Kirkhakkinen

KirkhakkinenTyötoverit

Nyt kun olette heittämässä minua ulos kirkosta, minun on pakko sanoa muutama sana.

Olen ollut tämän kirkon vahtimestarina neljäkymmentä vuotta. Jos muisti ei vääristele asioita, tittelini on vaihtunut lukkarista suntioon ja suntiosta vahtimestariin. Unilukkariksi en ole joutunut, sen verran on kylällä ollut herätystä. Paras arvonimeni on ollut kirkhakkinen. Aremmat eivät ole sitä kuulleni käyttäneet, nokkavammat ovat ihan vapautuneesti minua niin kutsuneet. Kiitos siitä.

Näinä vuosina kirkontorni on kauniina päivinä raapinut taivasta. Muina päivinä se on piirrellyt harakanvarpaita pilviin. Naakat ovat lisääntyneet. Välillä olen pelännyt, että naakkaseurakunnan vahvuus ohittaa ihmisten seurakunnan. Onneksi kirkossa käy muitakin, kuin minun ikäpolveni edustajia.

Neljänkymmenen vuoden aikana olen töiden lomassa ehtinyt polttaa monta piipullista kirkkopuistossa ja mietiskellä. Jotkut eivät ole hyvällä piiputteluani katsoneet. Olen kuitenkin melko varma, että jos Jeesus ja opetuslapset olisivat taivaltaneet maan päällä vähän myöhemmällä ajalla, ainakin Tuomas ja pari muuta olisivat polttaneet piippua. Viiniä joivat koko sakki. Puistossa on ollut hyvä istua ja piipullinen pakottaa hiljentymään.

Olen tässä temppelissä viihtynyt. Sen krypta, sen sali ja sen sivukappelit, sen parvi ja korkeuksiin kurottava torni, minä ne parhaiten tunnen, sanovatpa Museoviraston asiantuntijat mitä tahansa. Eipä silti, hyvin olen museovirastolaistenkin kanssa pärjännyt, kun tätä rakennusta on hoidettu. Ainoa kärhämä tuli parikymmentä vuotta sitten, kun otin ikivanhan rippituolin uusiokäyttöön.

Minulla kun ei ole muuta konttoria ollut kuin asehuoneen tiski ja vaatekaappi sakastissa. Ei niissä voi käydä luottamuksellisia keskusteluja, sielunhoitoa. 1400-luvun rippituolia ei olisi muka saanut sellaiseen käyttää, vaikka käyttöön se on tehty. Minä kumminkin päätin avata vastaanoton rippituolissa, kun ihmisillä on taipumus alkaa jutella minulle tärkeistä asioistaan, kipeistäkin. Sydänsuruista, sydämettömyydestä, arjen vaikeuksista. Minä ajattelin, että rippituoli on tuossa mukavasti syrjässä, siinä voi ihmisten kanssa keskustella. Rippituolit olisi muuten jo keksittäessä pitänyt nimetä sielunhoitotuoleiksi. Kuka siitä hyötyy, että ihmislapset tulevat ja luettelevat viikon tai kuukauden aikana tekemänsä synnit ja jäävät synninpäästöjen ja avemarioiden jälkeen yksin haavoineen. Kyllä pappien olisi pitänyt oivaltaa hoitaa lampaitaan laveammin.

Museovirasto tuli mies nahkaisessa lierihatussa ja ruskeassa puvussa. Tuijotti minuun lasiensa takaa, ohi terävän nokkansa ja yritti lamauttaa minut katseellaan. Semmoinen pöllö se oli ja väkevästi huhuili. Ymmärsin, että olen langennut kulttuurihistorialliseen pyhäinhäpäisyyn. Rippituolin luvaton käyttöönotto. Pyysin sitten vävypoikaa tutkimaan rippituolin. Vävypoika kiroilee ja puhuu rumia mutta on läpeensä rehellinen ihminen. Ja ennen kaikkea hän on laivapuuseppä. Sen laivan, joka on jokirannassa museona. Minä vävylle sanoin, että katso sinä, ovatko liitokset vahvat ja puu tukevaa. Repsotusta ja kosteusvaurioita ei löytynyt. Vävyltä saamani asiantuntijalausunnon mukaan rippituoli kestää arkista käyttöä ikuisuuden alkuun asti, riippumatta siitä, milloin ikuisuus alkaa. Vävypoika tietää, millaiset rakennelmat kestävät valtamertenkin myrskyissä eivätkä pelkästään museobyrokraattien papereissa. Ja vävyhän on museoihminen, museolaivalla kun kirvestään heiluttaa. Minä lähetin lausunnon Museoviraston kaverille ja sanoin, että ihmisten raapaleet on hoidettava silläkin uhalla, että raapaleet siirtyvät sielunhoitotuoliin. Se kapine on aikanaan rakennettu massiivipuusta eikä helppohoitoisesta melamiinista. Kyllä se kestää. Ja mikä on parempi paikka hoitaa sieluja kuin vuosisatainen kirkko. Asiasta sen enempää puhuttu.

