Sähkönsininen sähkökitara

Keväällä 1987 kirjoitettu tarina. Made in Peipohja.

kitara_sininen1.

– Terhi, missä Kari on? huusi äiti, kun tuli ovesta. – Sen pyörä ei ollut pihassa.

– Kai se on Kestibaarissa.

Äiti huokaisi ja istahti Terhin sängyn reunalle. Hän tuoksui parfyymille ja oluelle. Meikit olivat hiukan repsahtaneet. Äiti vilkaisi kelloa. – Mikä sitä tenavaa riivaa että sen aina täytyy ängetä itsensä sinne räkälään.

– Kapu tykkää kuunnella jukeboksia. Sen mielestä Kestiksessä on parhaat levyt.

Äidillä oli huoahteluvaihde päällä. Hän urahti palleaakin syvemmältä. – Ei se paikka ole viisivuotiaalle. Ja millä rahalla se niitä levyjä soittaa.

– Parempi, että se on siellä kuin täällä piipittämässä huilullaan.

– Sä voisit pitää huolta, ettei se aina livistä sinne. Ei ole minun vikani, ettei Karille ole hoitopaikkaa kesäksi.

Terhi kääntyi tuijottamaan ulos ikkunasta. Omenapuut kukkivat ja mieli teki lähteä jonnekin kavereiden kanssa.

– Hakisitko sen pois sieltä.

Viimeinen sana oikein sihisi äidin suussa.

– Etkö sä voisi hakea autolla. Mä en jaksa polkea neljää kilsaa tossa tuulessa.

– Mulla oli palaveri ja join pari olutta. Sitä paitsi sillä on se pyörä.

– No soita sinne sitten. Ja isäkin voisi joskus osallistua tämän perheen elämään!

– Voisi. Tai no, osallistuu, kun reissuiltaan ehtii.

 

2.

Kapu istui Kestibaarissa lähimpänä levyautomaattia. Hän oli kääntänyt selkänsä pöytään. Istui ja kuunteli. Jalat eivät ylettäneet lähellekään lattiaa. Ne heiluivat musiikin tahdissa. Kapun hiukset olivat vaaleat ja pitkät. Hän ei antanut leikata niitä, koska peikoilla ja kitaristeilla on pitkä tukka. Hän kaivoi nenäänsä, eikä näyttänyt huomaavan ihmisiä, ennen kuin levy loppui.

Väiski kulautti olutta puolen litran tuopista ja pyyhkäisi mustaa partaansa. Päässä keikkuva mainoslippis oli numeroa liian pieni. Hän kääntyi ja koputti kapun olkaa.

– No nappula. Mitäs seuraavaksi pistetään.

– Mä en oo mikään nappula. Mä oon Kapu.

Väiski otti uuden kulauksen.

– Ei nimi miestä pahenna.

Helge istui Väiskiä vastapäätä. Hän oli suuri ja kiharapäinen. Kiharat olisi ehkä voinut pestä vähän useammin. Syvän ruskea värikin olisi näkynyt paremmin.

– Kapu hei, Väiski on vain kateellinen sulle, kun se itse on vain korpraali.

Poika ei piitannut miesten puheista. – Pistetään se sama laulu, Kanoottilaulu.

– Miksi sä haluat sen uudelleen? kyseli Väiski ja erotti markan pöydällä olevasta kolikkoläjästä.

– Äsken mä kuuntelin rumpuja ja nyt mä haluan vielä kuunnella kitaran.

– Mikset sä samalla kertaa kuuntele kaikkia.

– Aina ei voi. Joskus haluaa kuunnella, että soittimet tanssii yksinään ja joskus kaikki menee yhdessä kuin inkkaritanssia.

Kapu nykäisi kolikon Väiskin mustiksi pinttyneiden sormien välistä.

– Osaatko sä laittaa sen itse?

– Tietty. Osaan mä lukeakin. Sisko opetti.

– Olet aika poika.

