Stalinin piano

(Ai-jai, pitkä tarina taas. Mutta on siinä ehkä loppuhuipentuma.)

 

1.

Piano painoi kuin synti. Ei mikään pikkusällin näpistys äidin lompakosta tahi nuoren miehen valkoinen valhe, vaan kuin perisyntiä lähentelevä tietoinen hairahdus. Kuusi miestä vaadittiin kantamaan piano pakettiautosta sisään, ja urakan jälkeen jokaisen sydän hakkasi kuin mielenvikainen metronomi.

Lopulta instrumentti seisoi nurkassaan. Jos maa talon alla olisi ollut yhtään savisempaa, olisi talon nurkka painunut kohti maan syvyyksiä. Onneksi tämä talo oli osunut siihen, mistä peruskallio kurkisteli esiin. Hikeä pyyhittiin ja ihmeteltiin, että olikin veli venäläinen saanut tungettua niin paljon painoa yhteen ainokaiseen soittimeen. Toki pianonkantajille piti tarjota kahvit ja uunituoreet korvapuustit. Puusteja menikin monta joka nassuun, sen verran oli energiaa tärvääntynyt roudaushommassa.

Piano oli kannettu Karin taloon. Se oli lahjapiano, kun tuttavaperhe oli muuttamassa kauas. Piano oli käypä peli, mutta jälleenmyyntiarvoa sillä ei ollut. Olivat suomalaiset muuttuneet sen verran merkkitietoisiksi, että Riga-pianot ja Lada-autot eivät kelvanneet, vaikka Riga soi kuin enkelin harppu ja Lada lähti käymään kolmessakymmenessä pakkasasteessa, jossa nykyisten muoviautojen osat vain halkeilivat.

Kaksi kantajista oli Karin naapureita ja he menivät saman tien menojaan. Neljä miestä istui keittiön pöydän ääressä. Korvapuusteja oli isossa kulhossa vielä jäljellä ja kahvia keittimessä. Hiljalleen alkoi puhekin taas kulkea urakan jäljiltä.

– Se on tietty, että Stalin oli paha mies. Tapatti miljoonia ihmisiä. Mutta kulttuurin päälle se ymmärsi. Neuvostoihmisillä piti olla mahdollisuus soittaa omaa pianoa ja juoda samppanjaa, jutteli Kari.
– Olisko noin, kyseli Jonttu, pitkätukkainen kitaransoittaja.
– Näin minä olen kuullut. Näitäkin pianoja on suomalaisten nurkat täynnä, ainakin jos on nettikirppisten myynti- ja keskustelupalstoihin uskominen. Me otettiin tämä, kun se soi hyvin ja saatiin ilmaiseksi. Tuolle Jaskalle täytyy varmaan antaa jonkun värinen seteliraha naftaan, kun sen autolla tuotiin.

Jaskan auto oli nähnyt maailmaa vielä enemmän kuin sisään roudattu piano. Se oli kenen tahansa miehen itsetuntoa kasvattava vanha Transit. Sen sivuikkunasta kun liikennevaloissa katsoi vieressä seisovan baijerilaisen perävetoisen kuskia silmiin, niin se tiesi, että nyt eivät auta lippa niskassa ja hyvät vahat pinnassa. Yksi lisäkolhu Transitin kyljessä kertoisi vain alati syventyvästä elämänkokemuksesta. Mutta Jaska oli ystävällinen ihminen. Katsoi kiusallaan kiukkuisesti ja antoi uhoavaisten leikkiä omia leikkejään. Jaskan Transit oli vain kevyesti niiannut, kun piano oli raahattu peräovesta sisään. Jaska ei paljon jutellut, mutta hän jos kuka olisi raahannut pianon vaikka yksikseen, jos vain olisi saanut kunnon otteen.

– Paha on paha, vaikka konjakkia tarjoaisi, totesi Jaska.
– Siksipä minä vain tätä kahvia ja näitä vaimon korvapuusteja…

Jonttu tapaili muutaman soinnun ilmakitaralla. Rysäytti oikein kunnon lopputäräyksen täydellä säröllä.

– Se oli Stalin niin ovela heppu, että risti pianonsa Rigaksi eikä Stalingradiksi, hän sanoi. – Ja toisaalta kyllähän kaikki tärkeät asiat saavat naisen nimen. Pianot, laivat ja yleensä myös anoppi.

Jaska oli puheliaalla tuulella: ­– Pyh, se Staalini mitään ristinyt tai kastanut. Läpeensä ateisti.

Haapanen oli istunut nurkassa hiljaa koko ajan, tunkenut suuhunsa tusinan korvapuusteja. Vaikeaa siinä on mitään kovin selkeää sanoakaan. Mutta nyt oli suu ilmeisesti tyhjä.
– Mitä eroa sillä on yksilön kannalta, että joutui Stalinin leirille tai että ompelee teepaitoja Bangladeshissa.
– Noin kahdeksankymmentä lämpöastetta, vastasi Kari.

Haapanen oli niitä kavereita, jotka tulivat toisinaan seurakunnan tilaisuuteen parinkin kaljan jälkeen. Saattoi joskus huumoriakin ymmärtää.

Jonttu nousi pöydästä ja asteli pianon luokse. Hän avasi pianon konepellin ja kurkkasi sisään.
– Ei hemmetti, ei ihme, että tämä painoi. Valurautaa täynnä koko kone.
Koskapa osasi soittaa vähän mitä soitinta vain, Jonttu paineli koskettimista tulemaan vanhaa taistelulaulua. Innostuipa oikein hyräilemään.

In heavenly armour we’ll enter the land
The battle belongs to the Lord
No weapon that’s fashioned against us shall stand
The battle belongs to the Lord 

Päästyään säkeistön loppuun Jonttu alkoi kertoa.

– Mä näin semmoista unta, että oli pinkki piano. Meitä oli jokirannassa aika seurakunta koolla. Piano oli semmosella pienipyöräisellä lavetilla. Mulla oli kitara kiinni kuution mallisessa vahvistimessa ja kaikenlaisia lyömäsoittimiakin siinä oli. Soitettiin siinä pitkään ja ihmiset pysähtelivät kuuntelemaan. Piisien välissä juteltiin niitä näitä ohikulkijoille.

Kari naurahti.

– Sun ne ja nämä kyllä tiedetään. Sinä saarnasit totisesti raskaita sanoja.
– No niin. Ehkä vähän. Jonkun vaan on pakko uskaltaa avata suunsa.
– Mulla muuten on verstaalla semmoinen lavetti, sanoi Jaska.
– Mä sain kolmikymppislahjaksi juuri semmoisen kuutiovahvistimen, totesi Jonttu. – Siitä se siihen uneen varmaan tulikin.
– Mää en tiedä saarnoista mutta voin yrittää tuota pianoa soittaa, jos pyydetään. Ja jos joku maalaa sen pinkiksi, sanoi Haapanen.
– Jos te hullut oikeasti menette, niin leivon teille kaksisataa korvapuustia mukaan, haastoi Karin vaimon ääni jostain muualta talon uumenista.

 

2.

Vaaleanpunaisen maalin hankkiminen oli aiheuttanut pientä tenkkapoota.
– Kuka äijä kehtaa ostaa pinkkiä spraymaalia. Vähän niin kuin ostaisi tamponeja halpiskaupasta, murisi Jaska.
– Kun mä nuorempana harrastin graffiteja, asiaan kuului, että maalit varastettiin, mietti Jonttu.
– Ei sovi varastelu tämmöisille seurakunta-aktivisteille. Eikä graffitit, valisti Kari.
– Sitten ei auta muuta kuin valjastaa yksi kappale vaimoja autotarvikeliikkeeseen. Vaaleanpunaisen maalin kanssa voi ostaa samalla vaikka leidi lasolia, päätti Jonttu.

