Hääpäivälahja

1.

Kirkkomaalla ei ole ketään. Jalanjälkiä kulkee käytävien välissä. Kyllä täällä on käyty. Tai sitten vainajat ovat vetäneet pakkassaappaat jalkaansa ja lähteneet tekemään jälkiä ensilumeen. Haudat näyttävät kuitenkin olevan visusti suljettuina, ja joidenkin päällä tuikkii kynttilä. Joissakin valo loistaa muovisessa lyhdyssä, paremmilla ihmisillä lasisessa. Jos vainajat olisivat haukkaamassa happea, ne olisivat kaataneet kynttilät kömpiessään ulos.

Päätän, että täällä on kaunista, ei pelottavaa.

Päivä ei oikein tiedä, ollako hämärä vai valoisa. Yritän laskea palavat kynttilät. Niitä näkyy kymmenittäin.

Vaikka jokaisella haudalla olisi parikin kynttilää, päivä ei paljon tästä kirkastuisi. Vatsassa nipistelee kuitenkin. Jostain syystä hautausmaa on muuttunut kammottavaksi sen jälkeen, kun mummo kuoli. Silti lyhin reitti kotiin vie hautausmaan läpi. Kulkiessani lueskelen nimiä. Ne ovat aivan tavallisia nimiä. Niitä ei opi koskaan, vaikka aina kulkisi samaa reittiä. Kivet ovat harmaita, ja kivien alle on tavalliset ihmiset pantu riviin pötköttämään. Niin minä yritän ajatella. Ja sitten joku uppo-outo nimi suistaa minut pelkoon. Tuollaista nimeä tässä ei ole koskaan aiemmin ollut, ei varmasti, ne kuljeskelevat sittenkin haudasta toiseen. Miksi ne pitävät omat kivensä mukanaan? Ehkä ne eivät halua unohtaa, ketä olivat aikoinaan.

Minulla on kukkapaketti kädessäni. Kuusi punaista ruusua.
– Kauanko ovat paketissa?
– Puolisen tuntia.
– Vietkö autolla?
– Kävelen.
– No, laitetaan sitten enemmän paperia, etteivät palellu.
Sellaista se on aina kukkakioskilla. Tavaratalon kukkakaupassa myyjät eivät koskaan pue kukille palttoota ylle, tavaratalossa käydään uudenpuoleisilla autoilla ja viedään samalla kolmen päivän ostokset kotiin.

Pakkasta on vain nimeksi. Vastapäisestä portista köpöttelee hautausmaalle vanha nainen mustassa turkissa ja turkislakissa. Jos olisin vanhempi herrasmies, nostaisin hattua ja tervehtisin hyvää päivää. Sellaiseen en tässä iässä ja tässä pipossa ryhdy. Nainen on kasvoiltaan valkoinen. Herää epäilys, että siinä kumminkin yksi paikallinen asukas on päättänyt hakea vanhan kotinsa vintiltä, savupiipun takaa pimeästä vanhan turkkinsa, etteivät luut niin kolottaisi routaisessa maassa.

Pääsen hengissä hautausmaalta, ylitän kadun, kierrän talonkulman ympäri ja olen rappukäytävässä. Joku paistaa lihaa. Tuoksu on yrttinen ja vähän valkosipulinen. Nousen kaksi kerrosta kotiovelle. Postiluukussa lukee minun sukunimeni.

 

2.

Vaimo tiskaa.

– Toitko liimaa? hän kysyy, kun riisun kenkiä.
– En, kukkia.
– Kukkia?
– Ollaan oltu tänään kuusi vuotta naimisissa.
Vaimo katsoo minua. Hiukset kaartuvat mukavasti, taitaa olla polkkatukka nimeltään.
– Voi että, mä olen ihan unohtanut.
Hän kuivaa kätensä ja ottaa kukkapaketin.
– Miten sä nyt kukkia.
En oikein osaa vastata. Tukka on punainen. Se on ollut punainen jo monta vuotta. Nykyään naiset värjäävät tukkansa punaiseksi osoitukseksi siitä, että ovat yhä hengissä. Vaikka heillä on kolme lasta ja loppuelämäksi asuntolainaa, niin tukka on punainen, koska periksi ei ole annettu. Tässä on elämä edessä. Niin minä luulen, että naiset jossain sisällään ajattelevat, vaikka eivät asiaa varmaan tunnustakaan.

