Paljon on maailmassa kaunista ja läpikuultavaa

DSC_6115.JPG

Lätäkön ylittämiseen tarvittiin seitsemän loikkaa. Eikä se edes ollut ylitys vaan kahlaus, koska jokainen loikka aiheutti loiskahduksen ja jo neljännen kohdalla alkoi varpaissa tuntua kostealta. Ylittäminen olisi ollut levitatiivisempaa ja paljon tyylikkäämpääkin. Toisaalta jalkojen lätsähdykset olisivat lentäessä jääneet kuulematta. Oli marraskuu eikä edes pakkasta vaan melkein kymmenen astetta lämmitä ja koko seutu paksussa pilvessä, joten siinä oli hyvä kastella varpaansa ja jatkaa samanlaisilla loikilla kohti ostoskeskusta. Miten olivatkin asvaltoineet ostarin parkkipaikan niin, että vesi makasi siinä.

Selässä oli turkoosi reppu, jossa oli kettu kerällä. Reppu odotteli tyhjänä ostoksia. Kuivaa omenasiideriä, jossa on käsin poimitun omenan maku. Tavallista siideriä kalliimpaa, mutta aina joskus teki mieli maistella. Sen kaveriksi makkaraa, maisteltavaksi sekin. Vaimo oli kurssilla toisella puolella maata ja lapset maailmalla, joten illan ruokalistan voi määritellä itse.

Kassatytöllä oli tumma tukka ponnarilla ja hymy herkässä. Niin nätti, että sitä olisi voinut halata. Semmoista riskiä ei kuitenkaan uskaltanut ottaa. Olisi jäänyt siiderit saamatta. Jotain kevyttä sille tuli sanotuksi. Vielä oli saldoa makkaraostoksia varten. Lompakko sulkeutui niin että läpsähti.

Kohta takasin marraskuun hämärään. Siideri oli irlantilaista ja sää kuin Brittein saarilta. Nyt ei enää viitsinyt loikkia. Ainakaan paljon. Purkit hölskyisivät liikaa. Äskeinen lätäkkö aaltoili, hyvä ettei vaahtopäitä näkynyt. Tuuli tuuli vastaan, mutta kuorma kevensi matkantekoa. Eikä kotiin ollut pitkälti. Lätäkön yli, tunnelin ali, pyörätien poikki ja oikopolkua metsikön halki. Metsikössä tuoksui syksy. Kuin tatteja olisi marinoitu aamukasteessa. Paitsi että alkoi olla ilta, tatit jo kaatuneet, maatuneet tai aika päiviä sitten pannuille päätyneet. Mäntyjä kasvoi metsä. Yhdellä männyllä taisi olla paha päivä. Ilkeyttään se ujutti pitkän ja liukkaan juurensa polulle. Siihen tuli lankeemus. Rapsahdus ja tömähdys ja mahalleen maahan. Reppu mätkäisi niskaan. Muuten ei sattunut. Viimeiset kymmenet metrit sai viilettää kotiin housut karikkeessa. Lempihousut päätyisivät huomenna pyykkikoneeseen.

Suunnitelma oli selvä. Ihan ensin sauna lämpeämään ja sitten saunan jälkeen sanojen metsästykseen. Ehkä sanojen harmaus tänään herkeäisi. Ehkä ongelmaan auttaa omenan maku sieltä, missä marraskuu kestää kesästä kesään. Kosteat farkut lepattivat nurkkaan, punaiset ja väljemmät kietoutuivat ylle.

Siideripurkki oli selvästi repun hämärässä pelästynyt kaatumista. Sylkäisi puseron märäksi ja vähän silmillekin. ”Henkeä täynnä kuin kaljapullo”, oli mummo aina sanonut. Omenan tuoksu ei sopinut neuleen sinisenharmaaseen väriin. Muuten tuoksu oli mainio. Vähän maalainen, ei muistuttanut kuitenkaan lehmänlantaa.

