Kirkhakkinen

KirkhakkinenTyötoverit

Nyt kun olette heittämässä minua ulos kirkosta, minun on pakko sanoa muutama sana.

Olen ollut tämän kirkon vahtimestarina neljäkymmentä vuotta. Jos muisti ei vääristele asioita, tittelini on vaihtunut lukkarista suntioon ja suntiosta vahtimestariin. Unilukkariksi en ole joutunut, sen verran on kylällä ollut herätystä. Paras arvonimeni on ollut kirkhakkinen. Aremmat eivät ole sitä kuulleni käyttäneet, nokkavammat ovat ihan vapautuneesti minua niin kutsuneet. Kiitos siitä.

Näinä vuosina kirkontorni on kauniina päivinä raapinut taivasta. Muina päivinä se on piirrellyt harakanvarpaita pilviin. Naakat ovat lisääntyneet. Välillä olen pelännyt, että naakkaseurakunnan vahvuus ohittaa ihmisten seurakunnan. Onneksi kirkossa käy muitakin, kuin minun ikäpolveni edustajia.

Neljänkymmenen vuoden aikana olen töiden lomassa ehtinyt polttaa monta piipullista kirkkopuistossa ja mietiskellä. Jotkut eivät ole hyvällä piiputteluani katsoneet. Olen kuitenkin melko varma, että jos Jeesus ja opetuslapset olisivat taivaltaneet maan päällä vähän myöhemmällä ajalla, ainakin Tuomas ja pari muuta olisivat polttaneet piippua. Viiniä joivat koko sakki. Puistossa on ollut hyvä istua ja piipullinen pakottaa hiljentymään.

Olen tässä temppelissä viihtynyt. Sen krypta, sen sali ja sen sivukappelit, sen parvi ja korkeuksiin kurottava torni, minä ne parhaiten tunnen, sanovatpa Museoviraston asiantuntijat mitä tahansa. Eipä silti, hyvin olen museovirastolaistenkin kanssa pärjännyt, kun tätä rakennusta on hoidettu. Ainoa kärhämä tuli parikymmentä vuotta sitten, kun otin ikivanhan rippituolin uusiokäyttöön.

Minulla kun ei ole muuta konttoria ollut kuin asehuoneen tiski ja vaatekaappi sakastissa. Ei niissä voi käydä luottamuksellisia keskusteluja, sielunhoitoa. 1400-luvun rippituolia ei olisi muka saanut sellaiseen käyttää, vaikka käyttöön se on tehty. Minä kumminkin päätin avata vastaanoton rippituolissa, kun ihmisillä on taipumus alkaa jutella minulle tärkeistä asioistaan, kipeistäkin. Sydänsuruista, sydämettömyydestä, arjen vaikeuksista. Minä ajattelin, että rippituoli on tuossa mukavasti syrjässä, siinä voi ihmisten kanssa keskustella. Rippituolit olisi muuten jo keksittäessä pitänyt nimetä sielunhoitotuoleiksi. Kuka siitä hyötyy, että ihmislapset tulevat ja luettelevat viikon tai kuukauden aikana tekemänsä synnit ja jäävät synninpäästöjen ja avemarioiden jälkeen yksin haavoineen. Kyllä pappien olisi pitänyt oivaltaa hoitaa lampaitaan laveammin.

