Rammat tanssivat, mykät laulavat

Huom! Tarinan papat ensiesiintyivät täällä. Tinkan tarinaa ei vielä ole julkaistu.

>>> Viimeiselle tuomiolle

LaulaaJumalanpalvelus oli ohi. Pappi oli puhunut Jeesuksen tekemistä ihmeistä, kuinka ihmeet ovat nykyään harvinaisia ja kuinka niitä kuitenkin tapahtuu. Nyt oltiin alasalissa kahvilla. Pullaakin oli ja sämpylää ja kinkkua sämpylän ja kurkkuviipaleiden välissä. Tinka istahti pappabändiläisten pöytään, kaiveli kinkkuviipaleen sämpylästään ja tökkäsi sen Jussin lautaselle. Sitten hän istui hetken hiljaa ja pyöritteli lusikkaa teekupissa. Jussi työnsi kinkun suuhunsa. Repa selitti jotain naapuripöydässä istuvalle pariskunnalle. Eikka olisi varmaan istunut suu kiinni koko ajan, ellei hänen olisi pitänyt välillä tunkea sämpylää sisään. Mohis oli jossakin.

– Mun mummo oli vanhainkodissa laulamassa. Siis vielä vanhemmille. Kansanlauluja ja virsiä se oli laulanut parin kaverinsa kanssa ja sitten ne olivat itkeneet siellä kaikki.
Repa vilkaisi Tinkaa ja hörähti.
– Eikö sun mummo laula ihan hyvin!
– Eiku oikeesti.
– Loppukesästä Jussi huijasi meidät torille tanssimaan. Nyt sä siis yrität saada meitä laulamaan halullisten sielujen hengellisiä lauluja dementoituneille mummoille.
– Suunnilleen noin. Mä voisin siteerata Raamattua tässä kohtaa.

Jussi oli sen verran kirjanoppinut, että ymmärsi heti, missä Tinkan ajatukset viilettivät.
– Ajattelit vetää meidät viimeiselle tuomiolle?
– Joo, jos on minusta kiinni, niin saatte olla lampaiden jengissä.
– Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.
– Pätee myös siskoihin.
Tinka hörppäsi teetä. Eikka nielaisi sämpylänpalan ja sai kolme sanaa suustaan.
– Eiköhän me mennä.

Vähän syrjemmässä alkoi rukoussessio. Keski-ikäinen nainen tummansävyisessä kukkapaidassaan istui tuolilla. Häntä vähän vanhempi pariskunta sipisi rukousta puoliääneen. Mies piti kättään rukoiltavan olkapäällä, nainen lyttäsi tämän permanenttia omalla kädellään. Tinka katseli rukousta. Rukoiltavalta alkoi valua kyyneliä. Yksi tavu kuului usein. ”…sus!”

– Voi, kun tapahtuisi ihme!

>>> Mitä tehdään, kun hukka rouskutti biisilistan?

Ovi aukesi itsesään, kun Jussi oli keplottelemassa kättä ripaan. Jussilla oli musta takki ja tukka syyssään tuivertama. Joku sadepisarakin oli vielä ilmassa, vaikka pari viikkoa oli jo ropissut.

– Kiitos, sanoi Jussi ovelle. Itseaukeva ovi on käytännöllinen, jos yhdessä kädessä roikkuu kitaralaukku, toisessa kädessä nuottiteline, kangaskassi on täynnä aa-neloselle kopiotuja sointuja kaverinaan puolentoista litran vissypullo. Kainaloon ei sitten ollut riittänytkään muuta tavaraa kuin seurakunnan roll-up pystytettäväksi konserttipaikalle. Jos tätä nyt konsertiksi voi sanoa. Jussia seurasivat Tinka, Mohis, Repa ja vielä hiukan ontuvat Eikka, kaikki kutakuinkin yhtä raskautettuina omista taakoistaan kuin Jussi.

Ovi sulkeutui; pakotietä ei ollut.

– Neuvostokomeljanttareita, ampukaa ne!
Pyörätuolissa istui pappa ja osoitti sisään rymisteleviä soittajia vähän käyrällä etusormellaan.
– Lampinen istuu nyt vaan rauhassa. Kohta saadaan hengellistä musiikkia. Ja mafiosoilta nuo enemmän näyttävät pitkissä takeissaan.

Hoitaja kääntyi bändiin päin.
– Lampinen on rintamamies. Se ehti välillä viettää rauhanomaista elämää monta vuosikymmentä, mutta on parin viime vuoden aikana palannut vahvasti puolustamaan etulinjaa. Meistä ei täällä monikaan olisi hengissä, jos Lampinen pääsisi tuolla hyökkäysvaunullaan lähimmäistensä kimppuun.
– Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, vahvisti Lampinen.

Hoitajalla oli vaaleansininen työtakki. Rintataskussa oli nimilaatta, joka väitti, että kyseessä on Soile. Rintataskusta pilkisti pari kynää, joista yksi oli vähän pissannut; taskun alareunassa oli mustetahra. Tukka oli lyhyt, silmien ympärillä muutama ryppy, jotka kaikki eivät johtuneet murheista. Soile kätteli tulijat ja huiskaisi kohti oleskelutilaa.

– Me paimennetaan yleisö paikalle, saattaa kestää hetken.

Soile hävisi käytävänmutkaan.

Tila ei ollut suuri. Tuoleja oli vinksin-vonksin ja muutama pöytä etsi paikkaansa tuolien keskellä. Ikkunanpielessä seisoskeli limoviikuna, jonka alle olisi mahtunut piknikille isompikin porukka. Kasvi oli nähtävästi erittäin rakastettu eliö. Bändi raivasi itselleen tilan ikkunoita vastapäätä. Eikka istahti djemberumpuineen ikään kuin keskelle. Hänestä oikealle ryhmittyi puhallinsektio Tinka ja Mohis. Jussi ja Repa olivat akustisine kitaroineen pykälää muita edempänä, vähän niin kuin vasemmalla. Yleisöstä katsottuna kaikki toki tulisi olemaan toisin päin, mutta yleisön kyvyistä hahmottaa ilmansuuntia oli vielä vaikea sanoa mitään.

Kamat olivat nopeasti vireessä, akustisesti kun soitettiin.
– Kokeillaas jotain, sanoi Jussi. – Vaikka Ylistäkää Herraa, taivas ja maa; ja yy-kaa-koo-nee.
Orkesteri ehti kuin ehtikin mukaan ja soitto täytti huoneen. Toinen, Soilea pidempi, harmaampi ja harteikkaampi hoitaja kurkkasi huoneeseen.

– Aika meteli, hän tuhahti, mutta tuhahdus onnistui kömpimään vain niukin-naukin äänivallin yli.

Kohta tuhahtelija palasi taluttaen mummoa, luultavasti tsaarin aikana syntynyttä. Tuhahtelija istutti hänet eturiviin. Mummolla oli vihreä nukkavieru hilkka päässään. Hän asetti kävelykepin syliinsä poikittain.
– Hivaa paivaa, sanoi Mohis mummolle.
– Se ei ole puhunut vuosikausiin mitään, informoi Tuhahtelija ja lähti taas menemään.
– Kuka on tama se?
– Annikki se vaan on.