Oli aika istahtaa. Hiipisikö siideri sormiin niin kuin se joskus tekee. Sormiin hiipinyt helpottaa toisinaan proosarunoilua. Syntyy läpikuultavaa tekstiä. Sini-vihreä lasimaljakko, lähde keväällä, tuopillinen omenajuomaa syysillassa. Paljon on maailmassa kaunista ja läpikuultavaa.

Vielä ei kuitenkaan ollut kirjoittamisen aika. Tietsikka hurahti päälle. Liikenne alkoi kohista kaiuttimista. Jostain taustalta kuului rummutusta. Lokki rääkäisi. Sitten alkoi kuulua laulua, joka ylisti jotain suurta ja mahtavaa korkeuksissaan. Toinen lokki huuteli kauempaa ja lähempää kohahti perhefarkkua suurempi ajoneuvo. Olisiko ollut bussi, kun ei sentään ärjynyt.

Saunassa lähinnä oli oma napa. Kun on riittävän likinäköinen, ei juuri muuta näe. Karvoitus navan ympärillä oli iän myötä laajentunut ja laajentunut ja ulottui nyt nilkasta kaulaan saakka. Ei tasaisesti mutta tummana. Olivatko ne karvat huvittavia vai miehekkäitä. Sitä rajanvetoa ei ehkä koskaan saa valmiiksi. Mieleen muistui A-valinnan myyjän ponnari. Ponnarissa ja hymyssä oli paljon yhteistä. Semmoinen konstailematon iloisuus huokui sekä pään etu- että takapuolelta. Oli siellä muitakin mukavia myyjiä, mutta tämä sai auringon paistamaan, vaikka olisi marraskuu ja todellisuuden ja auringon välissä puolentoista peninkulman pilvikerros. Jos tammikuussa sanoisi, että tänään ostan vähän parempaa siideriä ikioman syntymäpäivän kunniaksi, niin halaisikohan se. Vai antaisiko vain seniorialennusta. ”Lääkkeeksi sitten vain.”

Mieleen tuli myös vaimo. Se oli taidekurssilla opetelemassa vesivärien hallintaa märällä paperilla. Sillä oli omat puuhansa, ja välillä se murjotti, että voisi tehdä jotain yhdessä, ja meni taas. Joskus oli juolahtanut mieleen yhdistellä vaimon maalauksia ja omia tekstejä. Akvarelleissa ja proosarunoissa oli samansuuntaista läpikuultavuutta. Mutta sanaharkaksi oli mennyt, kun oli pari kertaa kokeiltu. Kuvaharkaksi ei, sanaharkaksi kyllä.

Siideri ehti pohjamudiltaan lämmetä saunassa. Suodattamatonta. Ja purkkikin lämpeni. Melkeinpä kuumeni. Happea kannatti haukata takaterassilla, jonne metsä näkyi enemmän ja liikenne kuului vähemmän. Hassua että se yksi mänty oli niin epäystävällinen, että meni ja kamppasi. Nyt puiden ääni tuntui lempeältä. Jospa vielä hyvät löylyt. Myöhäsiltapäivän saunottelu oli mukavaa.

 

2.

Saunan jälkeen maailma näytti entistäkin pehmeämmältä. Siideri oli taas kylmempää. Makkara sai jäädä toistaiseksi jääkaappiin. Ja tietenkin puhelin alkoi siinä päristä. Lipaston päällä, ainakin kahden metrin päässä. Pärisköön. Mokoma. Paitsi että jos se onkin jotain erityisen tärkeää. Vaimo on saanut sydänkohtauksen kurssillaan ja on viimeinen tilaisuus nähdä hänet hengissä, jos juuri nyt ottaa pikavuoron kohti pohjoista. Äh, vastattava oli.

– Hei, täällä on Milla Alkosta. Teidän ajokortti löytyi täältä lattialta.

– Ai se, jolla on poninhäntä.

Silmissä suorastaan näkyi, kuinka käsi heilahti ja tapaili jonnekin takaraivon tietämille. Ääni muuttui vähemmän viralliseksi.

– Joo, just se. Voisinko tuoda tämän sull… teille jonnekin.