Meillä ei ole kolmea lasta eikä edes asuntolainaa. Autosta puhumattakaan. Minä en ole koskaan pitänyt pikkuautoista. Ne hurisevat ilkeästi ja menevät liian lujaa. Oikeastaan autot vain odottavat tilaisuutta villiintyä ja ajaa jalankulkijan päälle tai valtatiellä nokkakolarin. Ne eivät piittaa itsestään, ne vain odottavat tilaisuutta.

– Pitäisikö meidän hankkia auto? kysäisen.
– Millaiseen veteen ruusut pitikään laittaa? vastaa vaimo.
Hän kaivaa ylähyllyltä sinisen maljakon ja täyttää sen vedellä.
– Äh, tämä on liian matala.

Kukat vinksottavat maljakosta. Nekin yrittävät lähteä pakosalle, vaikka ulkona on talvi ja vähän pakkasta. Eivät ne yhdellä jalalla pitkälle pötkisi. Tokko saisivat edes rappukäytävän ovea auki. Vaimo löytää kaapista viinikarahvin ja tökkää kukat siihen. Paul Masson’s Rose. Hän tyhjentää ruokapöydänkulman ja asettaa kukat siihen.
– Ne varmaan tarvitsevat vettäkin, sanon.
Vaimo menee taas hämilleen. Hän nappaa maljakon ja valuttaa hanasta kukille juotavaa.
– Saman värisiä kuin mummosi hautajaisissa, sanoo vaimo.

Mummo oli mummo kuolemaansa saakka. Isäni äiti. Jos nykynaisilla on tukka punainen, niin mummolla punaisia olivat ruusut. Mummo oli antanut nimen koko suvulle. Pappa oli mennyt rengiksi mummon kotitaloon, ja kun häitä vietettiin, pappa otti mummon nimen niin kuin tuolloin oli semmoisessa tilanteessa tapana. Siksi minulla on minun sukunimeni. Sitä minä raahaan mukanani.

Olisi ollut häväistystä, jos joku olisi koristellut mummon muistotilaisuuden jollain muilla kukilla kuin punaisilla ruusuilla.
– Miten niin mummon hautajaisissa? kysyn. – Mummolla oli aina tämän värisiä ruusuja. Kauemmin kuin kukaan muistaa.
– Oli, myöntää vaimokin.
– Haamu käveli vastaani hautausmaalla, kerron, kun en keksi mitään hääpäivään liittyvää sanottavaa.
– Miten se on sieltä tänne ennättänyt? ihmettelee vaimo.
– Kuka?
– Mummosi.
– Ei kun joku muu mummo tuli hautausmaalla vastaan. Ihan kalpea.
– Niin mitä siitä autosta? Ethän sinä tykkää autoista. Minulla kyllä olisi kortti.

Vaimo kiertää kätensä olkapäitteni ympäri ja kävelyttää pöydän ääreen. Istuudun. Vaimo kaataa meille mukeihin kahvia. Siinä ruusujen varjossa me sitten istumme. Hääpäiväkahvit.

 

3.

Menen parvekkeelle. Kirkko on kadun toisella puolella, puiston takana. Eihän se mikään puisto ole, hautausmaa. Kirkossa on jyrkkä harjakatto. Se on hyvä vanhan ajan harmaakivikirkko, ei mikään nykybunkkeri. Lumihiutaleet pitävät kiinni kattopaanuista, etteivät putoa muutamaa syltä maahan. Seurailen silmilläni äskeistä kulkureittiä. Samoja harmaita hautakiviä lehdettömien oksien välissä. Muutama kynttilä näkyy tännekin ja mytty. Mytty kuin suuren puoleinen eläin. Musta. Mummo.

Ryntään eteiseen ja riuhdon kengät jalkaani.
– Mun täytyy nyt mennä, huudan vaimolle.
Pompin portaat alas. Kengännauha on auki. Taputtelen takinsivuja. Kännykkä on taskussa.