Kapu hyppäsi tuolilta ja otti kolme askelta levyautomaatille. Hän katseli hetken kappaleiden nimiä ja maisteli joidenkin outoa kieltä. Suomalaisissa kappaleiden nimi kuului melkein aina kertosäkeeseen. Ulkomaalaisten nimiä ei ikinä kuulunut.

Kanoottilaulun numeroa Kapun ei tarvinnut etsiä. Kappaleen alkuun kuului rituaali. Kun neula hetken hurinan ja odottelun jälkeen putosi levylle jossain automaatin sisällä, se juuttui pyörimään paikalleen ennen kappaleen alkua. Laitetta piti tönäistä, että levy vapautuu naarmusta. Tönäisyn piti olla sopiva. Muuten kappale alkaisi keskeltä tai jäisi kokonaan soimatta.

Kapu töytäisi automaattia täsmälleen nappiin ja palasi tuolilleen. Hänen paikalleen oli ilmestynyt Jaffapullo. Helge vinkkasi Kapulle silmää.

– Mikä sinusta tulee isona?

– Älä nyt! Mä kuuntelen.

Kapu istui silmät kiinni. Kerrankin levyautomaatti oli hänen mielestään tarpeeksi lujalla. pojan huulet mutristelivat musiikista ja keskittymisestä kappaleen loppuun asti.

– Mikä sinusta tulee isona? Helge toisti.

Kapu kaatoi Jaffaa lasiin ja joi. Juoma oli kylmää ja nipisteli suussa.

– Musta tulee kitaristi.

– Onko se muka joku ammatti.

Väiskin tuhahdus oli vähintäänkin närkästynyt.

– Mä en tiedä ammateista. Kitaristi musta tulee. Mä ostan sähkönsinisen sähkökitaran, sen värisen kuin isän auto. Sitten mä soitan hirveen lujaa, melkein niin lujaa että sattuu korviin. Terhin poikakaverilla on kitara mutta se ei ole oikean värinen. Kerran mä kuulin kun se soitti täysillä. Mutta se soitti väärin ja ihan pienessä huoneessa. Sitten kun mulla kohta on oma kitara, niin mä soitan lujaa ja kauniisti. Ja komeesti, sellaisessa hirveen isossa salissa. Sinne tulee kaikki ihmiset. Niin kovaa mä soitan, ettei kukaan voi riidellä.

– Mistä sä niin ison konserttisalin löydät. Eikä mekään ikinä riidellä.

– Kylläpäs joskus kun te olette juonut liian paljon kaljaa. Ja telkkariuutisissakin aina vain riidellään.

Helge naurahti. – No mistä sä aiot sen kitaran saada?

Kapu hinkkasi kämmenen syrjällä kuivunutta olutrinkulaa pöydässä. – Kohta mä saan sen. Mä näin just oikeen värisen keskustassa yhden musiikkikaupan ikkunassa. Joen lähellä.

– Onko isäsi luvannut.

– Ei, mutta Unijussi tuo. Se pistää viitosen tyynyn alle aina, kun hammas on lähtenyt. Mutta hampaan se vie mennessään. Ei multa vielä ole lähtenyt kuin yksi hammas, kun mä kompastuin portaissa. Unijussi tulee hiljaisella helikopterilla. Sekin on sähkönsininen.

Miehet nauroivat. Väiski nousi ja meni laittamaan uuden levyn soimaan. Kun iskelmä alkoi, Kapu jatkoi Jaffan hörppimistä.

– Tää kappale on aika huono, hän sanoi. – Siinä ei ole mitään, mikä ottaa korvaan kiinni. Tai on tässä aika hauska passo.

Puhelin soi. Myyjä vastasi.

– Kestibaari Kasanen. – Anteeksi kuka? – Kari Valtonen? Ai Kapu. – Joo mä sanon. Hei. – Kuulemiin.

Myyjä tuli tiskin toiseen päähän.

– Kapu, sun täytyy mennä kotiin.