– Voin tulla huomenna hakemaan niin ei tartte tuoda. Pitääkö mun ottaa henkkarit mukaan.

– Kyllä sinut täällä tunnetaan. Ja olet aika paljon tämän valokuvan näköinen. Olet varmaan uusinut ajokortin. Joskus myöhemmin.

– Ai, tunnetaan.

– Hei, mutta oikeasti, mulla on sellainen olo, että mun täytyy se tuoda. Ehditkö hakemaan bussipysäkiltä parinkymmenen minuutin päästä?

– Siitäkö liikekeskuksen edestä pysäkiltä? Joo, sopii.

– Okei, sii juu.

Farkut, teepaita ja neule. Mitä muuta? Tallennin pörröisine kissankarvoineen. Missä on toinen kenkä? Ai niin, nämä ovat märät.

Ulkona oli jo pimeää. Matka takaisin liikekeskukselle sujui lankeemuksitta. Joku loikki ison lätäkön poikki. Kuusi loikkaa niin, että poninhäntä sai kyytiä. Kuinka se vähemmillä loikilla selvisi? Mitä ihmettä sille sanoisi! Tyttö näki ja huiskautti kättään.

– Moi, täällä tämä on.

– Kiva. Mä saatankin tarvita sitä jo aamulla. Nyt olen menossa keskustaan.

– Sitten tämä sattui hyvin.

Tyttö ojensi ajokortin. Tytöllä oli sini-valkoiset tumput, vaikka ei ollut pakkasesta tietoakaan. Ajokortin saatteena tuli sama hymy kuin kassallakin.

– Kiitos. Onko siellä Alkossa kivaa olla töissä?

– Jotain täytyy tehdä elääkseen. Kahvilaankaan en voi mennä, kun en ole opetellut piirtelemään kukkia maitovaahdolla.

Milla vilkaisi tähtiin sadepilvien taakse.

– Ja on tässä muutakin

Miltä näyttäisi tumppukäsi mutkittelemassa lattelasin päällä. Sananjalka piirtyi ja kahvi tuoksui. Nykykahviin ei sokeria saanut ujutettua lasiin ilman että rikkoi kuvion. Miksi ylipäänsä juoda kahvia lasista.

– Tunnetteko te paljonkin asiakkaita.

– Pahimmat.

Bussi työnsi nokkansa vakuutusyhtiön nurkan takaa.

– Ja mukavimmat. Nyt pitää juosta pysäkille.

Eihän sen perässä meinannut millään pysyä.

Linja-autossa ei ollut muita matkustajia. Reppu syliin ja Millan viereen istumaan.

– Minun piti olla ilta kotona ja kirjoitella runontapaisia, mutta sitten päätinkin lähteä keskustaan.

Milla kääntyi katsomaan. Mitäpä tuo näki. Parin päivän sänki, hiukset syksystä vinksin-vonksin, maailmaa nähnyt farkkutakki ja kaulassa punaisenkirjava huivi.

– Ai, sä kirjoitat. Oletko sä toimittaja tai jotain.

– Äh, konttorirotta. Yritän saada euroja pidetyksi oikeissa excel-soluissa. Etsiskelen virheitä kaavoista ja yritän selitellä asioita parhain päin.

– Kuulostaa kutsumusammatilta.

– Eikun se on mullakin talouspoliittinen ratkaisu.

–Onko sun runoissa virheitä kaavoissa?

– Runoiksi ne ovat proosallisia.

– Oletko sä julkaisutkin?

– Netissä. Kolme fania ja tusina lukijaa.

– Sittenhän sulla on faneja äärettömästi enemmän kuin tavallisilla ihmisillä.

– Niin on. Mutta tavalliset ihmiset ovat harvassa.

Milla nauroi.

Bussi körötteli kohti keskustaa. Juuri tässä ei näkynyt kuin katulamput ja niiden valossa tuulessa tanssivia puiden luurankoja. Kuski vihelteli jotain rattinsa takana. Päivän liikenne oli hiipunut eikä illan meno ollut vielä alkanut. Tässähän voisi istua vaikka aamuun asti. Kuinka pitkälle mahtaisi menovesi riittää.