Soile lykkäsi Lampisen huoneeseen. Oleskelutilaan alkoi valua muitakin veteraani-ikäisiä, jotkut omin jaloin, toiset joko vempele- tai henkilöavusteisesti. Tuhahtelija näytti happamasta ilmeestään huolimatta olevan hyvä tuki ja turva hatarajalkaisille. Mummoja näytti olevan enemmän, mutta Lampisen lisäksi tuli pappojakin paikalle. Tuoleja rymisteltiin, ihmiset saivat tilaa pyllyilleen ja pyörätuoleilleen.
– Ovatko kaikki saaneet lääkkeensä, huolehti Tuhahtelija.
– Ei me niin huonosti soiteta, vastasi Repa.
Nyt tuhahdus kyllä kuului.

Tuhahtelija jäi nojaamaan ovenpieleen. Soile sompaili itsensä bändin luo. Väki oli aika hiljaa, joten tuttu ääni kaikui huoneessa hyvin.
– Soittakaa Jätkän humppa.
Se oli Lampinen.

– Kyllä meille taitaa tänään olla tarjolla hengellisempää tuotantoa, vastasi Soile ja ojentautui sitten koko pituuteensa. Hän kääntyi orkesterin puoleen. – Tervetuloa tänne meidän nurkkiin soittamaan. Hienoa, että otitte yhteyttä ja tarjouduitte. Meille on oikein tunkua tuossa joulun aikaan, mutta näin sydänsyksyllä tuntuu joskus siltä, että meidät on kokonaan unohdettu. Te ilmeisesti olette… Ai niin, kai teidän bändillä on nimi?
– Ei, tämä on vain tätä keikkaa varten koottu kokoonpano. Tai toisella tapaa ajateltuna me miehenpuolikkaat soitetaan tavan takaa yhdessä, mutta Tinka tunki itsensä kyytiin. Tai oikeastaan hän on tänne tulemisen äiti.

Lampinen alkoi paukuttaa hyökkäysvaununsa käsinojia.
– Soittakaa Jätkän humppa.

Jussi kaiveli ankarasti reppuaan ja kitaralaukkuaan.
– Missä meidän piisilista on?
– Mä näin sen viimeksi treeneistä lähtiessä rumpupallilla, tiesi Eikka.
– No voi nyt…
Jussi jätti jatkon arvailujen varaan, mutta vanhainkotikeikalle sopivasta argumentaatiosta tuskin oli kyse. Nuotit ja sointulappuset olivat mukana, mutta kuten kaikilla kunnon orkestereilla, laput olivat itse kullakin aivan vapautuneessa järjestyksessä.
– Aloitetaan joku tuttu hidas, me pärjä kyllä! kannusti Mohis.
– Soittakaa Jätkän humppa.
– Lampinen, hyssss, kuului kuorossa sekä Soilen että Tuhahtelijan äänellä. Repliikki taisi kuulua paikan äänimaisemaan.

Jussi alkoi näppäillä e-mollia. Katsahti muita soittajia ja hiljensi sitten tempoa vielä rahtusen.
– ”Kuljen täällä kysellen, katson hiljaa, vaieten…”
Saksofonit tulivat mukaan tuskin vaikenemista voimakkaammalla volyymillä. Tai no, niin piano kuin fonilla voi soittaa. Seurakunta hiljeni kuuntelemaan kuin taikaiskusta. Jotain taikaa Jussin äänessä olikin. Katseet kohdistuivat häneen. Joku alkoi hyräillä mukana äänellä, joka olisi sadepisaran osumasta murtunut. Päästiin kertosäkeeseen.
– ”Anna sade, Jumala. Sydän kaipaa odottaa.”
Tuhahtelijan reaktio oli välitön ja äänenvoimakkuus tilanteeseen riittävä.
– Kyllä tässä on ihan tarpeeksi satanut.
– Soittakaa Jätkän humppa.
Lampisen äänessä ei ollut vähäisäkään estoja. Soitto jatkui, kappale loppui.
– Minä en kyllä tämmöistä kuuntele, tokaisi Tuhahtelija, jätti ovenkarmin pysyttelemään pystyssä omin voimin ja häipyi jonnekin. Soile katsoi perään eikä näyttänyt tyytyväiseltä. Yleisö alkoi kihistä.

– Mika on Jatkan humpa, kysyi Mohis.
– Vanha tanssijuttu, vastasi Eikka. – Olen soittanut.
– Tanssijuttu. Tanssi on jees! Se me soitta.
– Simppeli sointukulku, sanat vähän arveluttavat.
– Sillä mennään, päätti Jussi. – Mikä sävellaji?
– E-mollista se helpoiten menee, sekin.

Ja niin sitä mentiin humpan tahtiin. Kolmen soinnun ihmeitä on maailma täysi. Eikka lauloi ensimmäisen säkeistön ja pieksi samalla djembeään. Orkesteri pääsi helposti mukaan. Ja kun kertosäe tuli, siihen yhtyi melkein koko yleisö. Tämä ei ollutkaan sitä ikäpolvea, joka haikaili takaisin Karjalaan. Nämä ihmiset olivat tanssilavojen hiellä kyllästettyjä. Ehkä jonkun mieleen palautui myös taskulämpimän Koskenkorvan aromi. Toisen säkeistön kohdalla jotkut asukeista nousivat ja alkoivat tanssia.
– ”Huhtikuussa virransuussa jätkä tekee näin, puut hän uittaa, tilit kuittaa aina eeltäpäin. Lauantaina kääntää aina paidan nurinpäin, kun kylille käy viheltäin…”

Ja taas alkoi kertosäe ja kuorolaulu. Tuhahtelija oli palannut ovenpieleen. Lampinen vääntelehti pyörätuolissaan. Ja lauloi. Hyvin lauloikin. Olikohan mies saanut harjoitusta muuallakin kuin marsseilla kauan sitten.
– ”Voi, voi, jos suukon saan mä sulta, ai, ai, se kuumeen miehen loi!”
Ja loppulyönti PUM! Hirmuiset aplodit raikuivat.

– Tuossa soittaessa tuli mieleen, että vedetään Herraa hyvää kiittäkää. Siinä on sama tempo kuin Jätkän humpassa, ehdotti Jussi. – Minä osaan siihen sanat. E-mollista voidaan soittaa sekin.

Eikka paukutti djembellään intron. Jos djembellä soitettaisiin metallia, niin Eikka olisi eturivin hevidjembettelijä. Basso oli raskas ja tonicit nopeita. Niin alkoi virsi. Sielun veljiltä ja sisarilta näyttivät mummot ja papat keskenään. Jotkut menivät taas humppaa keskenään. Toiset taputtivat. Jotkut lauloivat mukana. Täyttä kurkkua tietenkin. Kesken soiton Jussi huiskutti Soilelle ja osoitti sitten Annikkia. Soilen suu jäi auki.
– ”Virsin, lauluin psalttarein, harpuin huiluin kantelein”, lauloi Annikki. Hänen silmänsä olivat kiinni mutta hän paukutti kävelykepillä rytmiä reittään vasten.
– Propagandaa, tuomitsi Tuhahtelija, kun virsi loppui. – Ei viattomille vanhuksille saa tuollaista pajunköyttä syöttää!
– Ei me kyllä olla yhtään viattomia. Me halutaan lisää virsiä, kivahti siihen pieni mummo, jolla oli hopeiset kiharat.
– Raili on nyt vaan hiljaa. Kyllä tässä säännöt on seurakuntien vierailijoillekin.
– Ota nyt ihan rauhallisesti vain, sanoi Soile Tuhahtelijalle. – Aikuisia ihmisiä täällä on kaikki.
– Soittakaa Niin ihanaa on ylistää, kuului tuttu ääni. Lampinen oli päässyt virsien makuun.
– No sehän me vetästään! D-duurista. Pärjääkö puhallinsektio?
– Me parjaa aina Tinkan kaa! Tinka osaa melodiat ja mina valuttan varia paalle.

