi saa olla persoonallinen, mutta sen täytyy sopia hautausmaan ilmeeseen.

– Hautausmaan ilme saisi tosissaan olla iloisempi, ennätti isä vastaamaan. – Risti on elämän merkki. Niin että olisi hienoa, jos hautausmaa näyttäisi vähän eläväisemmältä kuin espoolainen nukkumalähiö.

– Mä haluan kanssa tehdä mummon kiveä, kaivertaa siihen vaikka linnun, ilahtui Stiina, Mapen tytär, joka oli mukana kirkkoherranvirastossa.

– Me jutellaan tästä vielä, vakuutti Lasu virkailijattaren ja nyökkäsi isään päin.

Virastosta mentiin hautaustoimistoon arkunvalintaan. Isä oli sielläkin kertonut tekevänsä hautakiven itse.

– Kun minä olen oppinut tässä elämässä tekemään yhtä ja toista.

Sitten hän oli pohtinut, että jos otettaisiin arkku, jossa oli linnun kuvia. Tuplasti kalliimpi kuin perusmalli.

– Hän niin tykkäsi linnuista.

– Hän myös oli vaatimaton, eikä varmasti olisi halunnut tuollaista arkkua, totesi Mape.

– Hän oli vaatimaton ja harmaa kuin suomalainen graniitti, täydensi isä. – Ehkä linnut ovat huono idea.

– Me voidaan Stiinan kanssa koristella sun arkku linnunkuvilla sitten, kun se aika tulee, lupasi Lasu, joka harrasti tuohon aikaan viikottain kuvaamataiteita veljentyttären kanssa kansalaisopistolla. Stiinan lintutaide oli herättänyt positiivista vastakaikua lähisukua laajemmaltikin, vaikka lapsi oli vasta ekaluokkalainen. Hautaustoimiston nainen oli tirskahtanut Lasun sanoille.

Kiveä ei haudalla ollut vieläkään, ei isän tekemää eikä hautakivikaupasta ostettua. Ehkä isää tosiaan voisi vähän kiirehtiä, kun väliaikaista ristiä lakattiin jo kuudetta kertaa. Arkusta olisivat linnunkuvat hiipuneet savensekaiseen maahan aikapäiviä sitten, jos niihin olisi päädytty.

– Voisinhan minä sille isälle pirauttaa. Vaikka heti, jos sinä saat lakatuksi.

Mape sekoitteli lakkaa purkissaan, veteli sitten tikkua purkin suulla niin, että suurimmat irtolakat päätyivät takaisin hyötykäyttöön. Hän ojensi tikun Lasulle, joka ujutti sen muovipussiin.

– Äh, anna olla, kyllä sille ehtii soittaa.

Sutiminen alkoi. Hautausmaan portilta kuului hurinaa tai pikemminkin puksutusta. Muuten oli hiljaista. Tai sitten ei. Linnut jatkoivat menoaan. Varis oli löytänyt paikalle. Sen kommentoi miesten puuhia nasevasti.

– Pää kiinni, rähähti Mape.

– Mikä sua nyt koko ajan painaa?

– Muistin noista veritahroista yhdet kalsarit.

– Aha?

Mape vetäisi äkäisellä vedolla lakkaa ristiin.

– Mä aina perin sun vanhat vaatteet. Aina. Kerran sain kalsarit, joissa oli just tuolla tavalla kolme veripisaraa.

– Eikö äiti ollut pessyt niitä?

– Mistä mä tiedä. Seuraavana yönä vein kalsarit ulos roskiin.

– Sen mä muistankin. Sä olit vissiin yhdeksän tai jotain. Herätit koko porukan.

– No kun en mä tajunnut ottaa avaimia.

– Isä varmaan vieläkin luulee, että olit kävellyt unissasi.

– Siinä paha, missä mainitaan.

Puksuttaja oli huomaamatta lähestynyt ja kääntyi nyt hautakivien väliin käytävälle. Se oli bobcatti, jonka kauhassa oli melkoisen suuri ja harmaa kivi. Bobcattia ajoi isä, ja muuan puutarhuri käveli vempeleen perässä.

– Varovasti ja keskeltä, ettei se kone sorruta hautoja, huuteli puutarhuri.

Bobcatti pysyi kuin pysyikin maan pinnalla ja pysähtyi Mapen ja Lasun viereen.

– Ai te ehditte jo lakkaushommiin, jutteli isä kömpiessään ohjaamosta.

– Mikä tuo on?

Lasu osoitti järkälettä kauhassa.

– Se on hautamuistomerkki.

– Se on monoliitti!

Isä jäi tuumimaan Lasun määritelmää.

– Ei huono. Teidän äiti oli järkäle naiseksi. Ei se piitannut hörsylöistä. Siksi minä ajattelin, että tämä kivi olisi hyvä.