– Eikö teillä ole jotain sääntöjä. Että löydetyt ajokortit annetaan vaan kaupan johtajan toimesta kahden todistajan läsnä ollessa?

– Saattaa olla. Mutta kun sullakin on niin luottava ääni.

– Mullakin?

Vastausta ei ollut, kysymystä ei ehkä edes ymmärretty kysymykseksi.

– Menetkö kaupunkiin nauttimaan lisää siideriä?

– En mä ajatellut mennä kapakkaan. En löytänyt oikeanvärisiä sanoja ja päätin lähteä jokirantaan äänittämään lauantain alkuiltaa.

– Sulla on jännät harrastukset.

– Tietäisitpä vaan!

Bussin moottori sai kohtauksen. Rytmihäiriön tai puhallustaudin.

– Ei jumalauta! Taas!

Kuljettajan ääni oli römeä ja volyymi täytti koko ajoneuvon. Hän kaarsi ajoradan syrjään.

– Kaikki ulos! Heti!

– Se vissiin tarkoittaa meitä, totesi Milla.

Bussin takaosa alkoi kovaa vauhtia täyttyä savulla. Ulosmeno näytti aiheelliselta. Kuljettaja kaiveli työtilansa syövereistä sammuttimen. Kaikki kolme ehtivät ulos samaan aikaan. Kuljettaja hölkkäsi auton taakse. Siellä oli pyöreä reikä. Hän sovitteli sammuttimen letkunpään reikään ja tyhjensi sammuttimen moottoritilaan. Jauhetta suhahteli vähän uloskin.

– Just toissa kuussa ihan samanlainen tapaus mulla. Joskus joku vielä kuolee, kun nämä syttyvät milloin missäkin, rähisi kuljettaja.

– Soitanko mä yksykskaks? kysyi Milla.

– Tekisi mieli antaa palaa mutta mä soitan, murisi kuljettaja. – Mä vihaan näitä rakkineita. Mä vihaan tätä työtä, kun koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Että mä vihaan koko elämää.

Tilanne pysähtyi hetkeksi. Bussikin taisi päättää, että ei pala poroksi. Savu hälveni ja kuski alkoi räpeltää kännykkää.

– Meillä taisi mennä kävelyhommiksi.

Milla huitaisi kädellään katua eteenpäin, nielaisi ja sai sitten äänen tulemaan.

– Kasin reitti menee tuolla reilun kilsan päässä, mutta mä en tiedä, milloin sellainen on kulkeakseen.

Rinta rinnan lähdettiin kulkemaan.

– Minkä takia katuvalot ovat oransseja? Turkoosi tietenkin voisi antaa vähän kylmemmän yleisvaikutelman. Kun minä olin nuori, katuvalot olivat haaleankeltaisia. Vain isojen teiden risteykset olivat oransseja. Kun istui isän kyydissä ja oli yö ja matkaa vielä kolmesataa kilometriä, oranssit valot näyttivät jännittäviltä tullessaan mutkan takaa näkyviin.

– Minä en koskaan ollut isän kyydissä.

– Eikö sun isällä ole korttia?

– Oli mutta se ei ollut koskaan ajokunnossa. Enää ei ole koko isää.

Kenkien ääni oli kostea. Kostealta näytti myös jokin muu. Se kiilsi Millan poskella. Eikä pelkästään kiiltänyt vaan norui alaspäin, lorisi suorastaan. Olisikohan jossain taskussa nenäliina. Puhdas. Tai edes talouspaperia. Mitä vain, jonka voisi ojentaa ja sillä tavoin kertoa, että ei maailma tähän sateeseen huku, ei edes noihin kyyneleihin.

– En mä yleensä.

– Jos se bussin syttyminen pelästytti sua.

Milla pyyhkäisi poskensa takinhihaan. Käyhän se näköjään noinkin. Sen marraskuu kuivaa, minkä tyttö kastelee.