Tuhahtelija katosi käytävälle. Kantapäiden töminä veti vertoja Eikan djembelle. Tempo vain oli vielä tiukempi, vaikka bändiäkään ei hituroimisesta voinut syyttää. Kyllä virsiä voi soitta punkkinakin, jopa akustisesti.

Lampinen askelsi yhä varmemmin. Ei hän ehkä humppatanssin SM-kisoissa olisi pärjännyt, mutta pogoamisen ikämiessarjassa olisi pronssia saattanut irrota. Raili sentään nappasi Lampisesta kiinni, ja pari meni vapaalla tyylillä edestakaisin bändin edessä. Osa väestä keskittyi laulamaan. Melko syvältä sielusta näytti laulu tulevan muiltakin kuin Annikilta. Soilekin näytti nauttivan menosta, tosin hän vilkaisi muutaman kerran käytävälle, mutta eipä siellä ketään näkynyt. Hän kääntyi kohti bändiä ja ryhtyi salsaamaan. Sellaisenkin rytmin saattoi soitosta löytää. Soile vilkaisi Jussia ja nosti peukalonsa pystyyn.
– For us about rock, hän huusi, kun Mohiksen ja Tinkan saksofonit juttelivat keskenään soolonpätkillä.

Virsillä mentiin vielä vähän aikaa. Sopipa joukkoon sound checkinä soitettu Ylistäkää Herraa, taivas ja maakin. Mummot oppivat sanat saman tien, papat vähän arastelivat tämmöistä nykymusiikkia. Kun kappale oli soitettu vajaan tusinan kertaa läpi, bändi yritti lopetella, mutta seurakunta ei lakannut laulamasta. Äänenvoimakkuus vain kohosi, kun soittimet lakkasivat säestämästä. Bändiläiset katselivat toisiaan hetken ja hyppäsivät takaisin menoon mukaan, ja saatiinhan sekin kappale ennen pitkää lopetettua.

>>> ”No, onkos tullut kesä?”

Tuhahtelija oli jossain vaiheessa palannut ovenpieleen nojaamaan. Hän katseli huoneessa olevaa väkeä. Nuorilla silmillä saattoi nähdä, että hänen silmäkulmansa loistivat kosteina, mutta mummot ja papat eivät kiinnittäneet asiaan huomiota.
– Anteeksi, Tuhahtelija sanoi
– No mitä nyt, kivahti Soile.
– Kun minulta jäi alkukesästä vanhimman lapsenlapsen kevätjuhlat väliin, niin minusta olisi niin ihanaa kuulla Suvivirsi.
Tuhahtelijan ääni ei ollut kovin varmalla pohjalla, mutta lause tuli takeltelematta.
– Se me halutaan laulaa kaikki yhdessä, hihkaisi Annikki.
– Joo, niin me halutaan, vahvisti Lampinen ja istahti kulkuneuvoon, joka ei kenestäkään enää näyttänyt hyökkäysvaunulta vaan pikemmin vaikka hippi-Folkkarilta.
– Veisaamme virrestä 351 säkeistöt ensimmäisestä neljänteen, julisti Repa vakaasti.

Ja niin laulettiin. Ja hartaasti mentiinkin. Monen laulajat kasvot olivat kohti kattopaneeleita. Annikki käytti kävelykeppiä rytmisauvana ja joku siinä saattoi saada mustelmankin. Syyssade löi ikkunaa vasten ja ulkona hämärsi.
– ”Sun rakkautes liekki sytytä rintaamme, luo meihin uusi mieli, pois poista murheemme”, päättyi virsi.

Jussi kohotti kätensä ja väki hiljeni.
– Minulla oli pieni puhekin tätä iltaa varten suunniteltuna. Mutta se on siinä samassa paikassa, missä on lista illan lauluista. Tämä vain taitaa olla taas sellainen ilta, joka ei seuraa mitään listoja. Ajattelin kuitenkin kertoa teille yhden pätkän Raamatusta sillä tavalla kuin minä sen muistan. Kaimani Johannes oli joutunut vankilaan. Ehkä hänelle oli tullut aika pitkäksi, kun hän ehti alkaa epäillä, oliko Jeesus sittenkään messias. Johanneksen opetuslapsia norkoili opettajansa sellin kalteri-ikkunan takana. Johannes komensi kaverit kysymään Jeesukselta itseltään, onko tämä messias vai vain kansanvillitsijä. Jeesus antoi sanoman vietäväksi Johannekselle. Tämän muistan sanasta sanaan: ” Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Autuas se, joka ei minua torju.”

Tinka lauloi lopuksi laulun omasta mummostaan. Jussi komppasi, Mohis soitti hiljaista kuviota saksofonilla ja Eikka ja Repa itkivät. Laulun jälkeen meno oli hetken kuin teinipopyhtyeen keikan jälkeen. Halailtiin ja halusipa yksi mummo ottaa selfienkin Mohiksen ja Tinkan kanssa. Hiljalleen väki kaikkosi. Soile ja Tuhahtelija jeesasivat osaa porukasta. Lampinenkin poistui selkä suorana pyörätuolissaan istuen.
– Huomenna uudestaan, hän huusi kadotessaan kulman taakse.

 

Bändi kasaili kamojaan. Kumpikin hoitaja osui siihen paikalle.
– Tämmöistä ei tapahdu, sanoi Tuhahtelija.
Hän kätteli kaikki soittajat ja sanoi sitten: – Mun nimi muuten on Eija.
– Tasta lahtien voit ihan huvasti olla Jooja, ehdotti Mohis.
Soile puri alahuultaan mutta tirskahti sittenkin. – Onko teidän seurakunnassa aina tällainen meno, hän kysyi, kun oli saanut sielunsa ojennukseen.
– Aina, valehteli Jussi. – Tervetuloa katsomaan milloin vain.
– Otan harkintaan.

>>> Kuinka suuri on suuri ihme?