Piipullisen ääressä tämä sielunhoito silloisen kirkkoherran kanssa sovittiin. Että kun minun kaikki aikani ei mene kirkon hoitamiseen, voin hoitaa ihmisiäkin. Tai no, en minä ole työtuntejani laskenut. Kirkhakkiska lensi Taivaaseen jo kauan sitten, ja naakanpoikaset lepattivat omille oksilleen. Niin minä olen tässä kirkossa melkeinpä asunut. Olen ajatellut, että elämä on kutsumushommaa, ja tämä kirkko on minun elämääni.

Niinpä olen keskustellut ihmisten kanssa tuhansia tunteja. Jotkut ovat käyneet juttelemassa harvakseltaan vuosikausia, toiset vain kerran. Suomea, ruotsia, englantia, kankeaa saksaa, ihmisten murheet ovat kaikilla kielillä samat. Jokainen kuitenkin potee kipeimmin omiaan. Tuska vyöryy ihmisten sieluun ihan samalla tavalla nyt kuin ennenkin maailmassa. ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekevät ja raskautetut.” Sitä minä olen koettanut toteuttaa eri kielillä.

Kävin seurakunnan varoilla oikein sielunhoitokurssejakin. On niistä hyötynsä ollut, mutta tärkeintä on ollut kuunnella. Ihmisillä on usein vastaukset valmiina ongelmiinsa. He vain eivät näe vastauksia silmiensä edessä tai eivät uskalla niihin tarttua. Mutta  kun vanha ukkeli vanhassa rippituolissa kuuntelee, asiat voivat ottaa suuntansa. Joskus toki on pitänyt esittää harkittu kysymyskin pohdiskelijalle. Joku pappi aikanaan vastusteli sitä, että mokoma tekninen henkilö hoitaa seurakuntalaisten sieluja, mutta en minä vastustelusta niin piitannut. Minulla oli ja on kirkkoherran lupa, ja kirkkoherran yläpuolella ei ole enää juuri muuta väkeä ole kuin Jumala.

Kirkkoherraa tarvitsin silloinkin, kun huomasin, että tämä rakennus on minun kirkkoni, mutta kirkon seurakunta ei välttämättä ole minun seurakuntani. Aloin viihtyä vapaissa suunnissa. Vaikka minä pukeudun tummanharmaaseen ulsteriin kesät, talvet, niin syvällä sielussani on jokin räikeämpi siivekäs, joka välillä haluaa lepattamaan ja rääkymään vapaammin.

Halusin puhua asiat halki kummankin seurakunnan johtajan kanssa. Että kenelläkään ei ole nokan koputtamista minun seurakuntayhteydestäni. Niin kutsuin herrat kirkkoherrat tuohon puistoon. Se oli alkukesää. Lokit liihottivat joen yllä villeinä ja äänekkäinä. Hetken pelkäsin, että olen varpunen, jota kaksi toisilleen vihamielistä haukkaa katselee. Kohta alkaa nokkiminen. Kumpi saa saaliin. Pelkoni haihtui yksin tein. Oivalsin, että miehet olivat toisilleen tutut ja aivan puheväleissä. Todettiin tosiasiat. Jos kuulun työnantajaseurakuntaani, niin voin osallistua vapaan seurakunnan toimintaan mutta en voi esimerkiksi kuulua vapaan seurakunnan vanhimmistoon. Mutta kun kirkon työntekijän pitäisi olla kirkon jäsen. Eipä siinä mitään, minä poltin piipullisen ja kiitin herroja ja ehdotin, että josko rukoillaan koko kaupungin ja sen seurakuntien puolesta, kun kerran tässä ollaan. Päivä paistoi, naakat raakkuivat gospelia kirkontornissa ja me rukoilimme, kaksi paimenta ja minä. Sovittiin, että tavataan samoissa merkeissä kuukauden päästä. Jos paistaa, niin puistossa, jos sataa, niin asehuoneessa. Vuoden päästä näihin rukoushetkiin osallistui viiden hyvin erilaisen seurakunnan ihmisiä. Ja niin kuin tiedätte, nykyään melkein kaikki kaupungin seurakunnat ovat mukana rukoilemassa.