Kukaan nelikon vaimoihmisistä ei kuitenkaan suostunut tai ehtinyt maalikauppaan, joten äijät päättivät mennä miehissä. Pinkkiä spraytä ostettiin varmuuden vuoksi kaksi putelia ja hämäyksen vuoksi myös 400 gramman laatikko irtokarkkeja.
– Ei ne mitään irtokarkkeja ole, kun ovat tommosessa muovitoosassa, analysoi Haapanen.

Piano oli sitten raijattu Jaskan verstaalle ja suihkutettu spray-maalilla pinkiksi. Verstaalla oli hitsausvehkeitä ja suuren puoleisia koneita, joita Jaska kutsui helvetinkoneiksi. Hän oli hankkinut ne vanhojen konepajojen konkurssipesistä ja teki niillä hommiaan.
– Putkimies, vastasi Jaska, jos häneltä kysyttiin, mitä leipänsä eteen tekee.
– Sulla on sitten varmaan paljon hommaa ja hyvät liksat.
– Mä olen apurahaputkimies.

Jaskan putkityöt olivat sitä sorttia, että niiden tuloksia näki vanhan kulttuurikeskukseksi kierrätetyn teollisuuskiinteistön saleissa ja liiallisesta muuttovoitosta kärsivän entisen maalaispitäjän kunnantalon edessä.

­– Minä mikään kuvanveistäjä ole, kun näitä putkia vääntelen.

Piano nostettiin taas auton perään.
– Tähän nosteluun alkaa jo tottua, totesi Jonttu mutta pyyhkäisi kuitenkin hikeä otsaltaan. – Eikös lähdetä.

Jaska nosti vielä lavetin autoon tavaratilaan köytetyn pianon kaveriksi. Oli lauantai ja puolen päivän aika. Aurinko paistoi niin kuin tässä kaupungissa kesäisin melkein aina. Matkaa jokivarteen oli muutama kilometri. Kahdella autolla mentiin, edellä Jaskan Transit nokka vain pikkuisen pianon painosta koholla. Perässä tuli Karin Sitikka, pappavainaalta peritty, vähän ajettu ja ehdottomasti ärsyttävyyteen asti sähkövammainen. Vain Jaska vilkutti risteyksissä.

Jokirantaan laskeutui jyrkkä mäki.
– Jos pianon hihnat nyt aukeavat, niin läpi ohjaamon seinän ja Trasitin moottorin irti repien vyöryisi hempeän punainen piano aina auringossa välkkyilevään jokeen asti, runoilli Jonttu.
– Joo, hyvä että ajetaan Jaskan perässä, huokaisi Kari. ­– Mentäisiin jokeen Riga Latvialaisen mukana, kun se hellästi tuuppaisi.

Rannassa oli väkeä juuri niin kuin merkittävän kaupungin halkaisevan joen rannassa kuuluukin. Polkupyörät singahtelivat ohi, jalankulkijaa oli monenmoista. Perheitä tappamassa kesäpäivää tai jäätelöllä ostosreissun lomassa. Aleaika oli näet päällä, ja kuluttajantyötä tekevien piti toki vähän virkistäytyäkin välillä. Hoikkia juoksijoita pyyhälsi kevyesti ja huohottamatta teknisissä juoksutamineissaan. Nuorisoa istui aivan rannan tuntumassa nurmikolla limuviinapulloineen. Pari rantojen miestäkin oli läsnä, onhan jokirantakin ranta!

Kari parkkeerasi Sitikan vähän kauemmas. Jonttu otti kitarakamat takaboksista kantoon. Jaska ajoi pakun rantaan asti. Paikka oli sovittu oikein viranomaistahon kanssa. Juuri tänään ja juuri tässä ja vaaleanpunaisella pianolla. Pelastussuunnitelmaa ei tarvita. Porukka kerääntyi Transitin peräluukulle ja taas alkoi nostourakka. Lavetti otettiin alas ja aseteltiin sopivasti, että se ei karkaa pianon alta. Katu kun oli hienokseltaan jokea kohti kallellaan. Kari ja Haapanen menivät Transitin perään lyhempinä lykkäämään, Jonttu ja Jaska jäivät pidempinä ja ehkä vähän vahvempinakin maan tasalle. Pinkki piano tuli alas lavetille melkein heilahtamalla. Liekö nostossa ollut sen verran dynaamista energiaa, että lavetti käänsi kääntyvät pyörät kohti jokea, ja pianolla näytti olevan selkeä halu pulahtaa vilvoittelemaan parinkymmenen metrin päässä merta kohti vetelehtivää jokea.

– Ei perkele, karjahti Haapanen ja loikkasi Transitin perästä pianon kimppuun. Piano oli varmaan jossakin elämänsä vaiheessa jossakin olohuoneessa nähnyt töllöttimestä härkätaiteluja. Sen verran kevyesti se viskasi Haapasen pois tieltään. Mies mätkähti maahan mahalleen ja ehti juuri kiskaista sormensa lavetin pyörän alta. Olisi soitto jäänyt yksikätiseksi, jos Haapanen olisi ollut sekunnin murto-osaa hitaampi.

Kivipenkillä, joen ja villiintyneen pianon välissä istui äiti ja kaksi leikki-ikäistä lasta jäätelöidensä kanssa katse kaukana joen toisella puolella.
– Varokaa, huusi Kari, mutta eipä perhe rannan äänten kohinassa kuullut. Joku raivohullu kuntopyöräilijä päätti ehtiä pianon ja joen välistä, mutta entäs jäätelöä nuoleskelevat kaksi lasta? Jaska sai pinkin rodeohärkää leikkivän instrumentin kiinni ja rutisti sen syleilyynsä. Muutama bassoääni kuului Jaskan ja pianon välistä. Mitä lie pettyneen pianon ärinää. Sitten se taisi todeta valurautaisessa sydämessään, että jokeen voi pulahtaa vaikka jonakin toisena päivänä.

Perhe jatkoi jäätelönsyöntiä aavistamatta, että oli juuri ollut jäämässä pillastuneen pedon jalkoihin. Tai pyöriin. Miehen lykkäsivät pianon paikalleen ja jännitys purkautui äijämäisenä hihityksenä.

– Ei tainnut sarvipää kuulla rukousta, kiusasi Jaska Haapasta.
– No eipä se rukous ollutkaan, vaan yritin saada vihtahousua lopettamaan pianon lykkimisen.
– Jos Jaskalla apurahat loppuvat, niin uraa voisi urjeta vaikka sumopainijana, virnuili Jonttu.
– Muuttofirmatkin tarvitsevat tuollaisia karjuja, visioi Kari.

Lähimaastosta löytyi pari katukiveä, joilla ehkäistiin tehokkaasti pianon tulevat temmellyshalut.

Haapanen kaiveli transitin takaa pianojakkaran ja pienen pöydän. Pöydälle aseteltiin iso kulhollinen korvapuusteja, mehukannu, kertakäyttömukeja ja lappu, jossa luki ”Help Yourselves!”