Soittokamat oli purettu seurakunnan kellariin. Sade rummutti pakettiauton kattoon, kun bändi kaarsi irkkupubin eteen.
– Otatte mitä otatte, minä tarjoan, sanoi Eikka.
– Hyvin puhuttu, vastasi Repa.
Kohta tarjoilija toi pöytään kolme mämmin väristä olutta, omenasiiderin ja latten kahdella espressolla. Hiljaisuutta pöydän ääressä keski hyvän tovin.
– Tämmöistä ei tapahdu. Niin se sanoi, tuumi Repa.
Tinka kallisteli siideriään ja jääpalat kilisivät lasin reunaan.
– Sattuipa tapahtumaan, hän totesi.
Jussi raaputti rupea peukalonjuuresta.
– Niinpä, ihminen voi jeesata pienten ja keskisuurten ihmeiden kanssa. Isot täytyy uskaltaa jättää Jumalalle.
– Riski bisnes, tuumi Mohis.
– Tänään todistettiin aika isojen ihmeiden tulvaa, sanoi Tinka.
– Jos saataisiin seurakuntaan vielä yksi jäsenkin, puhui Jussi ja kulautti ohralientä aimo kulauksen.

*   *   *   *   *

Piirros:
naskalis.com

Laulujen sanat:
Anna sade, Jumala – Hilja Aaltonen
Jätkän humppa – Uuno Tupasela
Herraa hyvää Kiittäkää (Virsi 332) – suom. Julius Krohn
Niin ihanaa on ylistää (Virsi 342) – Mikael Nyberg, suom. Hilja Haahti
Suvivirsi (Virsi 351) –  Alfred Brynolf Roos

Stalinin piano

(Ai-jai, pitkä tarina taas. Mutta on siinä ehkä loppuhuipentuma.)

 

1.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Piano painoi kuin synti. Ei mikään pikkusällin näpistys äidin lompakosta tahi nuoren miehen valkoinen valhe, vaan kuin perisyntiä lähentelevä tietoinen hairahdus. Kuusi miestä vaadittiin kantamaan piano pakettiautosta sisään, ja urakan jälkeen jokaisen sydän hakkasi kuin mielenvikainen metronomi.

Lopulta instrumentti seisoi nurkassaan. Jos maa talon alla olisi ollut yhtään savisempaa, olisi talon nurkka painunut kohti maan syvyyksiä. Onneksi tämä talo oli osunut siihen, mistä peruskallio kurkisteli esiin. Hikeä pyyhittiin ja ihmeteltiin, että olikin veli venäläinen saanut tungettua niin paljon painoa yhteen ainokaiseen soittimeen. Toki pianonkantajille piti tarjota kahvit ja uunituoreet korvapuustit. Puusteja menikin monta joka nassuun, sen verran oli energiaa tärvääntynyt roudaushommassa.

Piano oli kannettu Karin taloon. Se oli lahjapiano, kun tuttavaperhe oli muuttamassa kauas. Piano oli käypä peli, mutta jälleenmyyntiarvoa sillä ei ollut. Olivat suomalaiset muuttuneet sen verran merkkitietoisiksi, että Riga-pianot ja Lada-autot eivät kelvanneet, vaikka Riga soi kuin enkelin harppu ja Lada lähti käymään kolmessakymmenessä pakkasasteessa, jossa nykyisten muoviautojen osat vain halkeilivat.

Kaksi kantajista oli Karin naapureita ja he menivät saman tien menojaan. Neljä miestä istui keittiön pöydän ääressä. Korvapuusteja oli isossa kulhossa vielä jäljellä ja kahvia keittimessä. Hiljalleen alkoi puhekin taas kulkea urakan jäljiltä.

– Se on tietty, että Stalin oli paha mies. Tapatti miljoonia ihmisiä. Mutta kulttuurin päälle se ymmärsi. Neuvostoihmisillä piti olla mahdollisuus soittaa omaa pianoa ja juoda samppanjaa, jutteli Kari.
– Olisko noin, kyseli Jonttu, pitkätukkainen kitaransoittaja.
– Näin minä olen kuullut. Näitäkin pianoja on suomalaisten nurkat täynnä, ainakin jos on nettikirppisten myynti- ja keskustelupalstoihin uskominen. Me otettiin tämä, kun se soi hyvin ja saatiin ilmaiseksi. Tuolle Jaskalle täytyy varmaan antaa jonkun värinen seteliraha naftaan, kun sen autolla tuotiin.

Jaskan auto oli nähnyt maailmaa vielä enemmän kuin sisään roudattu piano. Se oli kenen tahansa miehen itsetuntoa kasvattava vanha Transit. Sen sivuikkunasta kun liikennevaloissa katsoi vieressä seisovan baijerilaisen perävetoisen kuskia silmiin, niin se tiesi, että nyt eivät auta lippa niskassa ja hyvät vahat pinnassa. Yksi lisäkolhu Transitin kyljessä kertoisi vain alati syventyvästä elämänkokemuksesta. Mutta Jaska oli ystävällinen ihminen. Katsoi kiusallaan kiukkuisesti ja antoi uhoavaisten leikkiä omia leikkejään. Jaskan Transit oli vain kevyesti niiannut, kun piano oli raahattu peräovesta sisään. Jaska ei paljon jutellut, mutta hän jos kuka olisi raahannut pianon vaikka yksikseen, jos vain olisi saanut kunnon otteen.

– Paha on paha, vaikka konjakkia tarjoaisi, totesi Jaska.
– Siksipä minä vain tätä kahvia ja näitä vaimon korvapuusteja…

Jonttu tapaili muutaman soinnun ilmakitaralla. Rysäytti oikein kunnon lopputäräyksen täydellä säröllä.

– Se oli Stalin niin ovela heppu, että risti pianonsa Rigaksi eikä Stalingradiksi, hän sanoi. – Ja toisaalta kyllähän kaikki tärkeät asiat saavat naisen nimen. Pianot, laivat ja yleensä myös anoppi.

Jaska oli puheliaalla tuulella: ­– Pyh, se Staalini mitään ristinyt tai kastanut. Läpeensä ateisti.

Haapanen oli istunut nurkassa hiljaa koko ajan, tunkenut suuhunsa tusinan korvapuusteja. Vaikeaa siinä on mitään kovin selkeää sanoakaan. Mutta nyt oli suu ilmeisesti tyhjä.
– Mitä eroa sillä on yksilön kannalta, että joutui Stalinin leirille tai että ompelee teepaitoja Bangladeshissa.
– Noin kahdeksankymmentä lämpöastetta, vastasi Kari.

Haapanen oli niitä kavereita, jotka tulivat toisinaan seurakunnan tilaisuuteen parinkin kaljan jälkeen. Saattoi joskus huumoriakin ymmärtää.

Jonttu nousi pöydästä ja asteli pianon luokse. Hän avasi pianon konepellin ja kurkkasi sisään.
– Ei hemmetti, ei ihme, että tämä painoi. Valurautaa täynnä koko kone.
Koskapa osasi soittaa vähän mitä soitinta vain, Jonttu paineli koskettimista tulemaan vanhaa taistelulaulua. Innostuipa oikein hyräilemään.

In heavenly armour we’ll enter the land
The battle belongs to the Lord
No weapon that’s fashioned against us shall stand
The battle belongs to the Lord 

Päästyään säkeistön loppuun Jonttu alkoi kertoa.

– Mä näin semmoista unta, että oli pinkki piano. Meitä oli jokirannassa aika seurakunta koolla. Piano oli semmosella pienipyöräisellä lavetilla. Mulla oli kitara kiinni kuution mallisessa vahvistimessa ja kaikenlaisia lyömäsoittimiakin siinä oli. Soitettiin siinä pitkään ja ihmiset pysähtelivät kuuntelemaan. Piisien välissä juteltiin niitä näitä ohikulkijoille.