Pian olen vanhan naisen luona. Mitä sille voi tehdä! Näpyttelen kolme numeroa kännykkään.
– Hätäkeskus.
– Hautausmaalla on ruumis.
Hiljaisuus.
– Täällä hautausmaalla on ruumis, ollut jo jonkun aikaa, kun ehdittiin juoda hääpäiväkahvitkin tässä välissä.
Hiljaisuus.
Ymmärrän alkaa uutisoida ympärillä olevasta tilanteesta rauhallisemmin. Kuuntelen hätäkeskuspäivystäjän neuvoja. Hengittääkö uhri. Mikä ihmeen uhri? Tuntuuko pulssia? Miten minä näillä tärisevillä käsillä tunnen yhtään mitään muuta kuin juuri niiden käsien tutinan. Ei se kyllä hengitä. Eikä hengitystäkään tunnu poskeani vasten. Ja minulla sentään on aika herkät posket, kun ei partakaan oikein tahdo kasvaa. Kuuntelen ohjeet, kuinka annetaan paineluelvytystä, Yritän painaa rintalastan päältä niin toista sataa kertaa minuutissa. Monta minuuttia. Tässä minun käsieni alla rutistuu kaikki se, mitä vanhasta naisesta on jäljellä.

Minä olin se, joka näki mummon viimeisenä elossa. Mummo oli sitkeä. Hän eli melkein viikon letkujen irrottamisen jälkeen. Tai en minä lopultakaan ymmärtänyt, mitä tapahtui. Eutanasia se ei ollut, mutta jotenkin se mummo onnistui menemään sairaalaan kuolemaan. Kun muut mummot kuolevat sairaalassa hoitohenkilökunnan puutteeseen, kun kukaan ei syötä ja juota ja vaihda tippapulloon uutta nestettä, niin minun mummoni päätti kuolla, eikä sitten millään meinannut päästä hengestään. Istuin tuolilla mummon vieressä ja lueskelin virsikirjaa. Mummo hengitteli vieressäni, oli tajuton mutta vielä tässä maailmassa. Tai mistä minä tiedän, missä ruusutarhassa mummo vaelteli siinä maatessaan.

 

4.

Ambulanssi saapuu. Palolaitos, lukee Mersun kyljessä. Elvyttämisyrityksieni tehoa ei arvioi kukaan. Mummo lastataan kyytiin ja käytävien jalanjälkien lomassa kulkee nastarenkaiden urat. Istahdan lähimmän hautakiven nurkalle, enkä edes huomaa pelätä, kestääkö kivi ja sen alla ammottava hauta minun painoni. En huomaa ajatella, että pakko siellä on joku monttu olla jossain luiden ympärillä. Maassa lojuu musta turkishattu.

Mutta ne niin se vaan lopulta kuoli, minun mummoni. Hautajaisissa kannoin arkkua. Ekakerta. Oli kuuma ja minulla oli helteeseen nähden aivan liian paksu musta villainen pikkutakki. Mummon veljen jäämistöstä peritty, miltei kuin teatterin puvustosta varastettu, Nummisuutarien Eskolle sopiva. Sinne laskeutui mummo. Yritin kiskoa kantoliinaa arkun alta, mutta se oli juuttunut arkun alle. Arkku heilui montun pohjalla ja kumisi. Mummo siellä sisällä heilui, kauniiksi laitettuna kuin tansseihin. Mummo ei maan päällä tanssinut, mutta jospa Karitsan häissä valssia.
Mitä meninkin niin liinaa kiskomaan. Joku suntio katsoi merkitsevästi, että mokoma liina ei tässä kohtaa ole maailman tärkein asia.
Ei itkettänyt.

Nostan haamun turkishatun maasta. Pörrötän sitä. Lumihiutaleet tipahtelevat kavereidensa sekaan, vaahteranlehtien päälle, joita joku laiskempi puutarhuri ei ollut ehtinyt haravoida ennen ensilunta. Lähden kotia kohti. Ylitän kadun, kierrän talonkulman ympäri ja olen rappukäytävässä. Tuoksu on yhä yrttinen ja vähän valkosipulinen. Nousen kaksi kerrosta kotiovelle. Postiluukussa lukee yhä minun sukunimeni.