Yhteisyyden ihanuus levisi seurakuntalaistenkin keskuuteen. Yhteistyötäkin. Sitten keksittiin uusi haukkumasana. Uskonnollinen! Siitäpä alkoi kyräily. Ovatko nuo toiset uskonnollisia! Ei se kaikkea kaatanut, mutta moni lähti mukaan. Mitä siihen ihminen voi sanoa, jos häntä nimitetään uskonnolliseksi. Niin on minuakin haukuttu. Yhdellä lauseella olen syytöksen torjunut: ”Totisesti, totisesti, minä sanon teille, kyllä minä olen uskonnollinen ihminen, ja minä olen ylpeä siitä.” Minun sieluni riehakkuudelle tekee hyvää jammailla yhden seurakunnan kokouksessa. Sama sieluni rauhoittuu toisen seurakunnan turvallisessa rituaalissa liturgiassa. Sen verran on muistiini jäänyt uskontotieteen luennoilta nuoruudestani, että kummankin sortin meno on uskonnollista ja kummassakin on vahvat kaavansa. Pelko se on, joka saa ihmiset kaivautumaan liian syvälle kieppeihinsä, joita he kutsuvat seurakunniksi.

Pappani, isäni isä, oli alun perin ortodoksimunkki. Hän sai jo melko nuorena tarpeekseen luostarista, lensi sieltä lippahivoon, päätyi parin ystävänsä kanssa Suomeen ja alkoi täällä opiskella teologiaa. Mutta eipä hän opinahjossaankaan viihtynyt. Teologia kuulemma teki selvään tarinaan kummallisia solmuja. Uskosta ja Raamatusta hän ei luopunut.

Pappa piti minua usein polvellaan. Muistan, kuinka hän kertoi Jeesuksesta. Jeesus on mennyt taivaaseen rakentamaan taloja uskovia varten, että he aikanaan saavat katon päänsä päälle. Jeesus oli muurari, mutta tuntee kyllä seurakuntansa. Minä olen alkanut pelätä, että kaikki eivät taivaassakaan mahdu keskenään samaan saliin. Täytyy olla monta huonetta, joissa kyräillä. Isä Jumalasta pappa kertoi, että Hän ei mahdu ihmisten taloihin. Sitä minä olen muistellut ja yrittänyt kaikille sanoa, että muistakaa tämä seurakunnissanne. Pitäkää ovet auki, että ilma vaihtuu ja että ihmiset näkevät sisään ja kuulevat, mitä seurakunnassa puhutaan. Pappa rakasti ihmisiä ja rakasti seurakuntia. Eipä niitä papan aikaan vielä paljon ollutkaan. Hän oli kummajainen. Osasi puhua luterilaisten kanssa, vapaakirkollisten kanssa ja ortodoksienkin kanssa pääsi lopulta sisällään sopuun.

Pappa ei ehkä saanut tutkintoaan valmiiksi, mutta hän oli sivistynyt ihminen. Nykyäänkin on sivistystä, mutta se ei saa ääntään kuuluville. Minua ovat aina epäilyttäneet kahdenlaiset ihmiset, ne jotka väittävät varmasti olevansa oikeassa ja ne jotka väittävät muiden varmasti olevan väärässä. Usein nuo kaksi ominaisuutta yhdistyvät samassa ihmisessä. He saavat minut surulliseksi. Niin kauan, kun kristityt panettelevat kadun toisella puolella olevaa seurakuntaa, heillä ei ole mitään syytä pitää omaa uskoaan, uskonnollisuuttaan, uskontoaan parempana kuin yhtään mikään muu uskontoa maailmassa.

Tämä kirkko seisoo tässä luultavasti vielä toiset muutaman sata vuotta. Pilvet kulkevat, ihmiset vaihtuvat, teologiasta väännetään. Minä olen aika varma, että niin pitääkin olla. Jos vesi ei virtaa, se alkaa kasvaa pöpöjä.

Varmasti naakkaseurakuntakin jatkaa menojaan tässä rakennuksessa. Olen oppinut nuo naakat tuntemaan. Viimeksi eilen katselin yhtä, joka oli juuri löytänyt aarteen. Se lensi suuri herkkupala nokassaan puistosta kirkontornia kohti. Ei kestänyt kuin hetken, kun toinen lintu oli jahtaamassa kaveriaan. Herkku oli saatava itselle. Heti! Pari – kolme muuta mustatakkia liittyi takaa-ajoon. Tuliko innokkain takaa-ajaja ajatelleeksi, kuinka käy, jos se saa anastettua aarteen itselleen? Sillä on välittömästi kimpussaan muutama lajitoveri, ja ehkäpä joku lähisukulainen, vaikka harmaa varis. En tiedä, kuinka  herkkupalan kävi. Hävisivät talojen taakse. Pystyikö kukaan naakoista lopulta syömään herkkua. Vai tuliko takaa-ajosta ikuinen.