Kari naurahti.

– Sun ne ja nämä kyllä tiedetään. Sinä saarnasit totisesti raskaita sanoja.
– No niin. Ehkä vähän. Jonkun vaan on pakko uskaltaa avata suunsa.
– Mulla muuten on verstaalla semmoinen lavetti, sanoi Jaska.
– Mä sain kolmikymppislahjaksi juuri semmoisen kuutiovahvistimen, totesi Jonttu. – Siitä se siihen uneen varmaan tulikin.
– Mää en tiedä saarnoista mutta voin yrittää tuota pianoa soittaa, jos pyydetään. Ja jos joku maalaa sen pinkiksi, sanoi Haapanen.
– Jos te hullut oikeasti menette, niin leivon teille kaksisataa korvapuustia mukaan, haastoi Karin vaimon ääni jostain muualta talon uumenista.

 

2.

Vaaleanpunaisen maalin hankkiminen oli aiheuttanut pientä tenkkapoota.
– Kuka äijä kehtaa ostaa pinkkiä spraymaalia. Vähän niin kuin ostaisi tamponeja halpiskaupasta, murisi Jaska.
– Kun mä nuorempana harrastin graffiteja, asiaan kuului, että maalit varastettiin, mietti Jonttu.
– Ei sovi varastelu tämmöisille seurakunta-aktivisteille. Eikä graffitit, valisti Kari.
– Sitten ei auta muuta kuin valjastaa yksi kappale vaimoja autotarvikeliikkeeseen. Vaaleanpunaisen maalin kanssa voi ostaa samalla vaikka leidi lasolia, päätti Jonttu.

Kukaan nelikon vaimoihmisistä ei kuitenkaan suostunut tai ehtinyt maalikauppaan, joten äijät päättivät mennä miehissä. Pinkkiä spraytä ostettiin varmuuden vuoksi kaksi putelia ja hämäyksen vuoksi myös 400 gramman laatikko irtokarkkeja.
– Ei ne mitään irtokarkkeja ole, kun ovat tommosessa muovitoosassa, analysoi Haapanen.

Piano oli sitten raijattu Jaskan verstaalle ja suihkutettu spray-maalilla pinkiksi. Verstaalla oli hitsausvehkeitä ja suuren puoleisia koneita, joita Jaska kutsui helvetinkoneiksi. Hän oli hankkinut ne vanhojen konepajojen konkurssipesistä ja teki niillä hommiaan.
– Putkimies, vastasi Jaska, jos häneltä kysyttiin, mitä leipänsä eteen tekee.
– Sulla on sitten varmaan paljon hommaa ja hyvät liksat.
– Mä olen apurahaputkimies.

Jaskan putkityöt olivat sitä sorttia, että niiden tuloksia näki vanhan kulttuurikeskukseksi kierrätetyn teollisuuskiinteistön saleissa ja liiallisesta muuttovoitosta kärsivän entisen maalaispitäjän kunnantalon edessä.

­– Minä mikään kuvanveistäjä ole, kun näitä putkia vääntelen.

Piano nostettiin taas auton perään.
– Tähän nosteluun alkaa jo tottua, totesi Jonttu mutta pyyhkäisi kuitenkin hikeä otsaltaan. – Eikös lähdetä.

Jaska nosti vielä lavetin autoon tavaratilaan köytetyn pianon kaveriksi. Oli lauantai ja puolen päivän aika. Aurinko paistoi niin kuin tässä kaupungissa kesäisin melkein aina. Matkaa jokivarteen oli muutama kilometri. Kahdella autolla mentiin, edellä Jaskan Transit nokka vain pikkuisen pianon painosta koholla. Perässä tuli Karin Sitikka, pappavainaalta peritty, vähän ajettu ja ehdottomasti ärsyttävyyteen asti sähkövammainen. Vain Jaska vilkutti risteyksissä.

Jokirantaan laskeutui jyrkkä mäki.
– Jos pianon hihnat nyt aukeavat, niin läpi ohjaamon seinän ja Trasitin moottorin irti repien vyöryisi hempeän punainen piano aina auringossa välkkyilevään jokeen asti, runoilli Jonttu.
– Joo, hyvä että ajetaan Jaskan perässä, huokaisi Kari. ­– Mentäisiin jokeen Riga Latvialaisen mukana, kun se hellästi tuuppaisi.

Rannassa oli väkeä juuri niin kuin merkittävän kaupungin halkaisevan joen rannassa kuuluukin. Polkupyörät singahtelivat ohi, jalankulkijaa oli monenmoista. Perheitä tappamassa kesäpäivää tai jäätelöllä ostosreissun lomassa. Aleaika oli näet päällä, ja kuluttajantyötä tekevien piti toki vähän virkistäytyäkin välillä. Hoikkia juoksijoita pyyhälsi kevyesti ja huohottamatta teknisissä juoksutamineissaan. Nuorisoa istui aivan rannan tuntumassa nurmikolla limuviinapulloineen. Pari rantojen miestäkin oli läsnä, onhan jokirantakin ranta!

Kari parkkeerasi Sitikan vähän kauemmas. Jonttu otti kitarakamat takaboksista kantoon. Jaska ajoi pakun rantaan asti. Paikka oli sovittu oikein viranomaistahon kanssa. Juuri tänään ja juuri tässä ja vaaleanpunaisella pianolla. Pelastussuunnitelmaa ei tarvita. Porukka kerääntyi Transitin peräluukulle ja taas alkoi nostourakka. Lavetti otettiin alas ja aseteltiin sopivasti, että se ei karkaa pianon alta. Katu kun oli hienokseltaan jokea kohti kallellaan. Kari ja Haapanen menivät Transitin perään lyhempinä lykkäämään, Jonttu ja Jaska jäivät pidempinä ja ehkä vähän vahvempinakin maan tasalle. Pinkki piano tuli alas lavetille melkein heilahtamalla. Liekö nostossa ollut sen verran dynaamista energiaa, että lavetti käänsi kääntyvät pyörät kohti jokea, ja pianolla näytti olevan selkeä halu pulahtaa vilvoittelemaan parinkymmenen metrin päässä merta kohti vetelehtivää jokea.

– Ei perkele, karjahti Haapanen ja loikkasi Transitin perästä pianon kimppuun. Piano oli varmaan jossakin elämänsä vaiheessa jossakin olohuoneessa nähnyt töllöttimestä härkätaiteluja. Sen verran kevyesti se viskasi Haapasen pois tieltään. Mies mätkähti maahan mahalleen ja ehti juuri kiskaista sormensa lavetin pyörän alta. Olisi soitto jäänyt yksikätiseksi, jos Haapanen olisi ollut sekunnin murto-osaa hitaampi.