– Kuskin sanat, äänensävy. Ne kuulostivat isältä. Ja se, kuinka äkkiä hilpeästä viheltelystä pääsee kirouksiin.

– Sellainen isä.

Olisi voinut kiertää käden olkapäille ja tallustella sillä tavalla hetken verran. Vaikka risteykseen asti. Risteyksestä oikealle oli pysäkki ja pysäkillä joku ihminen katoksen alla sateenvarjon alla. Tuplavarmistus ei takaa sitä, etteivätkö varpaat kastuisi.

Toisinaan käy niinkin, että bussi osuu pysäkille täysin sopivasti. Vinkauttaa jarrujaan ja suhauttaa ovensa auki. Tervetuloa, täällä on vähän lämpimämpää ja vähän kuivempaa. Toisinaan myös savuisempaa, mutta kaksi savuista bussia samalle illalle on kohtalaisen epätodennäköistä. Kotoisa pulina täytti kulkuneuvon. Lauantai-ilta taisi olla sittenkin heräämässä.

– Ja kuitenkin olet Alkon myyjä?

– Niin. En mä kyllä itse juo.

– Milleen sä sitten osaat suositella ihmisille juomia?

– Luen. Mulla on hyvä muisti.

– Sittenhän sä olet vähän niin kuin leipäpappi.

Ulkoa alkoi työntyä sisään erivärisiä valoja. Brändit vyöryivät betonilaatikoiden katoilta. Bussi hiljensi pysäkille. Sisään remusi lauma teinejä muovipusseineen.

– Pikemmin viinipappi.

 

3.

Linja-autosta ulos siinä kohtaa, missä joki ryömii sillan ali kohti merta. Toisinaan joki näyttää pinnallisesti virtaavan vastavirtaan, mutta tuuli se vain on, joka kuljettelee sipsipussia tai kaljapurkkia kohti sisämaata. Nyt virran suuntaa ei näkynyt. Vedenpinnan väreet olivat hilpeän kirjavia. Autot mennä jumputtelivat ohi. Jokivartta kulki kevyenliikenteen väylä. Ei se kovin vikkelästi kulkenut, mutta ehti se riittävää vauhtia kiireettömien jalkojen mennä.

– Tossa vähän matkan päässä on semmoinen sähkökaappi ja sen vieressä penkki. Siihen ajattelin mennä. Yksi mun vakkaripaikoista.

– Aika harvat istuskelee marraskuussa märällä penkillä.

Märkä se oli. Kiilteli. Ehkä penkillä ei ollut kukaan istunut kuukauteen. Eilistä lukuun ottamatta. Voisi mennä muutama kuukausi, ennen kuin kukaan siihen pysähtyisi lepuuttamaan jalkojaan. Puhumattakaan, että jäisi juomaan siideriä ja ihmettelemään joen edesottamuksia. Milla nyt kuitenkin istahti siihen ja ryhtyi katselemaan vastarannalle. Joentöyräät oli valaistu ja vastarannan talotkin kohta satavuotiaine seinineen.

– Mitäs te siinä teette?

Jostain oli ilmestynyt laitapuolenkulkija pyörineen. Ei näyttänyt aggressiiviselta. Ehkäpä se lähtisi, jos saisi toden vastauksen, joka kuulostaa riittävän pitkäveteiseltä.

– Tässä valmistellaan äänimaiseman dokumentaatiota. On odotettavissa, että kohta kuultavissa on afrikkalaisia sävyjä, vaikka ollaan suomalaisessa marraskuussa.

– Tangoa sen olla pitää.

– Nyt ei ole tangoa odotettavissa. Suomalaiseen marraskuuhun, autojen huminaan ja valojen kimmellykseen märältä asvaltilta sopii djemberummun kumina. Ei tätä muuten kestä.

– Ei tangokaan suomalaista ole.

– Ei niin mutta nämä äänet ovat. Saksalaiset ja ranskalaiset ja korealaiset autot luovat kaupunkiin eteerisen, suomalaisen äänimaiseman.