Jonttu viritteli kitaransa pianon horjuvaa virettä mukaillen. Kari ja Jaska avasivat pilkkijakkarat ja istahtivat niille. Kummallakin oli djembe, afrikasta kotoisin oleva rumpu, Karilla pienempi, vähän honottavaääninen, Jaska jykevästi ja alhaalta kumahteleva.

– Mitäs me muuten soitettais?

 

3.

Vaikka Jonttu oli pitkätukka, hän oli sen verran säntillinen kaveri, että oli ottanut mukaan läjän paperitavaraa, piisejä sointuineen. Tämä porukka ei ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Jonttu kyllä tiesi, että hän osasi itse kappaleet ulkoa ja että Haapanen soittaisi kuitenkin pieleen. Rytmityhmä kyllä pärjäisi omillaan. Mutta paperit muistuttivat mukavasti, että tämmöinenkin kappale on olemassa. On nimittäin sangen häkellyttävää, että juuri kun kaikki on valmista, niin kaikki myös saattaa hävitä mielestä. Tosin tämä porukka oli jammaillut pitkiäkin sessioita. He soittivat pienen seurakuntansa kokouksissa milloin mitäkin. Joskus, kun tilanne vaati, niin samaa piisiä piti venyttää vielä vartti. Ja semmoinen venyttäminen tältä porukalta kävi. Jonttu pystyi sähkökitaralla soittamaan tuusannuuskaksi minkä tahansa kappaleen niin tyylikkäästi, että jälkikäteen aina tuli kehuja profetaalisesta kitaroinnista.

– Soittakaa Paranoid, huusi joku jokirannassa, vähän syrjemmältä.

Jonttu kävi akuutisti kasvoiltaan punaiseksi. Hän alkoi soittaa kitarariffiä bassokielillä, mutta Paranoidia siitä ei syntynyt.

Sinä kuuntelet TV-tuolissas, minun paskaista ääntäni
Ja olet aivan liian laiska, jotta kanavan toiselle kääntäisit.
Vaimollesi huudat, tuo sitä kaljaa, eihän tätä kestä selvin päin.
Huligaanit huutaa ja raggarit räyhää, elämä on muutenkin niin läyhää.

– Jonttuuuu, meidän piti vetää jotain vähän hengellisempää, häiritsi Jaska kitaristin hyvin käynnistynyttä piisiä.
– Tämä on ihan raamatullinen juttu, vastasi Jonttu ennen kuin kertosäe alkoi.
– No soitetaan tämä sitten, suostui Jaska ja alkoi takoa rumpuaan. Hän sai kitaran taustalle aikaiseksi hyvän syvän kumun. Haapanen ja Kari säätivät vielä jotain, eikä Haapanen sitä paitsi osannut soittaa ilman nuotteja.

Rappiolla loppui. Ihmiset pulisivat jokivarressa. Jontun kitarointi oli sen verran pätevää, että varsinkin keski-ikäistä porukkaa oli pysähtynyt kappaleen aikana turvallisen välimatkan päähän mutta kuuloetäisyydelle kumminkin. Haapanen soitteli muutaman kolmisoinnun. Tuuli heilutti hänen harvoja jäljellä olevia hiuksiaan. Torilta päin lensi lokki, joka laskeutui muutaman metrin päähän rantaan, vaalean siniseksi maalatun pollarin nokkaan. Siitä se sanoi yhden painavan sanan. Haapanenkin sai suunsa auki.

– Tämä on eka kerta, kun soitan tätä pianoa. Kun jätkät soitti Hassisen konetta, tajusin jotain tästä pianosta. Se on päältä vaaleanpunainen. Oikein söötti, vitsillä maalattiin se tämmöiseksi. Tai no, nämä mun kaverit sanoisivat, että värivalinta on profetaalinen. Mutta sisältä piano on kylmä ja kova. Ja painaa kuin synti. Se on Stalinin piano. Stalin oli paha, Hitlerin veroinen tai pahempi. Hän vain sattui olemaan voittajien puolella. Joskus minä ajattelen itsestänikin, että olen kuin Stalin. Minä teen paljon pahaa, mutta en minä tässä ala syntejäni listaamaan. Kuitenkin minä olen nykyisin voittajien puolella. Katsokaa näitä mun kavereita. He ovat uskovaisia ja tahtovat ihmisille hyvää. Tänään tässä rannassa he soittavat ihmisille lauluja, joissa on toivo. Tiedättekö Paavalin, sen hepun joka kirjoitti valtaosan Uudesta testamentista. Yhdessä kohdassa hän sanoi: ”Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.” Sitä kohtaa luetaan melkein kaikissa häissä. Minä en osaa Raamattua hyvin. Sen muistan, että riittää kunhan uskoa on sinapinsiemenen verran. Rakkaus taas on suurin. Minulle elintärkeää on toivo. Se on noista kolmesta venyvin. Vaikka elämä olisi tuhannen sirpaleina ja sirpaleet ajautuisivat myrskyssä eri suuntiin, niin toivo yhdistää niitä. Toivo venyy ja pitää pakettia kasassa. Mutta ei se mitä tahansa kestä se toivokaan. Se tarvitsee kavereitaan, uskoa ja rakkautta. Moni mun vanhoista kavereista on kuollut tai oleskellut pehmustetuissa huoneissa, kun toivo hajosi. Kuin kuminauha, joka venyy mutta lopulta räpsähtää poikki. Kun se räpsähtää poikki, sormille, niin se sattuu. Joskus juuri se pieni kipu on liikaa. Siinä ei sitten enää uskot ja rakkaudet auta.

Haapanen katseli ympärilleen. Katuyleisö oli hiljaa. Soittokaverit olivat aivan yhtä hiljaa. Lokki katseli porukkaa joelta tolpan nokasta pää kallellaan. Sekin tajusi olla rääkäisemättä.

– “Jesus died for somebody’s sins but not mine”, lauloi yksi mun suosikeista jo kauan sitten. Ja minä uskoin. Nämä kaverit uskovat oikeasti. Uskaltavat kulkea kaupungilla ja puhua Jeesusksesta. Sellaista on tehty kauan. Mutta nämä tyypit myös rukoilevat ihmisten puolesta. Hitto soikoon, että rukoilevatkin. Joltain paranee kolme vuotta särkenyt jalka. Joku saa taas kätensä pitkästä aikaa liikkumaan. Joku löytää Jeesuksen elämäänsä. Löytää sen vapauden. Minusta tuntuu, että vapaus on sukua uskolle, toivolle ja rakkaudelle. Vapaudesta on pohjimmiltaan uskonasioissa paljonkin kyse. Minä olen jäänyt jumiin siihen, että Jeesus kuoli muutamien muiden tyyppien syntien puolesta mutta ei minun. Jäin vangiksi. Olkaa te vapaita. Antakaa näiden heppujen rukoilla puolestanne. Heillä on usko, toivo ja rakkaus. Väittävät, että heidän uskonsa on pieni. Valehtelevat. Mutta ainakin heillä on suuri Jumala. Samaan Jumalaan minä uskon, mutta Hänen poikansa kanssa minä istuskelen eri baareissa.

Haapanen alkoi hiljaa soitella vanhaa ja kulunutta sointukulkua. Aku Ankka -kompiksi sitä haukutaan. Sormeili koskettimia ja muisti seiskasoinnun joka neljännellä kerralla.

– Ei teidän tarvitse uskoa mitään, hän vielä jatkoi. Ei ole pakko. Olkaa vapaita. Mutta kokeilkaa edes, kun nämä kaverit kohta rukoilee teidän puolestanne. Viinalle voi menettää elämänsä. Rukouksesta jotkut ovat sen löytäneet.