Kivipenkillä, joen ja villiintyneen pianon välissä istui äiti ja kaksi leikki-ikäistä lasta jäätelöidensä kanssa katse kaukana joen toisella puolella.
– Varokaa, huusi Kari, mutta eipä perhe rannan äänten kohinassa kuullut. Joku raivohullu kuntopyöräilijä päätti ehtiä pianon ja joen välistä, mutta entäs jäätelöä nuoleskelevat kaksi lasta? Jaska sai pinkin rodeohärkää leikkivän instrumentin kiinni ja rutisti sen syleilyynsä. Muutama bassoääni kuului Jaskan ja pianon välistä. Mitä lie pettyneen pianon ärinää. Sitten se taisi todeta valurautaisessa sydämessään, että jokeen voi pulahtaa vaikka jonakin toisena päivänä.

Perhe jatkoi jäätelönsyöntiä aavistamatta, että oli juuri ollut jäämässä pillastuneen pedon jalkoihin. Tai pyöriin. Miehen lykkäsivät pianon paikalleen ja jännitys purkautui äijämäisenä hihityksenä.

– Ei tainnut sarvipää kuulla rukousta, kiusasi Jaska Haapasta.
– No eipä se rukous ollutkaan, vaan yritin saada vihtahousua lopettamaan pianon lykkimisen.
– Jos Jaskalla apurahat loppuvat, niin uraa voisi urjeta vaikka sumopainijana, virnuili Jonttu.
– Muuttofirmatkin tarvitsevat tuollaisia karjuja, visioi Kari.

Lähimaastosta löytyi pari katukiveä, joilla ehkäistiin tehokkaasti pianon tulevat temmellyshalut.

Haapanen kaiveli transitin takaa pianojakkaran ja pienen pöydän. Pöydälle aseteltiin iso kulhollinen korvapuusteja, mehukannu, kertakäyttömukeja ja lappu, jossa luki ”Help Yourselves!”

Jonttu viritteli kitaransa pianon horjuvaa virettä mukaillen. Kari ja Jaska avasivat pilkkijakkarat ja istahtivat niille. Kummallakin oli djembe, afrikasta kotoisin oleva rumpu, Karilla pienempi, vähän honottavaääninen, Jaska jykevästi ja alhaalta kumahteleva.

– Mitäs me muuten soitettais?

 

3.

Vaikka Jonttu oli pitkätukka, hän oli sen verran säntillinen kaveri, että oli ottanut mukaan läjän paperitavaraa, piisejä sointuineen. Tämä porukka ei ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Jonttu kyllä tiesi, että hän osasi itse kappaleet ulkoa ja että Haapanen soittaisi kuitenkin pieleen. Rytmityhmä kyllä pärjäisi omillaan. Mutta paperit muistuttivat mukavasti, että tämmöinenkin kappale on olemassa. On nimittäin sangen häkellyttävää, että juuri kun kaikki on valmista, niin kaikki myös saattaa hävitä mielestä. Tosin tämä porukka oli jammaillut pitkiäkin sessioita. He soittivat pienen seurakuntansa kokouksissa milloin mitäkin. Joskus, kun tilanne vaati, niin samaa piisiä piti venyttää vielä vartti. Ja semmoinen venyttäminen tältä porukalta kävi. Jonttu pystyi sähkökitaralla soittamaan tuusannuuskaksi minkä tahansa kappaleen niin tyylikkäästi, että jälkikäteen aina tuli kehuja profetaalisesta kitaroinnista.

– Soittakaa Paranoid, huusi joku jokirannassa, vähän syrjemmältä.

Jonttu kävi akuutisti kasvoiltaan punaiseksi. Hän alkoi soittaa kitarariffiä bassokielillä, mutta Paranoidia siitä ei syntynyt.

Sinä kuuntelet TV-tuolissas, minun paskaista ääntäni
Ja olet aivan liian laiska, jotta kanavan toiselle kääntäisit.
Vaimollesi huudat, tuo sitä kaljaa, eihän tätä kestä selvin päin.
Huligaanit huutaa ja raggarit räyhää, elämä on muutenkin niin läyhää.

– Jonttuuuu, meidän piti vetää jotain vähän hengellisempää, häiritsi Jaska kitaristin hyvin käynnistynyttä piisiä.
– Tämä on ihan raamatullinen juttu, vastasi Jonttu ennen kuin kertosäe alkoi.
– No soitetaan tämä sitten, suostui Jaska ja alkoi takoa rumpuaan. Hän sai kitaran taustalle aikaiseksi hyvän syvän kumun. Haapanen ja Kari säätivät vielä jotain, eikä Haapanen sitä paitsi osannut soittaa ilman nuotteja.

Rappiolla loppui. Ihmiset pulisivat jokivarressa. Jontun kitarointi oli sen verran pätevää, että varsinkin keski-ikäistä porukkaa oli pysähtynyt kappaleen aikana turvallisen välimatkan päähän mutta kuuloetäisyydelle kumminkin. Haapanen soitteli muutaman kolmisoinnun. Tuuli heilutti hänen harvoja jäljellä olevia hiuksiaan. Torilta päin lensi lokki, joka laskeutui muutaman metrin päähän rantaan, vaalean siniseksi maalatun pollarin nokkaan. Siitä se sanoi yhden painavan sanan. Haapanenkin sai suunsa auki.

– Tämä on eka kerta, kun soitan tätä pianoa. Kun jätkät soitti Hassisen konetta, tajusin jotain tästä pianosta. Se on päältä vaaleanpunainen. Oikein söötti, vitsillä maalattiin se tämmöiseksi. Tai no, nämä mun kaverit sanoisivat, että värivalinta on profetaalinen. Mutta sisältä piano on kylmä ja kova. Ja painaa kuin synti. Se on Stalinin piano. Stalin oli paha, Hitlerin veroinen tai pahempi. Hän vain sattui olemaan voittajien puolella. Joskus minä ajattelen itsestänikin, että olen kuin Stalin. Minä teen paljon pahaa, mutta en minä tässä ala syntejäni listaamaan. Kuitenkin minä olen nykyisin voittajien puolella. Katsokaa näitä mun kavereita. He ovat uskovaisia ja tahtovat ihmisille hyvää. Tänään tässä rannassa he soittavat ihmisille lauluja, joissa on toivo. Tiedättekö Paavalin, sen hepun joka kirjoitti valtaosan Uudesta testamentista. Yhdessä kohdassa hän sanoi: ”Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.” Sitä kohtaa luetaan melkein kaikissa häissä. Minä en osaa Raamattua hyvin. Sen muistan, että riittää kunhan uskoa on sinapinsiemenen verran. Rakkaus taas on suurin. Minulle elintärkeää on toivo. Se on noista kolmesta venyvin. Vaikka elämä olisi tuhannen sirpaleina ja sirpaleet ajautuisivat myrskyssä eri suuntiin, niin toivo yhdistää niitä. Toivo venyy ja pitää pakettia kasassa. Mutta ei se mitä tahansa kestä se toivokaan. Se tarvitsee kavereitaan, uskoa ja rakkautta. Moni mun vanhoista kavereista on kuollut tai oleskellut pehmustetuissa huoneissa, kun toivo hajosi. Kuin kuminauha, joka venyy mutta lopulta räpsähtää poikki. Kun se räpsähtää poikki, sormille, niin se sattuu. Joskus juuri se pieni kipu on liikaa. Siinä ei sitten enää uskot ja rakkaudet auta.