Museovirasto tuli mies nahkaisessa lierihatussa ja ruskeassa puvussa. Tuijotti minuun lasiensa takaa, ohi terävän nokkansa ja yritti lamauttaa minut katseellaan. Semmoinen pöllö se oli ja väkevästi huhuili. Ymmärsin, että olen langennut kulttuurihistorialliseen pyhäinhäpäisyyn. Rippituolin luvaton käyttöönotto. Pyysin sitten vävypoikaa tutkimaan rippituolin. Vävypoika kiroilee ja puhuu rumia mutta on läpeensä rehellinen ihminen. Ja ennen kaikkea hän on laivapuuseppä. Sen laivan, joka on jokirannassa museona. Minä vävylle sanoin, että katso sinä, ovatko liitokset vahvat ja puu tukevaa. Repsotusta ja kosteusvaurioita ei löytynyt. Vävyltä saamani asiantuntijalausunnon mukaan rippituoli kestää arkista käyttöä ikuisuuden alkuun asti, riippumatta siitä, milloin ikuisuus alkaa. Vävypoika tietää, millaiset rakennelmat kestävät valtamertenkin myrskyissä eivätkä pelkästään museobyrokraattien papereissa. Ja vävyhän on museoihminen, museolaivalla kun kirvestään heiluttaa. Minä lähetin lausunnon Museoviraston kaverille ja sanoin, että ihmisten raapaleet on hoidettava silläkin uhalla, että raapaleet siirtyvät sielunhoitotuoliin. Se kapine on aikanaan rakennettu massiivipuusta eikä helppohoitoisesta melamiinista. Kyllä se kestää. Ja mikä on parempi paikka hoitaa sieluja kuin vuosisatainen kirkko. Asiasta sen enempää puhuttu.

Piipullisen ääressä tämä sielunhoito silloisen kirkkoherran kanssa sovittiin. Että kun minun kaikki aikani ei mene kirkon hoitamiseen, voin hoitaa ihmisiäkin. Tai no, en minä ole työtuntejani laskenut. Kirkhakkiska lensi Taivaaseen jo kauan sitten, ja naakanpoikaset lepattivat omille oksilleen. Niin minä olen tässä kirkossa melkeinpä asunut. Olen ajatellut, että elämä on kutsumushommaa, ja tämä kirkko on minun elämääni.

Niinpä olen keskustellut ihmisten kanssa tuhansia tunteja. Jotkut ovat käyneet juttelemassa harvakseltaan vuosikausia, toiset vain kerran. Suomea, ruotsia, englantia, kankeaa saksaa, ihmisten murheet ovat kaikilla kielillä samat. Jokainen kuitenkin potee kipeimmin omiaan. Tuska vyöryy ihmisten sieluun ihan samalla tavalla nyt kuin ennenkin maailmassa. ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekevät ja raskautetut.” Sitä minä olen koettanut toteuttaa eri kielillä.

Kävin seurakunnan varoilla oikein sielunhoitokurssejakin. On niistä hyötynsä ollut, mutta tärkeintä on ollut kuunnella. Ihmisillä on usein vastaukset valmiina ongelmiinsa. He vain eivät näe vastauksia silmiensä edessä tai eivät uskalla niihin tarttua. Mutta  kun vanha ukkeli vanhassa rippituolissa kuuntelee, asiat voivat ottaa suuntansa. Joskus toki on pitänyt esittää harkittu kysymyskin pohdiskelijalle. Joku pappi aikanaan vastusteli sitä, että mokoma tekninen henkilö hoitaa seurakuntalaisten sieluja, mutta en minä vastustelusta niin piitannut. Minulla oli ja on kirkkoherran lupa, ja kirkkoherran yläpuolella ei ole enää juuri muuta väkeä ole kuin Jumala.

Kirkkoherraa tarvitsin silloinkin, kun huomasin, että tämä rakennus on minun kirkkoni, mutta kirkon seurakunta ei välttämättä ole minun seurakuntani. Aloin viihtyä vapaissa suunnissa. Vaikka minä pukeudun tummanharmaaseen ulsteriin kesät, talvet, niin syvällä sielussani on jokin räikeämpi siivekäs, joka välillä haluaa lepattamaan ja rääkymään vapaammin.