Sakastissa, vaatekaapin ovessa minulla on yksi lause Jeesukselta. ”Minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Joku sitäkin kaappia alkaa käyttää, vaikka toistaiseksi avain jää minulle.

Semmoista on kirkhakkisen elämä. Te kampeatte minua kirkosta ulos eläkkeelle. Mutta en minä niin vain lähde. Kirkon valot saa sytyttää joku muu. Ripustaa virsien numerot taululle. Mutta olen kirkkoherran kanssa sopinut, että käytän rippituolia työpisteenä yhä. Kahtena päivänä viikossa iltapäivisin. Kesällä neljänä. Paitsi juhannukselta heinäkuun loppupuolelle. Silloin minä olen sinttien kalastaja. Ongin ja poltan piippua laiturin nokassa. Satoi taikka paistoi. Kun elämä on kutsumushommaa.

Piirrokset: naskalis.com/

Kirjava varis

Olen vihdoin tainnut tajuta

Mummo2

Mummo katsoi pihalle, jossa tietenkin oli leikkiviä lapsia. Kirkonrottaa kuuluivat menevän. Mummoa ärsytti yhä.

– Aina kaikki luulee, että me katsotaan vain menneisyyteen. Ei! Elämä on aina edessäpäin! oli mummo juuri manannut kännykässä ystävälleen, häntä itseään vielä vanhemmalle.

Pihalla tuli kova juoksukilpailu kotipesälle. Kirkonrotta jäi toiseksi.
– Oma rotta, huusi pieni mutta sukkelajalkainen tyttö.

Kolme päivää sen jälkeen, kun mies oli siunattu haudan lepoon, mummo oli lakannut kahvin kaatamisen seurakuntatalolla.
– Nuoriso joutaa tekemään sellaista, oli mummo sanonut.
Pappi oli ensin meinannut sanoa jotain, mutta oivaltanut samassa olla ihan hiljaa vaan.

– Minä ajattelin mennä torille rummuttamaan semmoisella afrikkalaisella rummulla. Koska ihmiset tietysti pysähtyvät katsomaan, että mitä se mummo metelöi, voin kertoa heille vapaudesta.

Ja niin oli mummo tehnyt. Ei siitä ollut pitkäkään aika mummojen ajanlaskun mukaan. Djembe oli löytynyt musiikkikaupan poistomyynnistä. Ei ihan käsin tehdyn ja afrikkalaisen näköinen mutta kevyehkö, kaunis ja helpposoittoinen.

Yhtenä päivänä paikallisradion toimittaja oli tullut haastattelemaan mummoa.
– Mistä te saitte ajatuksen soittaa tämmöistä rumpua eikä esimerkiksi kanteletta.
– Näin miniän luona kuvan, jossa nuori nainen soitti tämmöistä. Näytti niin letkeältä, että ajattelin heti, että kun miehestä aika jättää, niin minätyttö alan tuollaista soittamaan.
– Eikö tuollaisen lyöminen ole raskasta?
– Asia on niin tärkeä, että sen eteen pitää tehdä töitä.
– Puhutte kuulemma uskonnollisista asioista.
– Vapaudesta.

Toimittaja oli kysynyt vielä pari kysymystä. Kuulijoita oli kertynyt lisää torille.

Ei aviomies ollut paha ollut. Mummo ei vain oikein koskaan ollut oppinut elämään omaa elämäänsä toista lähellä. Lapset oli kasvatettu, työelämä kahlattu läpi, seurakunnassa vaikutettu, eläkkeelle päästy. Ja muutaman eläkevuoden jälkeen mies oli äkkiä lähtenyt. Hautajaisissa mummo oli vilkuttanut arkulle.
– Ei muistella pahalla, hän oli sanonut epähuomiossa puoliääneen.
– Eipä taida vaari muistella millään, oli vieressä seissyt miniä huomauttanut.
– Mistäs sinä, ateisti, sen tiedät.
– Taitaa tulla ikimuistoinen muistotilaisuus.

Rummutellessaan ja puhuessaan mummon ajatukset olivat alkaneet saada uusia muotoja. Mitä se muka tarkoitti, että vapauteen Kristus meidät vapautti.

Nyt oli kaunis syyskesän päivä. Olisi vielä vähän aikaa, ennen kuin tori kutsuu. Mummo meni eteiseen. Siellä oli uudet pehmokävelykengät. Ne olivat olleet alennusmyynnissä. Mummo veti kengät jalkaansa. Selkä taipui hyvin nauhojen sitomiseen.