Juuri siinä kohdassa soitto ryömi jostain ja päätyi korviin. Syvä bummm ja sen koristukseksi muita lyöntejä. Bassokitarakin kuului ja piano. Kappaleesta ei saanut selvää, mutta rytmistä sai. Ja siinä sitä sitten istuttiin rivissä, Milla ja mies ja spurgu.

– Mummo oli töissä viinanpolttimolla kauan sitten. Se oli kotoisin tosta seurakunnasta.

Milla huitaisi joen yli kohti ääntä. Väljästi tuttuhan se seurakunta. Sen järjestämät konsertit rikkoivat rajoja niin musiikillisesti kuin hengellisesti. Pakko oli nyökätä.

– Mäkin olen siellä käynyt.

– Niin mäkin.

– Pää kii.

Millan sanat saivat sumuiset pisaratkin pakenemaan kauemmas.

– No, äläs nyt.

Alempana joen varressa savupiippu kirjoitteli yhden sarakkeen excel-taulukkoa sateeseen. Punaiset numerot valahtivat jokeenkin juuri niin kuin numeroilla on taipumus tehdä, kun ilta on vasta nuori.

– Mummo oli töissä polttimolla. Se oli siellä kolmessa vuorossa, ja tuotteista vain osa oli tarkoitettu lääkinnällisiin tarkoituksiin. Kolmivuorotyössä se siellä oli vuosikausia, Iltaisin istui tuomiokirkon puistossa. Jossain vaiheessa se ehti tehdä pari poikaa. Lopulta mummo hyppäsi jokeen, kaksi siltaa tästä kohtaa ylävirtaan.

Joki ei piitannut syytöksistä vaan heijasteli uskollisesti jokaisen mainosvalon heijastuksen. Joku pieksi djembeään yhä kovemmin toisella puolella jokea. Kulkija alkoi puhua paljon rummun rytmiä hitaammin.

– Mä olen kuullut tarinan kaverista, joka päätti päättää päivänsä Kirkkosillalla. Se pisti pistoolin taskuunsa ja hankkiutui köysi kaulassaan roikkumaan sillan rakenteista. Koska varma on aina varma, se kaivoi revolverin taskustaan ja tähtäsi päähänsä. Mutta mies ampuikin köyden poikki, putosi veteen ja palokunta kiskoi hänet kuiville. Niin hän eli loppuelämänsä hiukan onnellisempana.

– Sä kerrot ton tarinan joka kerta, kun sun äidistä puhutaan.

Näytti siltä, että kaksikolmasosaa läsnäolevasta porukasta piti sukukokousta märällä puistonpenkillä. Ilmapiirikin oli niin kuin sukukokouksissa. Kukaan ei voi olla varma, mitä joku seuraavaksi päästää suustaan, mutta se suusta päästetty on jokin kosteissa olosuhteissa kurnuttava eliö.

– Se on hyvä tarina. Onnellinen loppu.

– Mistä tiedät? Itse olet lisännyt tuon loppulauseen.

– Ehkä se on mun toive. Mutta kerro vaan mummosta.

 

Sammakot jätettiin sittenkin kurnuttamaan jonnekin äänihuulten taakse. Milla jatkoi tarinaa mummosta, vaikka olikin sen oikeastaan jo kertonut. Mummon pojat jäivät isänsä kanssa. Isä rakenteli toisessa tehtaassa sohvia suomalaisten takalistojen alle. Syötti pojat päivittäin ja opetti juomaan perjantaipullon. Toinen pojista päätyi Millan isäksi ennen kuin pääsi hengestään. Toinen oli opiskellut pitkäänkin mutta taisi kierteli nähtävästi nyttemmin kaupungin puistoja. Kävi tuolloin tällöin ja varsinkin jouluna sukulaisissa saunassa ja syömässä.

– Ja siksi sinä olet Alkossa töissä?

– Siksi.

Toinen Millan mummon pojista istuskeli pitkään hiljaa penkillä. Jos oikein tarkkaan katsoi joen pintaa, saattoi huomata, että melko suuri osa siitä oli kimmellystä. Äänitin äänitti ääniä. Viidakon rytmi virran takaa oli muuttunut reggaeksi.