Jontun kitara tuli mukaan pianon sointukulkuun. Kohta Karin ja Jaskan rummut alkoivat jutella sointujen taustalle omia kuvioitaan. Haapanen ei laulanut ikinä. Ainakaan ääneen. Nyt hän lauloi lapsesta, joka tuli isänsä kanssa kirkkoon. Laulun minä halusi kotiin, vaikka ulkona oli vihreää, kesä kukkeimmillaan. Kun sanat olivat loppuneet, Jonttu alkoi rymistellä kitarallaan piisiä tuusannuuskaksi. Kitara murisi ja rääkyi. Lopulta se uupui meteliinsä ja jaksoi enää vain itkeä.

Sen enempää ei juuri nyt soitettu.

– Haluaako joku kokeilla rukouksen voimaa, kysyi Jonttu, jotenkin aralla äänellä.

Vaikka kutsu oli lyhyt ja vaimea, joitain ihmisiä tuli lähemmäs. Bändi jakautui kahdeksi pariksi. Kaverit asettuivat pianon kahdelle puolelle ja rukoilivat uskaliaiden ihmisten puolesta. Paljon ei kuulunut, muutamia kyyneliä näkyi.

 

4.

Piano asusteli seurakunnan treenikämpällä silloin, kun ei ollut käytössä. Karin vaimo ei ollut aivan tyytyväinen Pianon sijantiin mutta koska hän leipoi jokaiselle jokirantakeikalle ison läjän korvapuusteja, ei hän varmaan kovin katkera ollut. Kämpän sydän oli rumpusetti, jonka ympärille soittajat keräytyivät.

Seurakunnassa toimi muitakin bändejä. Yksi oli saanut vähän kuuluisuuttakin, sellainen jossa soitti kolme paappaa ja yksi turvapaikanhakija.

Jonttu, Kari ja Jaska olivat jo treenikämpällä ja virittelivät, kun Haapanen asteli sisään.
– Mitä ihmettä sulle on taas tapahtunut, henkäisi Jaska.

Haapasen naama punoitti ja kulmakarvat olivat tiessään. Sierainkarvojakaan tuskin oli jäljellä, mutta sitä seikkaa kukaan ei alkanut tutkia.
– Iski pieni tapaturma.
– Selvähän se.
– No, ihan selvin päin olin.
– Joo, joo!
Haapanen huokaisi. Kaverit kyllä tiesivät, että hänelle sattui ja tapahtui. Ja virvoitusjuomat lisäsivät sattumusten ja tapahtumusten todennäköisyyttä radikaalisti.
– Eikun mä poltin teepaitoja ja muita halpisvaatteita. Muistatteko te sen saarnan, jonka pidin eka kerralla, kun oltiin jokirannassa.

Muut kaverit nyökkäilivät. Se oli ollut tehokkain saarna tähän mennessä. Silloin ihmisiä oli jonottanut rukouspalveluun ainakin muutama. Sen jälkeen asiakkaat olivat olleet yksittäisiä. Joka kerralla toki muutamia.

– Sä olet varmasti rehellisin saarnamies meistä, totesi Kari.
– Ei me muutkaan tieten tahtoen epärehellisiä olla, puolustautui Jonttu.
– Teologia saattaa kyllä joskus ontua.
– Jumalan rakkaus on meidän teologia.

Haapanen keskeytti kinastelun jatkamalla omaa asiaansa.

– Sen puheen jälkeen mä vähän olen ajatellut, että meidän täytyy huolehtia muitakin kuin tämän kaupungin työtätekevistä ja raskautetuista. Sieluni nyrjähti, kun näin dokumentin Bangladeshin vaatetehtaista.

Jontulla leikkasi nopeiten.
– Sä siis poltit kaikki ruotsalaisperäisistä muotiliikkeistä ostamasi rievut?
– Just ja joo.
– Ja käytit vähän bensaa sytyttämiseen.
– Mistä tiesit?
– Ja poltit koko läjän tiedän parvekkeella!
– No, en mä nyt hullu ole.  Vaimo olisi hiiltynyt. Porukoiden takapihalla poltin. Ukon ruohonleikkurin bensaa löysin autotallista.
– Jo on maailma mallillaan, alkoi Jaska nauraa. – Ennen poltettiin kirjoja. Jossain vaiheessa vinyylilevyjä. Mutta nyt radikaalit ovat niin materialisteja, että polttavat henkkamaukan vaatteita.

Haapanen ei vastannut hetkeen mitään. Hän katsoi kavereitaan pitkään. Veti henkeä.
– Mä ajattelin, etten soita enää muuta kuin sellaisessa bändissä, jonka jäsenet käyttää vastuullisesti tuotettuja vaatteita.

Kolme suuta aukesi sen verran laajasti, että telkkä olisi voinut valita minkä tahansa niistä asunnokseen. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, Haapanen jatkoi. – Olen heikoilla. Mä soitan meistä huonoiten, joten ei mulla ole oikein varaa vaatia mitään.

– Mä olen mukana, sanoi Jaska ja alkoi nauraa. – Mutta Kari tässä heikoilla on. Jos tässä täytyy alkaa bulkkivaatteiden polttamista harrastaa, niin sille ei jää ylle rihman kiertämää.
– Niin, sulle sentään jää kirpparilta ostetut pitkäpunttiset blackhorset, vastasi Kari.
– Musta Haapanen on oikeassa, mutta rovioita mä en ala poltella, totesi Jonttu. – Niitä tässä maailmassa on ollut aivan liikaa.

Ilmeisesti keskustelu oli päättynyt, koska Jonttu polkaisi screamerin päälle ja alkoi soittaa kohtuullisella volyymilla Eppu Normaalin Minun aurinkolaseja.

 

5.

Oli kesän viimeinen soittoiltapäivä rannassa. Kamat olivat jo valmiina, niin soittimet kuin korvapuustitkin. Haapasen vaimo oli ottanut Jaskan pakun lainaan siksi aikaa, kun äijät ovat rannalla. Jotain huonekalua meni hakemaan laitakaupungin mööpelihallista. Ihme nainen, varmasti kantoi mööpelin omin voimin niin autoon kuin hissittömän talon kolmanteen kerrokseen.

Ihmisiä oli liikenteessä oikein mukavasti. Oli loppukesän meininki, porukka imi lämpöä täysillä. Räntää voisi tulla taivaan täydeltä minä aamuna tahansa. Nyt taivaasta ei kuitenkaan uhannut tulla mitään valkoista. Valkosen sijaan kerrostalojen takaa vyöryvät mustat pilvet yllättivät kadulla vetelehtijät täysin. Kun sade tuli, se tuli nopeaan. Ja lujaa. Jonttu ryntäsi kasaamaan kitarakamoja. Vahvistin oli saatava Sitikkaan ensin. Kitaran sai laukkuun ja pedaalit boksiinsa, mutta vahvistin värjötteli alastomana isojen pisaroiden armoilla.