Halusin puhua asiat halki kummankin seurakunnan johtajan kanssa. Että kenelläkään ei ole nokan koputtamista minun seurakuntayhteydestäni. Niin kutsuin herrat kirkkoherrat tuohon puistoon. Se oli alkukesää. Lokit liihottivat joen yllä villeinä ja äänekkäinä. Hetken pelkäsin, että olen varpunen, jota kaksi toisilleen vihamielistä haukkaa katselee. Kohta alkaa nokkiminen. Kumpi saa saaliin. Pelkoni haihtui yksin tein. Oivalsin, että miehet olivat toisilleen tutut ja aivan puheväleissä. Todettiin tosiasiat. Jos kuulun työnantajaseurakuntaani, niin voin osallistua vapaan seurakunnan toimintaan mutta en voi esimerkiksi kuulua vapaan seurakunnan vanhimmistoon. Mutta kun kirkon työntekijän pitäisi olla kirkon jäsen. Eipä siinä mitään, minä poltin piipullisen ja kiitin herroja ja ehdotin, että josko rukoillaan koko kaupungin ja sen seurakuntien puolesta, kun kerran tässä ollaan. Päivä paistoi, naakat raakkuivat gospelia kirkontornissa ja me rukoilimme, kaksi paimenta ja minä. Sovittiin, että tavataan samoissa merkeissä kuukauden päästä. Jos paistaa, niin puistossa, jos sataa, niin asehuoneessa. Vuoden päästä näihin rukoushetkiin osallistui viiden hyvin erilaisen seurakunnan ihmisiä. Ja niin kuin tiedätte, nykyään melkein kaikki kaupungin seurakunnat ovat mukana rukoilemassa.

Yhteisyyden ihanuus levisi seurakuntalaistenkin keskuuteen. Yhteistyötäkin. Sitten keksittiin uusi haukkumasana. Uskonnollinen! Siitäpä alkoi kyräily. Ovatko nuo toiset uskonnollisia! Ei se kaikkea kaatanut, mutta moni lähti mukaan. Mitä siihen ihminen voi sanoa, jos häntä nimitetään uskonnolliseksi. Niin on minuakin haukuttu. Yhdellä lauseella olen syytöksen torjunut: ”Totisesti, totisesti, minä sanon teille, kyllä minä olen uskonnollinen ihminen, ja minä olen ylpeä siitä.” Minun sieluni riehakkuudelle tekee hyvää jammailla yhden seurakunnan kokouksessa. Sama sieluni rauhoittuu toisen seurakunnan turvallisessa rituaalissa liturgiassa. Sen verran on muistiini jäänyt uskontotieteen luennoilta nuoruudestani, että kummankin sortin meno on uskonnollista ja kummassakin on vahvat kaavansa. Pelko se on, joka saa ihmiset kaivautumaan liian syvälle kieppeihinsä, joita he kutsuvat seurakunniksi.

Pappani, isäni isä, oli alun perin ortodoksimunkki. Hän sai jo melko nuorena tarpeekseen luostarista, lensi sieltä lippahivoon, päätyi parin ystävänsä kanssa Suomeen ja alkoi täällä opiskella teologiaa. Mutta eipä hän opinahjossaankaan viihtynyt. Teologia kuulemma teki selvään tarinaan kummallisia solmuja. Uskosta ja Raamatusta hän ei luopunut.

Pappa piti minua usein polvellaan. Muistan, kuinka hän kertoi Jeesuksesta. Jeesus on mennyt taivaaseen rakentamaan taloja uskovia varten, että he aikanaan saavat katon päänsä päälle. Jeesus oli muurari, mutta tuntee kyllä seurakuntansa. Minä olen alkanut pelätä, että kaikki eivät taivaassakaan mahdu keskenään samaan saliin. Täytyy olla monta huonetta, joissa kyräillä. Isä Jumalasta pappa kertoi, että Hän ei mahdu ihmisten taloihin. Sitä minä olen muistellut ja yrittänyt kaikille sanoa, että muistakaa tämä seurakunnissanne. Pitäkää ovet auki, että ilma vaihtuu ja että ihmiset näkevät sisään ja kuulevat, mitä seurakunnassa puhutaan. Pappa rakasti ihmisiä ja rakasti seurakuntia. Eipä niitä papan aikaan vielä paljon ollutkaan. Hän oli kummajainen. Osasi puhua luterilaisten kanssa, vapaakirkollisten kanssa ja ortodoksienkin kanssa pääsi lopulta sisällään sopuun.