Pihan tasolle oli vain puoli kerroksenväliä. Mummo tyrkkäsi pihaoven auki ja jäi tarkkailemaan tilannetta. Kirkonrotta hiipi lähes varpaillaan kohti isoa peltistä roskista. Pensaan takaa aivan toisessa suunnassa pilkotti utelias silmäpari. Mummo huomasi, että silmäparin ilmeessä oli jotain semmoista, että kohta juostaan. Ja juuri samalla hetkellä, kun pensaan takaa lähti pinkomaan vaaleatukkainen tyttö, kiihdytti myös mummo. Kisasta tuli kova, mutta mummo ehti kuin ehtikin.

– Oma rotta, kaikki pelastettu, huusi mummo.
– No mutta eihän ketään ollut vielä löydettykään, sanoi puskasta tullut.
– Ei niin, mutta minä tein vähän niin kuin Jeesus.

Kirkonrotta tulla luimisteli roskikselta. Muutkin pelaajat putkahtelivat jemmoistaan.

– Aika hyvät kengät mulla, vai mitä, sanoi mummo. – Tämmöiset kevyet.
– Miks sä tulit meidän leikkiin? kysyi kirkonrotta.
– No kun teki mieli. Olen teidän puuhia monta vuotta ikkunasta katsonut.
– Kuka se Jeesus on? kysyi pieni poika, jonka teepaidassa oli supersankarin kuva.
– Semmonen, joka vapautti joutavanpäiväisyyksistä.
– Mun pappa pelaa Afrikan tähteä, mutta ei se ikinä oo kirkonrottaa ollut.
– Minäpä en olekaan pappa, mutta voisin opettaa sille papalle yhtä ja toista.
– Se tulee viikonloppuna.

Mummo oli lasten kanssa yhden kierroksen kirkonrottaa. Omaksi rotaksi hän ei enää ehtinyt. Sitten hän haki djemben sisältä ja lähti bussipysäkille. Djembe oli huonekaluliikkeen isossa sinissä kassissa. Välillä rumpu kumahti, kun kassi osui mummon sääreen.

Torilla oli mukavasti ihmisiä. Kirpputoripöydät vetivät porukkaa näin iltapäivisin. Mummon sielunkumppaneilla oli katos, taivaansininen. Mummon seurakuntaa pörräsi jo katoksella. Kahvia oli termoksessa, pullaa viipaleina, katoksen nurkassa pari tuolia sielunhoidollisia keskusteluaja varten.

– Meillä on rippituoli Taivaan-sinisessä ilmestysmajassa, tapasi pappi vitsailla ihan ääneen. Ne seurakuntalaiset, joilla oli numeroa liian pieni sädekehä, eivät oikein pitäneet paimenensa huumorista.

Mummoa varten oli jakkara. Papille oli tullut kunnia-asiaksi tuoda mummolle seitsemänkymmentäluvulta peräisin oleva pyöreä palli, jonka istuin oli sininen. Reunaa kiersi ohut muovinauha, joka joskus oli ollut valkoinen. Sitä pappi kutsui valtaistuimeksi, ja sille mummo istahti.

– Olen vihdoin tainnut tajuta, aloitti mummo, – että täällä me ollaan. Minä soitan. Joku uskaltautuu joskus juttelemaan teidän muiden kanssa. Löytääpä joku joskus armonkin. Jeesuksen ja vapauden. Olen jotain pitkään ihmetellyt, ja se jokin on tuossa mielen sopukassa etsinyt tietä ulos. Mutta ei vain ole löytänyt. Tänään leikin kirkonrottaa pihalla. Juuri sillä hetkellä, kun huusin ”oma rotta, kaikki pelastettu”. Meidän on kaikkien laitettava itsemme likoon niin kuin lapset. Juostava henkemme edestä ja pelastettava koko porukka, kaikki kiinni jääneet.

Mummo jytkäytti djembestään bassoäänen.
– Ei ne lapsetkaan surukseen pelaa. Hauskaa niillä on, kun ne laittavat kaiken likoon. Jos me halutaan auttaa Jeesusta vapautushommissa, meidän täytyy itse alkaa lasten kaltaisiksi.

Kaksi kovaa bassoa jytkähti.
– Minä soitan nyt, ja te muut, te saatte tanssia.

Niin alkoi soitto. Äkkiä tuli kuin humaus taivaasta, niin kuin olisi käynyt väkevä tuulispää.

Ja taas oli media kummissaan. ”Vanhukset joraa torilla” oli otsikko aamun lehdessä.

Piirrokset: naskalis.com

Djembe