– Ei se äidin syy ollut.

– Eikö tuo ole aika tavallinen tarina?

– Tuo on muuten tohtori.

– Sekin taitaa kuulua tavalliseen tarinaan.

Loiskahti, kun jokin auto viskasi vettä lätäköstä rotvallin reunan läheltä. Muutama pisara lensi penkille asti. Setämies alkoi keräillä itseään pystyyn.

– Et nyt mene mihinkään.

Millan ääni oli selvästi tottunut komentamaan. Setä istahti.

– Mitäs me tässä sitten tehdään.

– Ollaan ja istutaan ja äänitetään tuolle kaverille iltaa.

– Niin, nämä kaikki keskustelut ovat nyt menneet nauhalle. Tai siis kovalevylle.

Setämies kääntyi katsomaan.

– Kaikkiko, mitä Milla kertoi?

– Kaikki.

– Voinko minä saada kopion? Missä muodossa se ääni on?

Oivallus tuli äkkiä. Äänihän oli sivistyneen miehen, asioista kiinnostuneen. Äsken se oli ollut surullisen miehen ääni. Pientä karheutta siinä kyllä oli.

– WAViksi tai MP3:ksi sen voi eksportata.

– Meilaa mulle.

– Onko sulla sähköpostiosoite?

Millan ääni kiiri vastatuuleenkin jonkin matkaa.

– Toi on muuten tohtori, toisti setämies.

Sitten istuttiin hiljaa. Autot tulla kohisivat ja mennä suhisivat taukoamatta. Mahtaakohan sumu pehmentää ääniä samalla tavalla kuin maiseman muotoja. Rummun kumina joen toiselta puolelta ainakin oli pyöreä. Sillä taisi olla basso kaverina ja eiköhän pianonkin kilkatus välillä jaksanut kiiriä yli joen. Menköön äänitiedostoon vielä vähän aikaa tätä maisemaa.

– Mikset sä tee sun runoista äänirunoja? Yhdistät nämä äänimaisemat sun teksteihin.

– Niin kun mulla on niin luotettava äänikin.

– Just niin.

Millaa olisi voinut taas halata. Idea tuli kevyesti kuin voikukanhaituva kesätuulessa, ja sen tuulen kesä tuli äkkiä takaisin liki.

– Mistä sä ton keksit?

– Se sama luotettava ääni sanoi sen mulla, joka käski mun tuoda ajokortin bussipysäkille.

Joen takana rumpu villiintyi.

– Nyt mulla on tarpeeksi ääniä tälle illalle.

Milla nappasi sedän mukaansa, huikkasi moikat ja lähti kulkemaan. Bussi kotiin ei ollut syttynyt.

 

4.

Lämpö oli jäänyt saunaan pesimään. Marraskuun tihku sai kyytiä. Löylyssä oli hämärä, mutta naapurin kämppä oli palatessa ollut täysin pimeä. Nyt voisi uskaltaa.

Kauan sitten äänen käytön kurssilla kaikki oli aloitettu mumisemalla ämmää ja päästelemällä a-äännettä ihan vapautuneesti, miten sattuivat tulemaan. Nyt mmmm kuulosti saunassa hyvältä. Sen ympärille kerääntyi kuulokuvia ohi loiskuttelevista autoista ja rummusta joen takaa. Ja mmmm oli usva, joka helli viileästi kaikkea. Ne sanat, jotka eivät alkuillasta olleet löytäneet uomaa itselleen, alkoivat tulla. Ne tulivat vakaalla. luotettavalla äänellä. Ne olivat kuulaita. Niin kuin vesi, jonka loiskauttaa perhefarmari. Niin kuin rumpu, jonka ääni ui kirjavana väreilevän joen yli.

– Mmmm. Sini-vihreä lasimaljakko, lähde keväällä, tuopillinen omenajuomaa syysillassa. Paljon on maailmassa kaunista ja läpikuultavaa.

Ei pöllömpää! Vettä huiskahti kiukaalle ja kiuas sihahti.

DSC_6120