Pappa ei ehkä saanut tutkintoaan valmiiksi, mutta hän oli sivistynyt ihminen. Nykyäänkin on sivistystä, mutta se ei saa ääntään kuuluville. Minua ovat aina epäilyttäneet kahdenlaiset ihmiset, ne jotka väittävät varmasti olevansa oikeassa ja ne jotka väittävät muiden varmasti olevan väärässä. Usein nuo kaksi ominaisuutta yhdistyvät samassa ihmisessä. He saavat minut surulliseksi. Niin kauan, kun kristityt panettelevat kadun toisella puolella olevaa seurakuntaa, heillä ei ole mitään syytä pitää omaa uskoaan, uskonnollisuuttaan, uskontoaan parempana kuin yhtään mikään muu uskontoa maailmassa.

Tämä kirkko seisoo tässä luultavasti vielä toiset muutaman sata vuotta. Pilvet kulkevat, ihmiset vaihtuvat, teologiasta väännetään. Minä olen aika varma, että niin pitääkin olla. Jos vesi ei virtaa, se alkaa kasvaa pöpöjä.

Varmasti naakkaseurakuntakin jatkaa menojaan tässä rakennuksessa. Olen oppinut nuo naakat tuntemaan. Viimeksi eilen katselin yhtä, joka oli juuri löytänyt aarteen. Se lensi suuri herkkupala nokassaan puistosta kirkontornia kohti. Ei kestänyt kuin hetken, kun toinen lintu oli jahtaamassa kaveriaan. Herkku oli saatava itselle. Heti! Pari – kolme muuta mustatakkia liittyi takaa-ajoon. Tuliko innokkain takaa-ajaja ajatelleeksi, kuinka käy, jos se saa anastettua aarteen itselleen? Sillä on välittömästi kimpussaan muutama lajitoveri, ja ehkäpä joku lähisukulainen, vaikka harmaa varis. En tiedä, kuinka  herkkupalan kävi. Hävisivät talojen taakse. Pystyikö kukaan naakoista lopulta syömään herkkua. Vai tuliko takaa-ajosta ikuinen.

Sakastissa, vaatekaapin ovessa minulla on yksi lause Jeesukselta. ”Minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Joku sitäkin kaappia alkaa käyttää, vaikka toistaiseksi avain jää minulle.

Semmoista on kirkhakkisen elämä. Te kampeatte minua kirkosta ulos eläkkeelle. Mutta en minä niin vain lähde. Kirkon valot saa sytyttää joku muu. Ripustaa virsien numerot taululle. Mutta olen kirkkoherran kanssa sopinut, että käytän rippituolia työpisteenä yhä. Kahtena päivänä viikossa iltapäivisin. Kesällä neljänä. Paitsi juhannukselta heinäkuun loppupuolelle. Silloin minä olen sinttien kalastaja. Ongin ja poltan piippua laiturin nokassa. Satoi taikka paistoi. Kun elämä on kutsumushommaa.

Piirrokset: naskalis.com/

Kirjava varis

Sähkönsininen sähkökitara

Keväällä 1987 kirjoitettu tarina. Made in Peipohja.

kitara_sininen1.

– Terhi, missä Kari on? huusi äiti, kun tuli ovesta. – Sen pyörä ei ollut pihassa.

– Kai se on Kestibaarissa.

Äiti huokaisi ja istahti Terhin sängyn reunalle. Hän tuoksui parfyymille ja oluelle. Meikit olivat hiukan repsahtaneet. Äiti vilkaisi kelloa. – Mikä sitä tenavaa riivaa että sen aina täytyy ängetä itsensä sinne räkälään.

– Kapu tykkää kuunnella jukeboksia. Sen mielestä Kestiksessä on parhaat levyt.