– Juutas sentään, mulla oli valmiina hieno puhe siitä, kuinka kaikki hyvä tulee Jumalalta ja me uskovat ollaan Jumalan työkaluja, manaili kitaristi palatessaan autolta.
– Mä en ainakaan ole mikään Jumalan vasara, kommentoi Jaska. – Jonkun sortin apumieheksi voisin alkaa.
– Jaska, meidän Herramme putkimies, väänteli Jonttu.
– Huomauttaisin, että miellä on ihan pieni ongelma, mutisi Kari ja katseli pianon kannelle ropsahtelevia pisaroita. – Mitäs me tälle tehdään? Paku palaa aikaisintaan puolen tunnin päästä.
– Stalinin piano, mutisi Haapanen. – Umpipuuta ja heavymetallia.
– Jos se kastuu, meidän on ihan sama tuupata se vaikka jokeen. Siellä se voi kilkattaa virrassa pyöranraadoille ja ostoskärryille ja mitä ihmettä siellä sitten onkin. Jokunen silakkakin, mietti Jaska ja riisui teepaitansa. Hän kuivaili pianon pintoja, mutta yhtä hyvin hän olisi käyttää touhuun vaikka yksinäistä vessapaperin palaa.
– Olisi kyllä ympäristörikos tuupata raskasmetallia vesistöön, vastasi Haapanen.

Leimahti ja jyrähti.

– En mä tosissani aikonutkaan, huusi Jaska kohti taivasta.

Ilmeisesti Jaskan katumus riitti, koska salama jäi ukkoskuuron ainoaksi. Vettä sen sijaan ryöppysi.

– Pitäiskö meidän kaikkien ottaa vaatteita pois ja suojata niillä pianoa, mietti Jonttu. Kaverit kuulivat äänensävystä, että mies ei loihenut lausuman edes aivan leikillään.
– Joudutaan putkaan koko porukka pianon kanssa, totesi Jaska.
– Ei  huono ajatus. Piano pääsee mustaanmaijaan suojaan ja sitten me voidaan pitää jamit putkasta. Spuget tulee uskoon ja me saadaan entistäkin kirkkaampi kruunu.
– Ei siellä päivällä mitään spurguja ole.

Stalinin pianon lopullinen kosteusvaurio oli juuri käsillä. Yhtä äkkiä kuin sadepilven rymisivät kerrostalojen takaa, rynnisti kulman takaa neljä tyttöä. Vanhimmalla oli huivi, varttunutta teini-ikää edusti hän. Kolmella nuoremmalla oli kirjavat vaatteet ja iloiset perisuomalaista tummemmat kasvot. Ja joka ikisellä oli sateenvarjo.
– Teidän piano kastuu, sanoi Leenu, Liinu tai Tiinu.
– No niin tosiaan kastuu, murahti Haapanen.
– Me voidaan pitää sateenvarjoja pianon yläpuolella, ehdotti vanhin tytöistä.
– Sitten te kastutte, totesi Jonttu.
– Ei se haittaa, meillä on kotona läjittäin kuivia vaatteita. Äiti ostaa niitä halvalla.

Tytöt asettelivat sateenvarjot peräkkäin, limittäin, lomittain pianon ylle.

– Nyt ei kastu Stalinin sydän. Eikä ruostu, iloitsi Haapanen.

Tytöt rupattelivat jotain kielellä, josta miehet eivät ottaneet tolkkua. Jaska pyyhki irtovedet pianosta jo märkään teepaitaansa. Sen jälkeen äijät keskittyivät ainoaan asiaan, johon he siinä seisoskellessaan kykenivät. Kastumaan.

Äkkiä toinen Leenuista, Liinuista tai Tiinuista kääntyi miehiä kohti ja osoitti kulhoa, jossa oli jäljellä muutama vettynyt korvapuusti.
– Mitä tuo Help Yourselves tarkoittaa?
Haapanen hymähti.
– Silleen vapaasti kääntäen se tarkoittaa, että ota itse pullaa, kun me ei soitoltamme joudeta tarjoilemaan.
– Sisko sanoi, että se tarkoittaa, että auttakaa itseänne.
– Voi sen niukin naukin niinkin tulkita, myönsi Haapanen.
– Mihin te alkuasukkaat oikein joutuisitte ilman meidän mamujen apua! tirskahti isosisko.
– Oltaisiin kyllä ihan nesteessä, myönsi Jonttu.

Sade laantui. Tytöt menivät matkoihinsa mutustellen likomärkiä korvapuusteja. Pakukin palasi asioiltaan. Väki oli kaikonnut jokivarresta, eikä ollut mitään järkeä enää alkaa soitella, vaikka näytti siltä, että aurinkokin saattaisi palata ihmisten ilmoille. Treenikämpällä todettiin, että piano oli vain ottanut suihkun. Sisätilat olivat kuivat.

Kun kaikki kamat olivat paikoillaan, Jonttu istahti rumpupallille ja tuijotteli hetken aikaa pianon vaaleanpunaista pintaa.
–  Olen yhä vahvasti sitä mieltä, että kaikki hyvä tulee Jumalalta ja me uskovat ollaan Jumalan työkaluja, hän totesi.
– Paitsi että Jaska on Thorin vasara, täydensi Kari.

 

* * *

Laulujen sanat:
The Battle Belongs to the Lord, Jamie Owens-Collins
Rappiolla, Ismo Alanko
Gloria, Patti Smith

 

Mission Possible

>>> Varoitus, pitkä tarina! Lue silti.

– Katsokaas tätä, pojat.
Jussi aukaisi viikonlopun lehden Eikan ja Repan eteen treenikämpän lattialle.
”Mummot tanssii torilla!” julisti kokosivunjutun otsikko.
– Ei, sanoi Eikka.
– Vain meidän kuolleiden ruumiiden yli, ja koska me Eikan kanssa vastataan hyvinkin tusinaa perusäijää, niin se olisi joukkomurha! täydensi Repa.
Jussi katsoi kavereitaan. Jussi oli itse lausunut tusinamääritelmän, kun oli ollut innostunut bändikavereidensa luomasta rytmisestä räimeestä.
Eikka istahti rumpusettinsä taakse. Repa ripusti basson kaulaansa.
– Te olette tämän maan paras rytmiryhmä kaikki jazzpumput mukaan lukien. Te keksitte kyllä hyvän koreografian.
– Voit tehdä vietnamografiasi itseksesi ja lähteä Siamiin etsimään kaksosveljeäsi, kuittasi Repa.
– Jep, sulki Eikka keskustelun.
Sitten soitettiin niin, että kellarikopperon seinät huohottivat. Se on vakavaa hommaa, kun paapat jyristelee.

Viikon päästä treeneissä Jussi oli yhä intoa täynnään. Hän oli aina ollut johtaja, niin työelämässä kuin nyt bändissäkin. Valistunut itsevaltias ei määritelmänä Jussiin sopinut. Hän oli innostaja, ja usein lähes oikeassa ideoineen ja ajatuksineen.
– Mä otin teidän vastaväitteet huomioon. Mietin ja mietin, että mikä olisi hyvä piisi, johon voisi tehdä tanssin. Teidän nihilistisestä yksimielisyydestänne johtuen päädyin Mission Impossiblen tunnariin.
– Sehän on yhtä mahdoton piisi tanssia kuin… Äh, menen mieluummin Bolsoin teatteriin balleriinaksi kuin alan sitä veisua jorata, totesi Repa.
– Mä tulen mukaan, komppasi Eikka.
– Joo, voit tulla mulle kärkitossujen narujen sitojaksi.
–  Sovittu.
– Sovittu, kuittasi Jussi.
– Eikä helv…
– Ei kirosanoja täällä! Olemme seurakunnan tiloissa ja nautimme vanhimmiston luottamusta, vaikka soitamme maallista musiikkia.
Repa mulkaisi Jussia niin hellästi kuin mies vain voi toista katsoa. Ennen nokkapokkaerää. Repa oli toimittaja. Hän ei pelännyt johtajia, ei poliitikkoja eikä edes Jussia. Teksteissään Repa oli jopa ilkeän koukeroinen, basson kanssa pantiin tosta poikki ja pinoon. Repa oli tottunut esiintymään teksteillään, mutta joka ikisellä keikalla hänen piti voittaa keskivaikea ramppikuume.
– Me ollaan täällä, koska olet vanhimmiston puheenjohtaja.
– Kyllä. Ja minun ääneni ratkaisee.
Eikka alkoi soittaa hi-hatilla ja virvelillä Mission Impossiblen komppia. Potkaisi välillä bassorummun pedaalia. Kuulosti pätevältä.
– Miksi ihmeessä sinä haluat meidät torille nolaamaan itsemme? kysyi Repa.
– Minulla on sen suhteen vaan semmoinen profetaalinen olo.

