Länkinen

Ei keskellä peltoa mutta ei aivan pellon reunassakaan nojaili kaksijalkaiseen sähkötolppaan pieni mökki. Kukaan ei enää muistanut, kauanko mökki siinä oli ollut mutta sähkötolppa tuskin sataa vuotta kauemmin. Mökki näytti olevan vähän nenälleen menossa.

Mökkiin johti hädin tuskin havaittava polku. Polku lähti kapealta hiekkatieltä, joka sai alkunsa vajaan kilonmetrin päästä asvalttitiestä. Sitä puolestaan olisi voinut kutsua kaduksikin, koska sen laitaa kulki kevyenliikenteenväylä. Asvalttitien risteyksestä oli toinen kilometri kirkonkylän sydämeen.

Asukas ei tehnyt asumisestaan suurta numeroa. Eikä niin pienen miehen niin pienessä mökissä asumisesta kovin suurta numeroa olisi voinut tehdäkään. Mökki oli vajaat pari metriä kanttiinsa. Myös ylöspäin. Mutta Länkinen mahtui asumukseensa vaivatta. Hän oli asunut kopperossa jo useita vuosia. Mies ei ollut pitänyt lukua kesistä taikka talvista senkin kummemmin kuin ikuisuuden mittaisista syksyistäkään.

Länkinen oli nimensä mukainen mies. Säärten lisäksi luonnonkiharia olivat hänen hiuksensa, partansa ja arvatenkin huumorintajunsa, mutta viime mainitusta ei kenelläkään oikein ollut kokemusta. Jos äijän sääret olisi jollain hoidolla oikaissut, hän olisi saanut ehkä puolitoista vaaksaa lisää mittaa, mutta olisipa hän silti hyvin mahtunut oikosenaan pötköttämään seinänmittaiseen punkkaansa. Punkan lisäksi mökissä oli kevyt 70-luvun tyyliä viimeisillä voimillaan edustava keittiötuoli sekä pöytä, jolle mahtui lautanen, lasi ja viinikarahvi. Karahvissa oli tuoreita luonnonkukkia joka vuosi huhtikuusta marraskuulle. Muina aikoina vuodesta karahvi loi pöydällä jännittäviä heijastuksia.

Länkinen ei ollut irtolainen. Hänellä oli postilaatikko. Se tosin seisoi kummitädin talon lähellä olevassa postilaatikkorivistössä. Kummitäti oli kuollut jo neljännesvuosisata sitten, hänen talonsa myyty pian sen jälkeen, eikä kukaan enää kiinnittänyt huomiota rivistössä olevaan postilaatikkoon, vertaiseensa samanlaistensa joukossa. Postilaatikkoon kopsahti verokarhun kirjekuori kerran taikka pari vuodessa ja joskus jotain muutakin. Länkinen hoiti asiansa hyvin ja kävi tyhjentämässä postit vähintään kerran kuussa.

Itse asiassa Länkinen sai kansaneläkettä. Hänen oli vaikeaa hahmottaa itsensä osaksi kansaa. Eläkeiästäkään hän ei ollut varma. Kaikitenkin hän eläkkeensaajan kriteerit täytti.

Päivisin Länkinen kulki metsissä. Katseli, kuinka aurinko siivilöityi neulasten läpi. Toisina päivinä siivilöityi sadepisaroita. Erityisesti hän piti niistä päivistä, joina kielot työnsivät terävät lehtikäärönsä maasta, ja niistä päivistä, jolloin syksy pudotti viimeisen, yöllä pakastamansa kielonmarjan sammaleeseen.

Loppuviikkoisin Länkinen kävi kirkonkylän sydämessä. Nuorison ja muun epämääräisen aineksen jälkeensä jättämät tyhjät pullot ja purkit löysivät tiensä miehen reppuun ja sitä kautta pullonpalautusautomaattiin. Sitä Länkinen tapasi kummastella itsekseen, miksi automaattia kutsutiin yhä pullonpalautusautomaatiksi, vaikka sinne valtaosaltaan tungettiin alumiinipurkkeja.

Eläkerahoillaan hän osti eineksiä, koska asumuksessa ei ollut liettä. Sähköt oli. Ne hän oli itse vetänyt tolpasta alas. Hänellä oli asiaan muodollinen pätevyyskin niiltä ajoilta, jolloin hän asui toisaalla. Moni ei olisi säilynyt hengissä moisesta urakasta, mutta Länkinen oli hankkinut kaiken tarvittavan. Niinpä hänellä oli mökissä lamppu, mikroaaltouuni, lämmitin ja radio.

Eläkepäivänä Länkinen osti myös kahden litran laatikollisen punaviiniä. Puolet hän nautti samana iltana, puolet seuraavana sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen. Häntä ei siis voinut millään muotoa pitää juoppona.

Sunnuntaisin Länkinen suki partansa ja hiuksensa. Hän puki ylleen puhtaan kukkapaidan ja käveli kirkkoon. Hän kiipesi lehterille ja istuutui takapenkkiin. Hän lauloi virret kirkkaalla äänellä ja pudotti pullonpalautusrahat kolehtihaaviin.

Yhtenä aamuna toissatalvena matkallaan metsään Länkinen näki, kuinka alaluokkalainen tyttö liukastui kevyenliikenteenväylällä, kaatui selälleen ja jäi sätkyttelemään valtavan reppunsa päälle. Länkinen auttoi tytön pystyyn. Tyttö kiitti ja juoksi matkoihinsa. Iltapäivällä poliisit etsivät kirkonkylän raiteilta lapsia pelottelevaa pahantekijää. Silloin Länkinen nukkui päiväunia mökkerössään. Kaksijalkainen sähkötolppa heitti kaksihaaraisen varjon mökin kattohuovalle.

Seuraavana päivänä pulloja kerätessään Länkinen kuuli ohimennen poliisioperaatiosta. Länkinen puisteli päätään. Hän ei erityisemmin pitänyt ihmisistä.

Oikeastaan kummempaa ei Länkiselle kuulunutkaan. Hän jatkoi elämäänsä. Syksyisin häntä harmitti, että peltoon jäi niin selvä ura hänen askelistaan mökin ovelle tai joskus harvemmin mökin ovelta tielle. Hankeen jäävistä jäljistä ei nykytalvina juurikaan tarvinnut olla huolissaan.

Yhtenä eläkepäivänä hän osti valkoviiniä. Mutta Länkinen totesi pitävänsä enemmän punaviinin heijastumasta pienellä pöydällään. Mökki näytti vähän enemmän nenälleen kallistuneelta. Mutta eipä tuo heti kaatuisi.

Sen pituinen oli Länkinen.