– Ei hitto, kivi on autotallin takaa. huomasi Mape.

– Eipäs kiroilla vainajien läsnä ollessa, huomautti puutarhuri.

– Ei täällä ole yhtään vainajaa läsnä. Mapekin on vain lievästi haavoittunut, tokaisi Lasu.

– Minä en kyllä yhtään sulattaisi tuollaisia… järkäleitä hautausmaallani. Mutta jos kerran talousjohtaja on antanut luvan, niin minkäs minä asialle voin. Älkää tuhotko koko nurmikkoa. Minä tulen katsomaan, kun olette saaneet kiven paikalleen. Käykää hakemassa.

Puutarhuri lähti astelemaan tulosuuntaan. Isä sihtaili hautoja ja bobcattia.

– Kevyesti kääntyy.

Isä loikkasi takaisin hyttiin ja kiepautti koneen hautojen väliin. Järkäle vierähti lähes täsmälleen samaan riviin muiden hautakivien kanssa. Bobcatti peruutti takaisin sorakäytävälle. Nurmikossa oli vain pari pientä painaumaa.

– Olet kyllä aika velho, ihmetteli Lasu.

– Kun minä olen oppinut tässä elämässä tekemään yhtä ja toista. Ja Mape on tainnut periä minulta vähän näitä taitoaja.

– Se murjottaa, kun se on perinyt minultakin jotain.

– Mitä niin?

– Vanhat kalsarit.

Lasu jäi tuijottamaan siunauskappelin suuntaan. Kappeli oli melkein kauttaaltaan lasia. Nyt se oli sisältä pimeä. Kun jonkun poloisen todettiin tulleen maasta ja jälleen maaksi tuleman, oli sisällä valot ja siunaus kuin näyteikkunassa.

– Tuus Mape vähän jeesaamaan, sanoi isä ja kaiveli rautakangen bobcatista.

Mape tuli, ja yhdessä he käänsivät monoliitin oikeaan asentoon. Eipä se juuri muita kiviä korkeampi ollut. Mutta selvästi pyöreämpi. Lasu ei kuitenkaan ihaillut äitinsä muistomerkkiä.

– No, mitä sinä nyt mökötät? kysyi isä.

– Sinä aina suosit Mapea.

– Ja äiti suosi aina sua!

Mapen ääni oli taas kimeä.

Kolme miestä seisoivat hautakiven ympärillä. Linnut mekkaloivat. Isä iski rautakangen maahan mutta ei sitten kuitenkaan sanonut mitään. Jokainen tutki tiukalla katseella jotain kohtaa lähiympäristöstä. Kukaan ei huomannut, mistä harakka ilmestyi kivelle. Se istui siinä ja katsoi miehiä. Keikutti päätään ja nauroi sitten. Yksi toisensa jälkeen miehet yhtyivät harakan nauruun, paitsi että lintu itse oivalsi jossain välissä lehahtaa pois.

Lasu ojensi kätensä Mapelle ja sitten kumpikin löi vielä kättä isän kanssa.

– Että semmoinen hautamuistomerkki, totesi Lasu.

– Siihen täytyy saada nimikyltti, mietti Mape.

– Minä vähän ajattelin, että se ristissä ollut saa välttää. Se teidän äiti ei piitannut hörsylöistä.

– Minä voin tulla kiinnittämään sen joku päivä tässä, lupasi Mape.

Miehet katselivat hetken kiveä. Puoliksi lakattu risti pötkötti nurmikolla.

– Mitäs tuolle tehdään? mietti isä.

– Me jaetaan se Lasun kanssa, vastasi Mape. – Minä voin pitää tuon lyhyemmän poikkipuun. Lasu saa pidemmän pystypuun, kun se oli äidin suosikkikin.

Lasu hujautti nyrkillä veljeään käsivarteen.

– It’s a deal! hän myöntyi. – Mutta sitä minä mietin, että mamma ei tykkäisi yhtään sammalista hautamuistomerkkiään pehmentämässä. Kivi täytyy sutia vuosittain piimällä.

– Pensselitalkoot jatkukoot, julisti Mape.

– Hypätkääs pojat kyytiin, niin lähdetään kahville.

Isän pojat istahtivat bobcatin kauhalle, ja isä hyppäsi rattiin. Niin mennä puksutettiin pitkin hiekkakäytävää.

*   *   *   *

Illalla Lasun puhelin soi. Se oli Mape.

– Me unohdettiin ilmoittautua hirmuhortonomille, kun lähdettiin. Ja mikä pahinta, rautakanki unohtui haudalle törröttämään!

– Me saadaan ikuinen porttikielto kalmistoon!

 

Jos tykkäsit tekstistä, jaa se somessa. Kommentoida saa!

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s