Treenien jälkeen mentiin tavallisesti Eikalle saunaan. Se oli paras paikka saunoa, koska Eikka oli sinkku. Vaimo lähti kymmenisen vuotta sitten, kun Eikka kuulemma oli sellainen hölöttäjä. Eikka oli tietenkin ollut alla päin, vaikka vaimo oli aikansa lähdöllä uhkaillutkin. Kun asiasta tuli tosi, Eikka harrasti ensin mallasuutejuomia. Sitten hän huomasi, että olohuoneen nurkassa oli vaimon perintöpiirongin jäljiltä sähkörumpusetin kokoinen kolo. Siitäpä koko bänditouhu alkoikin. Terapiapohjalta myös muilla kavereilla. Ikää oli karttunut ja elämässä oli vielä muutama tärkeä homma tekemättä. Enimmäkseen he soittelivat Creedenceä, Beatlesiä ja Kinksejä. Uskonnollinen vakaumus otettiin huomioon kappalevalinnoissa, mutta soitannossa ei oltu kovin ortodoksisia. Äijien ikä oli seitsemisenkymmentä mutta he olivat kaikki elossa. Toisin kuin vaikkapa Lennon ja Harrison. Keikkojakin oli ollut. Onnistuneitakin.

Saunassa juotiin keskiolut tai pari. Turistiin ei-musiikilliset asiat halki ja painuttiin sitten kotiin. Tällä kertaa löylyssä oli tavallista kipakampi tuntu. Se vähensi sanoja ja lisäsi ähinää. Löylyä heitettiin, avattiin toinenkin oluttölkki, kun suulla ei ollut muuta tekemistä. Sitten Eikalta pääsi äijän kokoinen huokaus.
– No? kysyi Jussi.
– Mohis, vastasi Eikka.
Repa oikein hätkähti.
– Täh, ei kai Mohis ole saanut kielteistä päätöstä?

Mohamed oli turvapaikanhakija, joka oli kotiutunut seurakuntaan. Hän oli kolmekymppinen, melko musta, suuri ja leppoisa. Tuota pikaa hänestä oli seurakunnassa tullut Mohis, joka jeesaili kaikessa ja joka oppi suomen kieltä häkellyttävän nopeasti. Mohis ja Eikka olivat ystävystyneet, ja yhteinen kielikin oli löytynyt. Mohis jutteli suomeksi ja Eikka kuunteli. Ei Mohis juurikaan itsestään tai menneisyydestään puhunut, ihmettelipä vain ääneen uutta elämäänsä Suomessa. Sen verran hänen taustansa oli auennut, että hän oli ollut lentokentällä töissä.

– Mohis haluaisi saksofonin.
Eikan lause leijui hetken saunan kosteassa ilmassa. Toki tumma mies ja foni ovat mahdollinen pari. Mutta kukaan ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että joku turvapaikanhakija olisi jossain melko lähimenneisyydessä harrastanut jotain. Kaupunkiin oli tullut lääkäreitä ja kamelipaimenia ja varmaan joku ydinfyysikkokin, mutta että nämä tulijoilla oli kotipuolessa ollut harrastuksiakin!

– Osaako se soittaa? tunnusteli Repa asiaa.
– Osaa.
– Oletko kuullut? epäili Jussi.
– En.
– No mistäs tiedät, että osaa?
– Sanoi.

>>> Risa mutta hiva

Vaikka äijät olivat seitsemänkymppisiä, he osasivat hyödyntää sosiaalista mediaa. Jussi laittoi seurakunnan Facebook-ryhmään rukousaiheeksi, että jostain siunaantuisi saksofoni. Viikon päästä Mohis saapasteli bändin treeneihin ihmettelemään vieläpä kahta saksofonia, jotka olivat ilmestyneet kuin tyhjästä, tenoreita kumpikin. Yksi oli selvästi huonokuntoinen, ja se olikin saatu ihan omaksi. Toinen oli tullut epämääräiseksi ajaksi lainaan omistajalleen tarpeettomana. Mohis otti ensin käteensä rämemmän soittimen ja puhalsi. Kyllä siitä ääntä lähti, mutta sivuääniä oli viljalti, kerrassaan atonaalinen vaikutelma.

– Se on risa mutta hiva, sanoi Mohis.
Kolme monttua aukesi, täsmälleen kolmen papan nenien alla.
– Mitä tarkoitat? kysyi Jussi.
– Tasta tulee hiva, kun vahan korjailee. Minulla on aikaa.
– Et kai sinä osaa korjata vaskipuhaltimia, epäili Repa.
– Mina osaan korjata lentokoneita. Saksofonin korjaus on iks pikku juttu.

Mohis laski risan soittimen hellästi kädestään ja kohotti toisen huulilleen. Jo ryhtyi musa soimaan. Mohis lasketteli skaaloja tulemaan, niin että rumpusetin hi-hatkin riemastui helisemään aivan itsestään. Jussi oli jälleen se, joka sai ensimmäisenä suunsa auki.
– Mistä olet oppinut?
– Radiosta.
– Ai, Somalian Yleisradion saksofonikurssilla?
– Oisin kuuntelin radion ja soittelin. Lentoasemalla. Kun kaikki koneet oli korjattu.

Mohis testaili vielä hiukan fonia.
– Pari padia tautuu vaihtaa, sitten soi hivin.
Pappatrio katseli toisiaan, katseli nuorta mustaa miestä ja katseli saksofonia miehen käsissä.
– Et varmaan halua soittaa meidän kanssa. Nyt vaikka tänään, empi Jussi.
– Selva se, mita soitetaan.
– Ollaan kuusikymmentäluvun piiseja soitettu.
– Aloittakaa te, niin mina hippaan sitten mukaan.

All Day and All of the Night lähti soimaan kuin itsestään. Mohis löysi sävellajin heti ja soitteli taustalle kuvioita, jotka saivat heavy rockin esiäidin kuulostamaan villiintyneeltä höyryveturilta.
– You Really Got Me? kysyi Mohis, kun päästiin ensimmäinen kappale loppuun.
– Somalian radiossa soitetaan länsimaista hapatusta, kummeksui Repa.
– Se on kyllä aika vaikea biisi, eikä taideta osata sanoja, empi Jussi.
– Me parjataan. Seuraatte minua. Mina laulan fonilla.