Haapanen katseli ympärilleen. Katuyleisö oli hiljaa. Soittokaverit olivat aivan yhtä hiljaa. Lokki katseli porukkaa joelta tolpan nokasta pää kallellaan. Sekin tajusi olla rääkäisemättä.

– “Jesus died for somebody’s sins but not mine”, lauloi yksi mun suosikeista jo kauan sitten. Ja minä uskoin. Nämä kaverit uskovat oikeasti. Uskaltavat kulkea kaupungilla ja puhua Jeesusksesta. Sellaista on tehty kauan. Mutta nämä tyypit myös rukoilevat ihmisten puolesta. Hitto soikoon, että rukoilevatkin. Joltain paranee kolme vuotta särkenyt jalka. Joku saa taas kätensä pitkästä aikaa liikkumaan. Joku löytää Jeesuksen elämäänsä. Löytää sen vapauden. Minusta tuntuu, että vapaus on sukua uskolle, toivolle ja rakkaudelle. Vapaudesta on pohjimmiltaan uskonasioissa paljonkin kyse. Minä olen jäänyt jumiin siihen, että Jeesus kuoli muutamien muiden tyyppien syntien puolesta mutta ei minun. Jäin vangiksi. Olkaa te vapaita. Antakaa näiden heppujen rukoilla puolestanne. Heillä on usko, toivo ja rakkaus. Väittävät, että heidän uskonsa on pieni. Valehtelevat. Mutta ainakin heillä on suuri Jumala. Samaan Jumalaan minä uskon, mutta Hänen poikansa kanssa minä istuskelen eri baareissa.

Haapanen alkoi hiljaa soitella vanhaa ja kulunutta sointukulkua. Aku Ankka -kompiksi sitä haukutaan. Sormeili koskettimia ja muisti seiskasoinnun joka neljännellä kerralla.

– Ei teidän tarvitse uskoa mitään, hän vielä jatkoi. Ei ole pakko. Olkaa vapaita. Mutta kokeilkaa edes, kun nämä kaverit kohta rukoilee teidän puolestanne. Viinalle voi menettää elämänsä. Rukouksesta jotkut ovat sen löytäneet.

Jontun kitara tuli mukaan pianon sointukulkuun. Kohta Karin ja Jaskan rummut alkoivat jutella sointujen taustalle omia kuvioitaan. Haapanen ei laulanut ikinä. Ainakaan ääneen. Nyt hän lauloi lapsesta, joka tuli isänsä kanssa kirkkoon. Laulun minä halusi kotiin, vaikka ulkona oli vihreää, kesä kukkeimmillaan. Kun sanat olivat loppuneet, Jonttu alkoi rymistellä kitarallaan piisiä tuusannuuskaksi. Kitara murisi ja rääkyi. Lopulta se uupui meteliinsä ja jaksoi enää vain itkeä.

Sen enempää ei juuri nyt soitettu.

– Haluaako joku kokeilla rukouksen voimaa, kysyi Jonttu, jotenkin aralla äänellä.

Vaikka kutsu oli lyhyt ja vaimea, joitain ihmisiä tuli lähemmäs. Bändi jakautui kahdeksi pariksi. Kaverit asettuivat pianon kahdelle puolelle ja rukoilivat uskaliaiden ihmisten puolesta. Paljon ei kuulunut, muutamia kyyneliä näkyi.

 

4.

Piano asusteli seurakunnan treenikämpällä silloin, kun ei ollut käytössä. Karin vaimo ei ollut aivan tyytyväinen Pianon sijantiin mutta koska hän leipoi jokaiselle jokirantakeikalle ison läjän korvapuusteja, ei hän varmaan kovin katkera ollut. Kämpän sydän oli rumpusetti, jonka ympärille soittajat keräytyivät.

Seurakunnassa toimi muitakin bändejä. Yksi oli saanut vähän kuuluisuuttakin, sellainen jossa soitti kolme paappaa ja yksi turvapaikanhakija.

Jonttu, Kari ja Jaska olivat jo treenikämpällä ja virittelivät, kun Haapanen asteli sisään.
– Mitä ihmettä sulle on taas tapahtunut, henkäisi Jaska.

Haapasen naama punoitti ja kulmakarvat olivat tiessään. Sierainkarvojakaan tuskin oli jäljellä, mutta sitä seikkaa kukaan ei alkanut tutkia.
– Iski pieni tapaturma.
– Selvähän se.
– No, ihan selvin päin olin.
– Joo, joo!
Haapanen huokaisi. Kaverit kyllä tiesivät, että hänelle sattui ja tapahtui. Ja virvoitusjuomat lisäsivät sattumusten ja tapahtumusten todennäköisyyttä radikaalisti.
– Eikun mä poltin teepaitoja ja muita halpisvaatteita. Muistatteko te sen saarnan, jonka pidin eka kerralla, kun oltiin jokirannassa.

Muut kaverit nyökkäilivät. Se oli ollut tehokkain saarna tähän mennessä. Silloin ihmisiä oli jonottanut rukouspalveluun ainakin muutama. Sen jälkeen asiakkaat olivat olleet yksittäisiä. Joka kerralla toki muutamia.

– Sä olet varmasti rehellisin saarnamies meistä, totesi Kari.
– Ei me muutkaan tieten tahtoen epärehellisiä olla, puolustautui Jonttu.
– Teologia saattaa kyllä joskus ontua.
– Jumalan rakkaus on meidän teologia.

Haapanen keskeytti kinastelun jatkamalla omaa asiaansa.

– Sen puheen jälkeen mä vähän olen ajatellut, että meidän täytyy huolehtia muitakin kuin tämän kaupungin työtätekevistä ja raskautetuista. Sieluni nyrjähti, kun näin dokumentin Bangladeshin vaatetehtaista.

Jontulla leikkasi nopeiten.
– Sä siis poltit kaikki ruotsalaisperäisistä muotiliikkeistä ostamasi rievut?
– Just ja joo.
– Ja käytit vähän bensaa sytyttämiseen.
– Mistä tiesit?
– Ja poltit koko läjän tiedän parvekkeella!
– No, en mä nyt hullu ole.  Vaimo olisi hiiltynyt. Porukoiden takapihalla poltin. Ukon ruohonleikkurin bensaa löysin autotallista.
– Jo on maailma mallillaan, alkoi Jaska nauraa. – Ennen poltettiin kirjoja. Jossain vaiheessa vinyylilevyjä. Mutta nyt radikaalit ovat niin materialisteja, että polttavat henkkamaukan vaatteita.

Haapanen ei vastannut hetkeen mitään. Hän katsoi kavereitaan pitkään. Veti henkeä.
– Mä ajattelin, etten soita enää muuta kuin sellaisessa bändissä, jonka jäsenet käyttää vastuullisesti tuotettuja vaatteita.

Kolme suuta aukesi sen verran laajasti, että telkkä olisi voinut valita minkä tahansa niistä asunnokseen. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, Haapanen jatkoi. – Olen heikoilla. Mä soitan meistä huonoiten, joten ei mulla ole oikein varaa vaatia mitään.