Äidillä oli huoahteluvaihde päällä. Hän urahti palleaakin syvemmältä. – Ei se paikka ole viisivuotiaalle. Ja millä rahalla se niitä levyjä soittaa.

– Parempi, että se on siellä kuin täällä piipittämässä huilullaan.

– Sä voisit pitää huolta, ettei se aina livistä sinne. Ei ole minun vikani, ettei Karille ole hoitopaikkaa kesäksi.

Terhi kääntyi tuijottamaan ulos ikkunasta. Omenapuut kukkivat ja mieli teki lähteä jonnekin kavereiden kanssa.

– Hakisitko sen pois sieltä.

Viimeinen sana oikein sihisi äidin suussa.

– Etkö sä voisi hakea autolla. Mä en jaksa polkea neljää kilsaa tossa tuulessa.

– Mulla oli palaveri ja join pari olutta. Sitä paitsi sillä on se pyörä.

– No soita sinne sitten. Ja isäkin voisi joskus osallistua tämän perheen elämään!

– Voisi. Tai no, osallistuu, kun reissuiltaan ehtii.

 

2.

Kapu istui Kestibaarissa lähimpänä levyautomaattia. Hän oli kääntänyt selkänsä pöytään. Istui ja kuunteli. Jalat eivät ylettäneet lähellekään lattiaa. Ne heiluivat musiikin tahdissa. Kapun hiukset olivat vaaleat ja pitkät. Hän ei antanut leikata niitä, koska peikoilla ja kitaristeilla on pitkä tukka. Hän kaivoi nenäänsä, eikä näyttänyt huomaavan ihmisiä, ennen kuin levy loppui.

Väiski kulautti olutta puolen litran tuopista ja pyyhkäisi mustaa partaansa. Päässä keikkuva mainoslippis oli numeroa liian pieni. Hän kääntyi ja koputti kapun olkaa.

– No nappula. Mitäs seuraavaksi pistetään.

– Mä en oo mikään nappula. Mä oon Kapu.

Väiski otti uuden kulauksen.

– Ei nimi miestä pahenna.

Helge istui Väiskiä vastapäätä. Hän oli suuri ja kiharapäinen. Kiharat olisi ehkä voinut pestä vähän useammin. Syvän ruskea värikin olisi näkynyt paremmin.

– Kapu hei, Väiski on vain kateellinen sulle, kun se itse on vain korpraali.

Poika ei piitannut miesten puheista. – Pistetään se sama laulu, Kanoottilaulu.

– Miksi sä haluat sen uudelleen? kyseli Väiski ja erotti markan pöydällä olevasta kolikkoläjästä.

– Äsken mä kuuntelin rumpuja ja nyt mä haluan vielä kuunnella kitaran.

– Mikset sä samalla kertaa kuuntele kaikkia.

– Aina ei voi. Joskus haluaa kuunnella, että soittimet tanssii yksinään ja joskus kaikki menee yhdessä kuin inkkaritanssia.

Kapu nykäisi kolikon Väiskin mustiksi pinttyneiden sormien välistä.

– Osaatko sä laittaa sen itse?

– Tietty. Osaan mä lukeakin. Sisko opetti.

– Olet aika poika.

Kapu hyppäsi tuolilta ja otti kolme askelta levyautomaatille. Hän katseli hetken kappaleiden nimiä ja maisteli joidenkin outoa kieltä. Suomalaisissa kappaleiden nimi kuului melkein aina kertosäkeeseen. Ulkomaalaisten nimiä ei ikinä kuulunut.

Kanoottilaulun numeroa Kapun ei tarvinnut etsiä. Kappaleen alkuun kuului rituaali. Kun neula hetken hurinan ja odottelun jälkeen putosi levylle jossain automaatin sisällä, se juuttui pyörimään paikalleen ennen kappaleen alkua. Laitetta piti tönäistä, että levy vapautuu naarmusta. Tönäisyn piti olla sopiva. Muuten kappale alkaisi keskeltä tai jäisi kokonaan soimatta.