– Mihin sä häivyit? kuuluu vaimon ääni.
Hän tulee jostain, en huomaa, kun riisun kenkiä ja asetan niitä riviin muiden kanssa. Siinä seisovat kengät ritirinnan kuin hautakivet.
– Millä ihmeen rahalla sä ton ostit? kysyy vaimo.
Katson kädessäni olevaa turkishattua. Musta, mikä lie eläin ollut aikanaan.
– No kun mä ajattelin, että täällä päin paremmilla rouvilla on turkishattu, ja rouvahan sä joka tapauksessa olet.
Kruunaan vaimon pään mustalla turkishatulla. Mustien karvojen alla punaiset hiukset, joku ranskalainen filmitähti herää muistissani. Katseeni siirtyy kirjahyllyn päälle mummon rippikuvaan. Minua alkaa itkettää, enkä piittaa pennin vertaa siitä perintöriidasta, joka jossain lähiseudulla syntyy, kun joku saa periä turkin, mutta hattu on tipotiessään. Kuvan vierellä on kuusi ruusua maljakossa.

Olen vihdoin tainnut tajuta

Mummo2

Mummo katsoi pihalle, jossa tietenkin oli leikkiviä lapsia. Kirkonrottaa kuuluivat menevän. Mummoa ärsytti yhä.

– Aina kaikki luulee, että me katsotaan vain menneisyyteen. Ei! Elämä on aina edessäpäin! oli mummo juuri manannut kännykässä ystävälleen, häntä itseään vielä vanhemmalle.

Pihalla tuli kova juoksukilpailu kotipesälle. Kirkonrotta jäi toiseksi.
– Oma rotta, huusi pieni mutta sukkelajalkainen tyttö.

Kolme päivää sen jälkeen, kun mies oli siunattu haudan lepoon, mummo oli lakannut kahvin kaatamisen seurakuntatalolla.
– Nuoriso joutaa tekemään sellaista, oli mummo sanonut.
Pappi oli ensin meinannut sanoa jotain, mutta oivaltanut samassa olla ihan hiljaa vaan.

– Minä ajattelin mennä torille rummuttamaan semmoisella afrikkalaisella rummulla. Koska ihmiset tietysti pysähtyvät katsomaan, että mitä se mummo metelöi, voin kertoa heille vapaudesta.

Ja niin oli mummo tehnyt. Ei siitä ollut pitkäkään aika mummojen ajanlaskun mukaan. Djembe oli löytynyt musiikkikaupan poistomyynnistä. Ei ihan käsin tehdyn ja afrikkalaisen näköinen mutta kevyehkö, kaunis ja helpposoittoinen.

Yhtenä päivänä paikallisradion toimittaja oli tullut haastattelemaan mummoa.
– Mistä te saitte ajatuksen soittaa tämmöistä rumpua eikä esimerkiksi kanteletta.
– Näin miniän luona kuvan, jossa nuori nainen soitti tämmöistä. Näytti niin letkeältä, että ajattelin heti, että kun miehestä aika jättää, niin minätyttö alan tuollaista soittamaan.
– Eikö tuollaisen lyöminen ole raskasta?
– Asia on niin tärkeä, että sen eteen pitää tehdä töitä.
– Puhutte kuulemma uskonnollisista asioista.
– Vapaudesta.

Toimittaja oli kysynyt vielä pari kysymystä. Kuulijoita oli kertynyt lisää torille.

Ei aviomies ollut paha ollut. Mummo ei vain oikein koskaan ollut oppinut elämään omaa elämäänsä toista lähellä. Lapset oli kasvatettu, työelämä kahlattu läpi, seurakunnassa vaikutettu, eläkkeelle päästy. Ja muutaman eläkevuoden jälkeen mies oli äkkiä lähtenyt. Hautajaisissa mummo oli vilkuttanut arkulle.
– Ei muistella pahalla, hän oli sanonut epähuomiossa puoliääneen.
– Eipä taida vaari muistella millään, oli vieressä seissyt miniä huomauttanut.
– Mistäs sinä, ateisti, sen tiedät.
– Taitaa tulla ikimuistoinen muistotilaisuus.

Rummutellessaan ja puhuessaan mummon ajatukset olivat alkaneet saada uusia muotoja. Mitä se muka tarkoitti, että vapauteen Kristus meidät vapautti.

Nyt oli kaunis syyskesän päivä. Olisi vielä vähän aikaa, ennen kuin tori kutsuu. Mummo meni eteiseen. Siellä oli uudet pehmokävelykengät. Ne olivat olleet alennusmyynnissä. Mummo veti kengät jalkaansa. Selkä taipui hyvin nauhojen sitomiseen.