Kapu ei bassolta kuullut myyjää. Väiski tökkäsi poikaa sormellaan.

– Hiljaa nyt.

– Sun täytyy mennä kotiin.

Kapun korvat olivat kiinni yhtä kiinni kuin silmät. – Siellä sanottiin, että sun täytyy mennä heti.

 

3.

– Mitä sä siellä teit. Haisetkin kuin vanha tuhkakuppi.

Kapu livahti sisään äidin ja ovenkarmin välistä ja yritti jatkaa matkaansa kohti Terhin huoneen ovea, mutta äiti nappasi sinisen takin hupusta kiinni. Kapu koetti jatkaa matkaansa, mutta äiti oli liian raskas vedettäväksi perässä.

– Mä kuuntelin musiikkia.

Kapu kääntyi ympäri. Huppu kiertyi hänen kaulansa ympäri. Hän katsoi ylös suoraan äitiä silmiin.

– Ja Helge tarjosi limsaa. Äiti, koska mä saan sähkökitaran?

– Vierailta ei saa ottaa mitään.

– Helge ei oo vieras. Se on aina siellä baarissa.

– Mutta sä et ole enää.

Kapu laski nenänsä kohti lattiaa, vaikka räsymaton raidat eivät kiinnostaneet.

– Terhi ei anna mun kuunnella mitään levyjä. Ja jukepoksissa on parempia levyjä kuin kotona.

– Nyt mennään juomaan iltateetä.

Terhi istui pöydän ääressä juustonäkkäri kädessään. Äiti haki kaapilta Kapun mukia. Terhi katsoi arvioivasti äidin niskaa.

– Mutsi hei, saanko mä kolme sataa markkaa.

Äiti kääntyi sininen posliinimuki kädessä ja hymyili puoli metriä leveästi.

– Totta kai kultaseni. Ja mitä muuta saisi olla.

– Mä menen Provinssiin.

Terhi nippaili leivänmuruja pöydältä.

– Kuka se olikaan se tyttö, joka viime kesän Provinssirockissa oli päässyt oikein Hesarin kuvaan. Viiniä juotiin valokuvassa niin tyyriin näköisinä.

– Se oli vain pullo viiniä. Ja koeta äitikulta ymmärtää, että mä olen jo seitsemäntoista. Tänä vuonna siellä on älyttömän hyviä bändejä.

– Saat sen rahan lainaksi, mutta maksat sen takaisin kesätyötilistäsi ensi kuun lopussa.

Äiti kaatoi Kapulle teetä.

– Ja mistä me otetaan sitten Kapulle hoitaja, kun sä olet töissä.

– Eikö isällä ole koskaan vapaata?

Kapu katsoo isosiskoaan suoraan silmiin.

– Saanko mä mennä Terhin kanssa?

– Et tule.

– Et sä voi mennä. Sä olet niin pieni.

– Jos mä en pääse niin saanko mä sähkökitaran?

– Et. Ei meillä ole rahaa joka asiaan. Ja onhan sulla huilu.

– Huilulla ei voi soittaa niinku kitaralla. Ootko sä koskaan kuullu, että huilunsoittajan konsertissa on miljoona kuuntelijaa.

– Ota leipä.

 

4.

Yöllä Kapu heräsi. Hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Ulkona isolla tiellä kuului ajavan rekka. Kapu nousi sängystä ja kurkisti ulos verhon raosta. Polkupyörän lokasuoja heijasti jonkin valon. Kaupunki hehkui kauempana. Jollain katolla vilkkui iso sininen mainosvalo. Kapu muisti sähkökitaran ikkunassa.

Taivaallakin oli vilkkuva valo. Se lensi. – Unijussi lentää yöllä.

Kapu kuunteli, mutta vain pakastin pörisi keittiössä. Isän ja äidin makuuhuoneesta ei kuulunut mitään. Isäkin oli tullut työreissultaan ja lähtisi varmaan taas huomenna.