Kapu töytäisi automaattia täsmälleen nappiin ja palasi tuolilleen. Hänen paikalleen oli ilmestynyt Jaffapullo. Helge vinkkasi Kapulle silmää.

– Mikä sinusta tulee isona?

– Älä nyt! Mä kuuntelen.

Kapu istui silmät kiinni. Kerrankin levyautomaatti oli hänen mielestään tarpeeksi lujalla. pojan huulet mutristelivat musiikista ja keskittymisestä kappaleen loppuun asti.

– Mikä sinusta tulee isona? Helge toisti.

Kapu kaatoi Jaffaa lasiin ja joi. Juoma oli kylmää ja nipisteli suussa.

– Musta tulee kitaristi.

– Onko se muka joku ammatti.

Väiskin tuhahdus oli vähintäänkin närkästynyt.

– Mä en tiedä ammateista. Kitaristi musta tulee. Mä ostan sähkönsinisen sähkökitaran, sen värisen kuin isän auto. Sitten mä soitan hirveen lujaa, melkein niin lujaa että sattuu korviin. Terhin poikakaverilla on kitara mutta se ei ole oikean värinen. Kerran mä kuulin kun se soitti täysillä. Mutta se soitti väärin ja ihan pienessä huoneessa. Sitten kun mulla kohta on oma kitara, niin mä soitan lujaa ja kauniisti. Ja komeesti, sellaisessa hirveen isossa salissa. Sinne tulee kaikki ihmiset. Niin kovaa mä soitan, ettei kukaan voi riidellä.

– Mistä sä niin ison konserttisalin löydät. Eikä mekään ikinä riidellä.

– Kylläpäs joskus kun te olette juonut liian paljon kaljaa. Ja telkkariuutisissakin aina vain riidellään.

Helge naurahti. – No mistä sä aiot sen kitaran saada?

Kapu hinkkasi kämmenen syrjällä kuivunutta olutrinkulaa pöydässä. – Kohta mä saan sen. Mä näin just oikeen värisen keskustassa yhden musiikkikaupan ikkunassa. Joen lähellä.

– Onko isäsi luvannut.

– Ei, mutta Unijussi tuo. Se pistää viitosen tyynyn alle aina, kun hammas on lähtenyt. Mutta hampaan se vie mennessään. Ei multa vielä ole lähtenyt kuin yksi hammas, kun mä kompastuin portaissa. Unijussi tulee hiljaisella helikopterilla. Sekin on sähkönsininen.

Miehet nauroivat. Väiski nousi ja meni laittamaan uuden levyn soimaan. Kun iskelmä alkoi, Kapu jatkoi Jaffan hörppimistä.

– Tää kappale on aika huono, hän sanoi. – Siinä ei ole mitään, mikä ottaa korvaan kiinni. Tai on tässä aika hauska passo.

Puhelin soi. Myyjä vastasi.

– Kestibaari Kasanen. – Anteeksi kuka? – Kari Valtonen? Ai Kapu. – Joo mä sanon. Hei. – Kuulemiin.

Myyjä tuli tiskin toiseen päähän.

– Kapu, sun täytyy mennä kotiin.

Kapu ei bassolta kuullut myyjää. Väiski tökkäsi poikaa sormellaan.

– Hiljaa nyt.

– Sun täytyy mennä kotiin.

Kapun korvat olivat kiinni yhtä kiinni kuin silmät. – Siellä sanottiin, että sun täytyy mennä heti.

 

3.

– Mitä sä siellä teit. Haisetkin kuin vanha tuhkakuppi.

Kapu livahti sisään äidin ja ovenkarmin välistä ja yritti jatkaa matkaansa kohti Terhin huoneen ovea, mutta äiti nappasi sinisen takin hupusta kiinni. Kapu koetti jatkaa matkaansa, mutta äiti oli liian raskas vedettäväksi perässä.