Pihan tasolle oli vain puoli kerroksenväliä. Mummo tyrkkäsi pihaoven auki ja jäi tarkkailemaan tilannetta. Kirkonrotta hiipi lähes varpaillaan kohti isoa peltistä roskista. Pensaan takaa aivan toisessa suunnassa pilkotti utelias silmäpari. Mummo huomasi, että silmäparin ilmeessä oli jotain semmoista, että kohta juostaan. Ja juuri samalla hetkellä, kun pensaan takaa lähti pinkomaan vaaleatukkainen tyttö, kiihdytti myös mummo. Kisasta tuli kova, mutta mummo ehti kuin ehtikin.

– Oma rotta, kaikki pelastettu, huusi mummo.
– No mutta eihän ketään ollut vielä löydettykään, sanoi puskasta tullut.
– Ei niin, mutta minä tein vähän niin kuin Jeesus.

Kirkonrotta tulla luimisteli roskikselta. Muutkin pelaajat putkahtelivat jemmoistaan.

– Aika hyvät kengät mulla, vai mitä, sanoi mummo. – Tämmöiset kevyet.
– Miks sä tulit meidän leikkiin? kysyi kirkonrotta.
– No kun teki mieli. Olen teidän puuhia monta vuotta ikkunasta katsonut.
– Kuka se Jeesus on? kysyi pieni poika, jonka teepaidassa oli supersankarin kuva.
– Semmonen, joka vapautti joutavanpäiväisyyksistä.
– Mun pappa pelaa Afrikan tähteä, mutta ei se ikinä oo kirkonrottaa ollut.
– Minäpä en olekaan pappa, mutta voisin opettaa sille papalle yhtä ja toista.
– Se tulee viikonloppuna.

Mummo oli lasten kanssa yhden kierroksen kirkonrottaa. Omaksi rotaksi hän ei enää ehtinyt. Sitten hän haki djemben sisältä ja lähti bussipysäkille. Djembe oli huonekaluliikkeen isossa sinissä kassissa. Välillä rumpu kumahti, kun kassi osui mummon sääreen.

Torilla oli mukavasti ihmisiä. Kirpputoripöydät vetivät porukkaa näin iltapäivisin. Mummon sielunkumppaneilla oli katos, taivaansininen. Mummon seurakuntaa pörräsi jo katoksella. Kahvia oli termoksessa, pullaa viipaleina, katoksen nurkassa pari tuolia sielunhoidollisia keskusteluaja varten.

– Meillä on rippituoli Taivaan-sinisessä ilmestysmajassa, tapasi pappi vitsailla ihan ääneen. Ne seurakuntalaiset, joilla oli numeroa liian pieni sädekehä, eivät oikein pitäneet paimenensa huumorista.

Mummoa varten oli jakkara. Papille oli tullut kunnia-asiaksi tuoda mummolle seitsemänkymmentäluvulta peräisin oleva pyöreä palli, jonka istuin oli sininen. Reunaa kiersi ohut muovinauha, joka joskus oli ollut valkoinen. Sitä pappi kutsui valtaistuimeksi, ja sille mummo istahti.

– Olen vihdoin tainnut tajuta, aloitti mummo, – että täällä me ollaan. Minä soitan. Joku uskaltautuu joskus juttelemaan teidän muiden kanssa. Löytääpä joku joskus armonkin. Jeesuksen ja vapauden. Olen jotain pitkään ihmetellyt, ja se jokin on tuossa mielen sopukassa etsinyt tietä ulos. Mutta ei vain ole löytänyt. Tänään leikin kirkonrottaa pihalla. Juuri sillä hetkellä, kun huusin ”oma rotta, kaikki pelastettu”. Meidän on kaikkien laitettava itsemme likoon niin kuin lapset. Juostava henkemme edestä ja pelastettava koko porukka, kaikki kiinni jääneet.

Mummo jytkäytti djembestään bassoäänen.
– Ei ne lapsetkaan surukseen pelaa. Hauskaa niillä on, kun ne laittavat kaiken likoon. Jos me halutaan auttaa Jeesusta vapautushommissa, meidän täytyy itse alkaa lasten kaltaisiksi.

Kaksi kovaa bassoa jytkähti.
– Minä soitan nyt, ja te muut, te saatte tanssia.

Niin alkoi soitto. Äkkiä tuli kuin humaus taivaasta, niin kuin olisi käynyt väkevä tuulispää.

Ja taas oli media kummissaan. ”Vanhukset joraa torilla” oli otsikko aamun lehdessä.

Piirrokset: naskalis.com

Djembe