Treenien aikana ilmeni, että saksofoni on vaskipuhallin ja vaski on metallia. Kun tunnin päästä pidettiin taukoa ja pyyhittiin hikeä, Mohis puhkesi kehuihin.
– Ensin te olitte kuin laiska lehma, mutta sitten hiva ritmi.
– Treenien jälkeen saunaan? kysyi Eikka.
– Maassa maan tavalla, vastasi lämpimään sopeutunut mies.

Olutta Mohis ei kuitenkaan ottanut, ei saunassa eikä saunan jälkeen. Kvartetti istui Eikan keittiössä ja popsi jääkaappia tyhjäksi. Jussi otti puheeksi tanssiajatuksen, ja nyt hänellä oli vahva tukija.
– Menemme torstaina torille ja katsomme, päätti Mohis.
Repa ja Eikka eivät uskaltaneet vastustaa.

Torstaina päivä oli loppukesäinen. Aurinko kävi vilkuttelemassa valkoisten pilvien välistä. Väkeä hengaili torilla mukavasti. Kahvi tuoksui ja rupattelua kuului useilla kielillä. Kolme pappaikäistä miestä ja yksi nuori, suuri ja sangen tumma katselivat kohti taivaansinistä katosta. Katoksen edessä seisoi pattingeista rakennettu rujonkaunis risti. Katoksen liepeillä oli jonkin verran väkeä. Varsinkin ulkomaalaisia näytti kiinnostavan se, että yksi mummo paukutti djembe-rumpua lähes vimmatusti. Kolme muuta iäkkäämpää naista tanssi rummutuksen rytmissä. Välillä he heiluttivat kirjavia huiveja käsissään, välillä pysähtyivät erilaisiin asentoihin, kädet ylös kohotettuina tai pää painettuna alas. Tuttuja naamoja naapuriseurakunnasta.

–  Eiköhän me jäädä tähän tarkkailemaan tilannetta, totesi Repa torikahvilan kohdalla.
Toiset eivät panneet hanttiin. Näkyvyys seurakunnan katokselle ja mummoihin oli hyvä. He istuivat pöydän ääreen.
– Otetaan munkkikahvit, minä tarjoan, sanoi Jussi. – Tule sinä, Eikka, kantoavuksi.
Kohta äijillä oli edessään pahvimukit ja saksofonistin kämmenen kokoiset possumunkit.
– Saatteko te somalialaset syödä sikaa, kysyi Repa.
Mohis ei ollut kuulakseen. Hän katsoi ja kuunteli mummoa, joka päästeli djembesä aikamoisia kuvioita.
– Hiva ritmi! Mohis totesi.
– Hiva mimmi, täydensi Eikka.
Repa pärskähti jotain.

Kahvin pinta vajosi mukeissa. Sokeri munkin pinnalta siirtyi miesten sormiin ja suupieliin. Rummutus raikui ja tanssi jatkui.
– Kaunis ja vakava meno, analysoi Mohis.
– Varsinkin tanssijoilla, nyökytteli Jussi. – Jotain muuta täytyy keksiä.
Mohis nappasi mummon rytmin ja varioi sitä paukuttamalla reisiinsä ja pöydän reunaan.
– Oikein hiva.
Pöydän ääreen seisahtui myöhäiskeski-ikäinen mies sinisessä pusakassa, punakassa ilmeessä.
– Mee kotiis, neekeri.
Muhis kääntyi katsomaan miestä. Osui katseellaan hieman äskettäin nautitulta oluelta tuoksahtavaa alkuasukasta suoraan silmiin.
– Mina asun taalla.
– Luulis, että ählämi osaa sanoa edes ään.
– En osaa. Mutta minun suomen kieli on muuten kauniimpi kuin sinun.
Mohis vääntäytyi pöydän äärestä koko pituuteensa. Äkkiä toisella kaverilla ei ollutkaan muuta sanottavaa. Hän kiiruhti poispäin, ja Mohis istahti uudelleen. Jatkoi rummuttamista.
– Idiootti, tuhahti Repa.
– Han pelkaa.
– Ei silti tarvitse tulla.
– Mina olen tottunut.

>>> Miksi enkelit kulkivat ylös ja alas?

Mohis kiemurteli tuolillaan. Hänen pitkät jalkansa mahtuivat hädin tuskin pöydän alle. Pahvimukien tanssi pöydällä näytti vähän villimmältä kuin mummojen tanssi siinä kymmenen metrin päässä.
– No? kysyi Eikka.
– Vakava meno. Te saatte tanssia eri lailla.
– Me? Saamme? yritti Repa.
– Taivaan Isa tukkaa iloisesta tanssista kanssa. Semmoinen osaamme Afrikassa.
– Me ollaan Suomessa.
– Te soitatte Beatles ja Kinks ja tanssitte tangomusiikki.
– Se on eri asia.
– Ei ole, lopetti Jussi kinan. – Mohis, onko sinulla idea.
Mohis lakkasi tanssittamasta pahvimukeja. Hän nojautui taakse päin tuolissaan, joka kirskahti epävireisesti taakkansa alla. Afrikkalainen veti henkeä ja katsoi sitten pappoja.
– Jussi opetti sunnuntaina kirkossa Jaakobin unesta. Oletteko miettineet enkeleita, jotka kulkivat tikapuut ilos ja alas.
Mohis katsoi merkitsevästi muita. Torilokki lensi yli ja rääkäisi mennessään. Miehet eivät saneet suustaan edes rääkäisyä.
– No, enkelit kiipesivat Taivaaseen iloisina, koska saivat menna Taivaan Isan luo. Sitten he laskeutuivat maahan iloisina, koska saivat tulla kertomaan ihmisille, mita Taivaan Isa oli opettanut.
– Niin, voi sitä noinkin ajatella, sanoi Jussi äänellä, joka kertoi, että hänen Raamattuunsa oli juuri kirjoitettu jae taikka pari lisää.
– Mutta ei me aleta mitään tikkaita tänne rakentelemaan, protestoi Repa.
– Te tanssitte kiipeamisen ilos ja alas. Jumalaa katsomaan ja ihmisille kertomaan. Mennaan.
Mohis nousi ja lähti painelemaan kohti tanssivia mummoja.
– Osaa sekä popmusiikin että Raamatun ulkoa, jupisi Jussi kammetessaan itseään pystyyn.

Mummot aloittelivat juuri taukoa, kun Mohis saapasteli katokselle papat perässään.
– Sina rumputat hyvin. Ritmi veressä kuin afrikkalaisella, kehui Mohis jakkaralla djembessä vieressä istuvaa mummoa.
– Joo, siis todella ihan valtavan hyvin, kiiruhti Eikkakin sanomaan. – Minäkin soitan rumpuja, minulla on setti.
– Oi-joi, onko se kovinkin vakavaa. Voiko sen leikata? kysyi djembe-mummo. Sitten hän kääntyi Mohiksen puoleen ja kiitti.
– Nama miehet haluavat tanssia.
– Heeeei, varovasti nyt, ehätti Repa.
– Kyllä me halutaan, ollaan suunniteltu jo tosi pitkään, tuki Eikka Mohista.
– Jaa, ja milloinkas te tulisitte?
– Ensi viikolla me tullaan. Pojat tanssii ja mina soitan saksofoni.
– Tämän piti olla Mission Impossible, yritti Pera vielä.
– Sinun missiosi taitaa nykyään olla vähemmistössä, totesi Jussi ykskantaan.
Djembe-mummo oli nimeltään Eini ja hän lupasi varmuuden vuoksi tarkistaa omasta seurakunnastaan, että poikkikristillinen tanssitoiminta saa johdon tuen.