– Mä olen mukana, sanoi Jaska ja alkoi nauraa. – Mutta Kari tässä heikoilla on. Jos tässä täytyy alkaa bulkkivaatteiden polttamista harrastaa, niin sille ei jää ylle rihman kiertämää.
– Niin, sulle sentään jää kirpparilta ostetut pitkäpunttiset blackhorset, vastasi Kari.
– Musta Haapanen on oikeassa, mutta rovioita mä en ala poltella, totesi Jonttu. – Niitä tässä maailmassa on ollut aivan liikaa.

Ilmeisesti keskustelu oli päättynyt, koska Jonttu polkaisi screamerin päälle ja alkoi soittaa kohtuullisella volyymilla Eppu Normaalin Minun aurinkolaseja.

 

5.

Oli kesän viimeinen soittoiltapäivä rannassa. Kamat olivat jo valmiina, niin soittimet kuin korvapuustitkin. Haapasen vaimo oli ottanut Jaskan pakun lainaan siksi aikaa, kun äijät ovat rannalla. Jotain huonekalua meni hakemaan laitakaupungin mööpelihallista. Ihme nainen, varmasti kantoi mööpelin omin voimin niin autoon kuin hissittömän talon kolmanteen kerrokseen.

Ihmisiä oli liikenteessä oikein mukavasti. Oli loppukesän meininki, porukka imi lämpöä täysillä. Räntää voisi tulla taivaan täydeltä minä aamuna tahansa. Nyt taivaasta ei kuitenkaan uhannut tulla mitään valkoista. Valkosen sijaan kerrostalojen takaa vyöryvät mustat pilvet yllättivät kadulla vetelehtijät täysin. Kun sade tuli, se tuli nopeaan. Ja lujaa. Jonttu ryntäsi kasaamaan kitarakamoja. Vahvistin oli saatava Sitikkaan ensin. Kitaran sai laukkuun ja pedaalit boksiinsa, mutta vahvistin värjötteli alastomana isojen pisaroiden armoilla.

– Juutas sentään, mulla oli valmiina hieno puhe siitä, kuinka kaikki hyvä tulee Jumalalta ja me uskovat ollaan Jumalan työkaluja, manaili kitaristi palatessaan autolta.
– Mä en ainakaan ole mikään Jumalan vasara, kommentoi Jaska. – Jonkun sortin apumieheksi voisin alkaa.
– Jaska, meidän Herramme putkimies, väänteli Jonttu.
– Huomauttaisin, että miellä on ihan pieni ongelma, mutisi Kari ja katseli pianon kannelle ropsahtelevia pisaroita. – Mitäs me tälle tehdään? Paku palaa aikaisintaan puolen tunnin päästä.
– Stalinin piano, mutisi Haapanen. – Umpipuuta ja heavymetallia.
– Jos se kastuu, meidän on ihan sama tuupata se vaikka jokeen. Siellä se voi kilkattaa virrassa pyöranraadoille ja ostoskärryille ja mitä ihmettä siellä sitten onkin. Jokunen silakkakin, mietti Jaska ja riisui teepaitansa. Hän kuivaili pianon pintoja, mutta yhtä hyvin hän olisi käyttää touhuun vaikka yksinäistä vessapaperin palaa.
– Olisi kyllä ympäristörikos tuupata raskasmetallia vesistöön, vastasi Haapanen.

Leimahti ja jyrähti.

– En mä tosissani aikonutkaan, huusi Jaska kohti taivasta.

Ilmeisesti Jaskan katumus riitti, koska salama jäi ukkoskuuron ainoaksi. Vettä sen sijaan ryöppysi.

– Pitäiskö meidän kaikkien ottaa vaatteita pois ja suojata niillä pianoa, mietti Jonttu. Kaverit kuulivat äänensävystä, että mies ei loihenut lausuman edes aivan leikillään.
– Joudutaan putkaan koko porukka pianon kanssa, totesi Jaska.
– Ei  huono ajatus. Piano pääsee mustaanmaijaan suojaan ja sitten me voidaan pitää jamit putkasta. Spuget tulee uskoon ja me saadaan entistäkin kirkkaampi kruunu.
– Ei siellä päivällä mitään spurguja ole.

Stalinin pianon lopullinen kosteusvaurio oli juuri käsillä. Yhtä äkkiä kuin sadepilven rymisivät kerrostalojen takaa, rynnisti kulman takaa neljä tyttöä. Vanhimmalla oli huivi, varttunutta teini-ikää edusti hän. Kolmella nuoremmalla oli kirjavat vaatteet ja iloiset perisuomalaista tummemmat kasvot. Ja joka ikisellä oli sateenvarjo.
– Teidän piano kastuu, sanoi Leenu, Liinu tai Tiinu.
– No niin tosiaan kastuu, murahti Haapanen.
– Me voidaan pitää sateenvarjoja pianon yläpuolella, ehdotti vanhin tytöistä.
– Sitten te kastutte, totesi Jonttu.
– Ei se haittaa, meillä on kotona läjittäin kuivia vaatteita. Äiti ostaa niitä halvalla.

Tytöt asettelivat sateenvarjot peräkkäin, limittäin, lomittain pianon ylle.

– Nyt ei kastu Stalinin sydän. Eikä ruostu, iloitsi Haapanen.

Tytöt rupattelivat jotain kielellä, josta miehet eivät ottaneet tolkkua. Jaska pyyhki irtovedet pianosta jo märkään teepaitaansa. Sen jälkeen äijät keskittyivät ainoaan asiaan, johon he siinä seisoskellessaan kykenivät. Kastumaan.

Äkkiä toinen Leenuista, Liinuista tai Tiinuista kääntyi miehiä kohti ja osoitti kulhoa, jossa oli jäljellä muutama vettynyt korvapuusti.
– Mitä tuo Help Yourselves tarkoittaa?
Haapanen hymähti.
– Silleen vapaasti kääntäen se tarkoittaa, että ota itse pullaa, kun me ei soitoltamme joudeta tarjoilemaan.
– Sisko sanoi, että se tarkoittaa, että auttakaa itseänne.
– Voi sen niukin naukin niinkin tulkita, myönsi Haapanen.
– Mihin te alkuasukkaat oikein joutuisitte ilman meidän mamujen apua! tirskahti isosisko.
– Oltaisiin kyllä ihan nesteessä, myönsi Jonttu.

Sade laantui. Tytöt menivät matkoihinsa mutustellen likomärkiä korvapuusteja. Pakukin palasi asioiltaan. Väki oli kaikonnut jokivarresta, eikä ollut mitään järkeä enää alkaa soitella, vaikka näytti siltä, että aurinkokin saattaisi palata ihmisten ilmoille. Treenikämpällä todettiin, että piano oli vain ottanut suihkun. Sisätilat olivat kuivat.

Kun kaikki kamat olivat paikoillaan, Jonttu istahti rumpupallille ja tuijotteli hetken aikaa pianon vaaleanpunaista pintaa.
–  Olen yhä vahvasti sitä mieltä, että kaikki hyvä tulee Jumalalta ja me uskovat ollaan Jumalan työkaluja, hän totesi.
– Paitsi että Jaska on Thorin vasara, täydensi Kari.

 

* * *

Laulujen sanat:
The Battle Belongs to the Lord, Jamie Owens-Collins
Rappiolla, Ismo Alanko
Gloria, Patti Smith