Kapu katseli ulkona vilkkuvaa valoa. Hän ajatteli. Jos sähkökitara on aamulla sängyn alla, äiti ja isä luulevat, että Unijussi on tuonut sen.

Kapu puki hiljaa. Hän hiipi eteiseen ja veti kengät jalkaansa. Hän kurkotteli anorakin naulasta ja oli kompastua kengännauhoihin. Äiti oli vasta pari päivää aikaisemmin julistanut, että on tärkeämpää oppia sitomaan kengännauhat kuin soittamaan kitaraa.

Kapu hapuili kumisaappaita käsillään ja löysi. Hän vaihtoi jalkineita ja hiipi ulos.

Piirros: naskalis.com

 

Serenadi uudelle vuodelle

Serenadi

Tyttö huiskaisi sinisen tyynyn vihreälle pianotuolille.
– Hyvin sointuvat yhteen, hän sanoi ja unohti hetkeksi kiukkunsa. Samassa äänensävy muuttui. – Tänä vuonna minä kasvan niin pitkäksi, että jalat yltävät pedaaleille.

Hän tuuppasi tulin vähän lähemmäs pianoa ja sai kammetuksi pyllynsä tyynyn päälle.
– Etpäs pudonnut tällä kertaa!

Nuottivihon ensimmäisen kappaleen otsikkona luki Adagio Kuutamosonaatista. Oikean käden sormet alkoivat tapailla nopeita juoksutuksia. Vasen käsi sai alkuun ottaa vähän rauhallisesti.

– Eikös sun pitäisi soittaa soittoläksyjä. Kolmasluokkalaisen pitäisi olla vähän oma-aloitteinen läksyjen kanssa, kuului äidin ääni keittiöstä.
– Soittotunti on vasta ensi viikolla!
– Nyt kaivat ne kirjat esiin.
– Joo, kohta.

Soittoläksykirjat kurkkivat violetista repusta. Olivat saaneet kurkkia joulukuun puolesta välistä asti. Kuutamosonaatti oli vallannut tytön mielen. Sitä oli soittanut äidin työkaveri, joka oli poikennut tuomaan joulupussia aatonaattona. Pussissa oli ollut maustettua kahvia, ulkomaalaisia keksejä ja suklaarasia, justiin niitä, joista perhe ei yhtään pitänyt. Suklaarasiaharmi oli unohtunut, kun työkaveri oli istahtanut pianon ääreen ja puolihuolimattomasti alkanut lasketella ääniä soittimesta.
– Mä haluan ton nuotit joululahjaksi.

Ilmeisesti verkkoyhteydet Korvatunturille olivat kunnossa, koska yhdestä paketista tulikin nuottivihko. Sen ensimmäisenä kappaleena oli työkaverin soittama Adagio.
– Kuutamosonaatti, kuuuuuuuuuutamosonaatti, oli tyttö maistellut nimeä suussaan ja mielessään. Siinä oli jotain hurmaavan kaunista ja jotain pimeää ja jännittävää.

Koko joulupäivän oli perhe saanut kuunnella joululahjapiisin treenaamista. Ja tapaninpäivän. Ja nyt oli uudenvuodenpäivä. Kello oli jo puoli kahdeksan. Ulkoa kuului pauketta. Joku pihan pojista oli saanut eiliseksi liikaa räjähteitä.

Veli tuli huoneeseen. Isoveli, yläasteella, soittaa sähkökitaraa.
– Me voitais soittaa tota yhdessä.
– Älä unta nää! Sä pilaat sen sun säröllä.
– Nii-i, tulis kontrastia.
– Kontrasti sulla on housuissas!
– Mistä sä tollasia olet oppinut, kuului välittömästi äidin huuto keittiöstä.
– Toi opetti.
– Enpäs. Niitten luokkalaiset on siinä iässä, että ne juuri opettelee kiroilemaan.

Tyttö käänsi selkänsä sekä veljelle että äidin äänelle. Kuutamosonaatin soinnut alkoivat aaltoilla pianosta. Veli katsoi siskon olan yli nuotteja. Neljä risuaitaa, taitaa olla cis-molli, tuumiskeli poika ja katosi huoneeseensa.