– Mä kuuntelin musiikkia.

Kapu kääntyi ympäri. Huppu kiertyi hänen kaulansa ympäri. Hän katsoi ylös suoraan äitiä silmiin.

– Ja Helge tarjosi limsaa. Äiti, koska mä saan sähkökitaran?

– Vierailta ei saa ottaa mitään.

– Helge ei oo vieras. Se on aina siellä baarissa.

– Mutta sä et ole enää.

Kapu laski nenänsä kohti lattiaa, vaikka räsymaton raidat eivät kiinnostaneet.

– Terhi ei anna mun kuunnella mitään levyjä. Ja jukepoksissa on parempia levyjä kuin kotona.

– Nyt mennään juomaan iltateetä.

Terhi istui pöydän ääressä juustonäkkäri kädessään. Äiti haki kaapilta Kapun mukia. Terhi katsoi arvioivasti äidin niskaa.

– Mutsi hei, saanko mä kolme sataa markkaa.

Äiti kääntyi sininen posliinimuki kädessä ja hymyili puoli metriä leveästi.

– Totta kai kultaseni. Ja mitä muuta saisi olla.

– Mä menen Provinssiin.

Terhi nippaili leivänmuruja pöydältä.

– Kuka se olikaan se tyttö, joka viime kesän Provinssirockissa oli päässyt oikein Hesarin kuvaan. Viiniä juotiin valokuvassa niin tyyriin näköisinä.

– Se oli vain pullo viiniä. Ja koeta äitikulta ymmärtää, että mä olen jo seitsemäntoista. Tänä vuonna siellä on älyttömän hyviä bändejä.

– Saat sen rahan lainaksi, mutta maksat sen takaisin kesätyötilistäsi ensi kuun lopussa.

Äiti kaatoi Kapulle teetä.

– Ja mistä me otetaan sitten Kapulle hoitaja, kun sä olet töissä.

– Eikö isällä ole koskaan vapaata?

Kapu katsoo isosiskoaan suoraan silmiin.

– Saanko mä mennä Terhin kanssa?

– Et tule.

– Et sä voi mennä. Sä olet niin pieni.

– Jos mä en pääse niin saanko mä sähkökitaran?

– Et. Ei meillä ole rahaa joka asiaan. Ja onhan sulla huilu.

– Huilulla ei voi soittaa niinku kitaralla. Ootko sä koskaan kuullu, että huilunsoittajan konsertissa on miljoona kuuntelijaa.

– Ota leipä.

 

4.

Yöllä Kapu heräsi. Hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Ulkona isolla tiellä kuului ajavan rekka. Kapu nousi sängystä ja kurkisti ulos verhon raosta. Polkupyörän lokasuoja heijasti jonkin valon. Kaupunki hehkui kauempana. Jollain katolla vilkkui iso sininen mainosvalo. Kapu muisti sähkökitaran ikkunassa.

Taivaallakin oli vilkkuva valo. Se lensi. – Unijussi lentää yöllä.

Kapu kuunteli, mutta vain pakastin pörisi keittiössä. Isän ja äidin makuuhuoneesta ei kuulunut mitään. Isäkin oli tullut työreissultaan ja lähtisi varmaan taas huomenna.

Kapu katseli ulkona vilkkuvaa valoa. Hän ajatteli. Jos sähkökitara on aamulla sängyn alla, äiti ja isä luulevat, että Unijussi on tuonut sen.

Kapu puki hiljaa. Hän hiipi eteiseen ja veti kengät jalkaansa. Hän kurkotteli anorakin naulasta ja oli kompastua kengännauhoihin. Äiti oli vasta pari päivää aikaisemmin julistanut, että on tärkeämpää oppia sitomaan kengännauhat kuin soittamaan kitaraa.

Kapu hapuili kumisaappaita käsillään ja löysi. Hän vaihtoi jalkineita ja hiipi ulos.

Piirros: naskalis.com