Tyttö jatkoi soittoa. Hän istui selkä suorassa. Letti liikahteli äkäisesti selässä. Vasen käsi huitaisi bassoäänen pieleen, ja samassa pamahti ulkona.
– Onko pakko räjäyttää koko maailma!

Soitto löysi taas rytminsä ja oikeat äänensä. Veljen huoneesta alkoi kuulua sähkökitaran ujellus.
– Onko ihan pakko, huusi tyttö kahden soittimen äänen yli.
– Jep.
– Sä oot ärsyttävä.

Kuutamosonaatti ei hetkahtanut modernimpaa soittopeliä. Piano soi sinnikkäästi ja oikein. Äkkiä tytön korvat huomasivat, että veljen soitto sointui hänen omaansa. Sähkökitaran murina riepoi silti. Tyttö soitti tahallaan pari ääntä väärin. Veli ei kuitenkaan seonnut; oli tiluttanut jo niin monta vuotta.

– Entäs ne soittoläksyt?
– Joo, joo.
Tyttö kaivoi soittotuntikirjat repusta. Hän avasi toisen siltä kohdalta, mistä viimeksi oli tunnilla treenattu. Hän jäi tuijottamaan nuotteja. Liian tylsiä. Liian helppoja. Niin lapsellisia. Kitara vaikeni veljen huoneessa. Sieltä alkoi kuulua tietokonepelin ääni. Tyttö nappasi kirjan käteensä ja plaraili sitä eteenpäin. Ehkä siellä on jotain järkevää. No ei. Hän pudotti kirjan lattialle. Sen ensimmäinen aukeama tuli esiin. Siinä oli soitto-opettajan nimi ja puhelinnumero.

Tyttö huokaisi. No, tämän kerran. Hän nosti kirjan lattialta ja avasi sen. Soitti pikaisesti viimeisimmät läksyt.
– Tiukka tempo eikä tauoista tietoakaan, kuului veljen ääni.

Tyttö sulki silmänsä ja asetti sormensa pianon koskettimille. Menisiköhän se. Ja jälleen alkoi Kuutamosonaatti soida. Ilman silmiä, ilman nuotteja. Pitkä pätkä alusta, ihan tuosta vaan. Tyttö ei kuullut soittoaan. Hän suunnitteli.
– Äitiiiii, missä mun puhelin on?
– Mihin olet jättänyt?

Tyttö juoksi kaikki sopet, joissa hän oleskeli. Ja lopulta puhelin löytyi pianon päältä.
Hän lisäsi yhteystiedon ja laati viestin.
Uskaltaisiko!
Tyttö nyökkäsi niin, että letti heilahti.
Sormi tökkäsi ja viesti lähti.

Sitten tyttö kipusi taas tuolille. Sininen tyyny oli yhä suosiollinen. Hän avasi Kuutamosonaatin nuoteista uuden sivun. Ensimmäinen ääni oli määrätietoisen hapuileva. Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain yönsinistä, mukaili tyttö litaniaa, jonka oli kuullut kesällä serkun häissä.

Äidin puhelin soi.
Piano jatkoi matkaansa uusissa maisemissa.
Ulkona vonkui ja terassilla räjähti.

– Taisit tekstata soitto-opettajalle, huusi äiti ja tuli olohuoneeseen.
– Joo, mä soitan Kuutamosonaatin Adagion musiikkikoulun kevätkonsertissa.
– Sä saat kuulemma yrittää, mutta ei se ope kuitenkaan voinut luvata.
– Kyllä mä sen opin.

Äiti huokaisi. Hän käveli tyttärensä taakse ja nykäisi hellästi letistä.
– Sä olet itsepäisin meidän kakaroista.
– Niin olen. Voidaan soittaa veljen kanssa yhdessä toi piisi siskon lakkiaisissa.

Piirros: Naskalis.com