Lauantaiaamuna Jussin puhelin soi. Se oli Eikka.
– Jalka poikki.
– Teit sen tahallaan!
– En.
Pitkän tenttaamisen jälkeen Jussi sai selville, että Eikka oli edellisenä iltana ollut Mohiksen kanssa soitinkorjaamolla ostamassa tyynyjä saksofonin läppiin. Soitinkorjaamolta lähtiessä Eikka oli astunut harhaan ulko-oven portaalla ja satuttanut jalkansa. Murtunut se oli mutta ei poikki.
– Torstain keikkaa ei peruta, päätti Jussi. –  Otetaan kirkolta sullekin djembe niin voit rummuttaa. Treenataan tiistaina.

Ei mennyt kauan, kun kännyykkä tärisi uudestaan. Tällä kertaa kuului Hentusen ääni. Hentunen johti naapuriseurakuntaa. Kaupungin seurakuntien johtajat kokoontuivat säännöllisesti rukoilemaan yhdessä, ja siinä samassa vähän kalibroitiin toimintoja. Muut seurakuntapomot olivat vähän kuittailleet Hentuselle tämän tanssivista mummoista. Hentunen viihtyi itsekin torikojulla, mutta kun mummoista oli ollut mediassa juttu poikineen, hän oli alkanut arkailla. Kaikkea keskustelua oli ilmassa, eikä se ollut välttämättä hyväntahtoista.
– Ajattelitte sitten mennä torille karkeloimaan.
– Eikun kyseessä on tanssikeikka livemusiikilla.
– Ettei nyt vain olisi helppo livetä kaltevalla pinnalla.
– Kyllä meidän esikuvat on ihan raamatullisia.
– Jeesus ei tanssinut torilla.
– Mutta Daavid jorasi liiton arkin edessä melkein kelteisillään, ja me ajateltiin sentään pitää vaatteet päällä.
Raamatun sanaa vastaan ei Hentunenkaan voinut ryhtyä, joten yhteistyöprojekti sai jos ei nyt siunausta niin kuitenkin luvan.
– Mahdollisesta lööppijulkisuudesta vastaa sitten teidän seurakunta!

– Klenkka-Eikka, totesi Repa tiistain treeneissä.
Jalassa ei ollut kipsiä, side vain. Kyynärsauvojen kanssa rumpali pääsi liikkumaan oikein näppärästi.
– Mietin semmoista, että kun minusta ei nyt ole tanssijaksi, niin voisin kolistella djembeä sen Einin kanssa.
Seurakunnan djembe oli kelpo rumpu, se oli kokouksissa melko ahkerassa käytössäkin. Eikka otti rummun tukevasti jalkojensa väliin ja niin alettiin treenit. Mohis puhalsi saksofiin kuin tuomiopäivän pasuunaan, ja Eikan rumpukompissa oli enemmän vieriviä kiviä kuin afrikkalaista rytmiä. Jussi ja Repa olivat aitoja enkeleitä, lähes taivaallista sotaväkeä.
– Muistakaa ilo, huusi Mohis välillä.
– Kyllä me iloitaan oikein olan takaa!
– Te muistakaa enkeleitä ja Daavidia.

>>> He viskoivat käsillään Taivaasta tuomiaan siunauksia ihmisten ylle

Ja tuli pari ehtoota ja pari aamua, ja oli torstai. Torilla velloi väkeä kuin olisi viimeisen kesän viimeinen päivä.
– Mihin te taas minut olette sotkeneet, manasi Repa ja raahasi Eikan djembeä kohti taivaansinistä torikatosta. Eini ja kumppanit olivat sen jo pystyttäneet.
– Sopiiko, Eini, että djembetellään yhdessä, kun paapat joraa? kysyi Eikka.
– Ota jakkara takalistosi alle ja pysy rytmissä. Eiköhän me tehdä soundcheck.
Mohis kaiveli saksofonin pussista. Se kiilsi syyskesän auringossa vasta kiillotettuna. Soittokunta oli hetkessä valmiina, mutta kaksi miespuolista tanssijaa näyttivät vähintäänkin jäykiltä.
– Vielä eilen tämä oli hyvä ajatus, manasi Jussi. – Alun perin ajattelin, että minä en edes tanssi vaan säestän.
– Joka toiselle kuoppaa kaivaa, myhäili Eikka.
– Sinustapa on monisanainen tullut!
– Nyt! huudahti Eini ja alkoi paukuttaa rytmiä. Vahva neljä-neljäsosa. Eikka hyppäsi mukaan ja väritti menoa nasaaleilla filleillä rummun reunasta. Viimeistään Mohiksen skaalat saksofonilla houkuttelivat ihmisiä, kummastelemaan, mitä katoksella tapahtuu. Jussi ja Repa oikoivat jalkojaan kuin 50-luvun yleisurheilijat. Neljännessä divisioonassa.
– Riivatun Mohis. Tämä olisi pitänyt suunnitella ja treenata paljon, paljon paremmin, jatkoi Jussi tilannearviotaan.
– Johtovastuu taisi lipsahtaa sormistasi kehitysmaiden vankkoihin tassuihin, totesi Repakin.

Einin soundcheckiksi kutsuma aloitus kasvoi itsestään melkoiseksi soitannoksi. Väkeä kerääntyi puolipiiriksi katoksen eteen. Oli perheitä rattaineen ja jäätelöineen, oli mummoja ja pappoja, oli jokunen laitapuolenkulkija ja joku opiskelijan näköinenkin, mikä oli jo lähes tavatonta tämän katoksen lähimaastossa. Osa ihmisistä alkoi taputtaa käsiään rumpujen rytkeessä. Mohiksen saksofoni tavoitti taivaan ellei peräti Taivaan.
– Pojat, huusi Mohis.
Jussi ja Repa oivalsivat, että heistä taisi olla puhe.
– Muistakaa enkelit!

Jussi löysi bändin nokkamiehen roolinsa takaisin. Hän alkoi taputtaa, ja torikansa alkoi hakata käsiään yhteen entistä innokkaammin.
– Meilla on nyt vain tahan iltapaivaan sopiva piisi. Hivat naiset ja herrat, When the Grandpas Come Dancing out!
Saksofoni räjähti soimaan. Se ei tanssinut. Se laukkasi. Jussi ja Repa saivat jalkansa liikkeelle, ja taputus sen kuin yltyi. Papat kiipesivät mielikuvitustikkaita korkeuksiin. Vilkuttivat sieltä alas torikansalle ja laskeutuivat takaisin alas. He viskoivat käsillään Taivaasta tuomiaan siunauksia ihmisten ylle ja monet alkoivat liikkua siihen malliin, että kohta on torilla bileet pystyssä. Kolme jo monena viikkona torilla tanssinutta mummoa tulivat ikään kuin enkelikuoroksi Jussi ja Repan taustalle, ja varmaan muutama Taivaan pyhistäkin marssi paikalle ihmettelemään menoa.

Negrospirituaali vaimeni hiljalleen. Eini ja Eikka antoivat rytmin rauhoittua. Kuului innokkaita vislauksia ja jee-huutoja. Ja kuului kolme tuttua sanaa:
– Mee kotiis, neekeri.
Kaikki sen kuulivat. Tori vaikeni kuin taikaiskusta. Hiljaisuutta kesti parin sekunnin mittaisen ikuisuuden verran. Sitten alkoi kohina, josta erottui sanoja.
– Rasisti.
– Häirikkö.
– Perussuomalainen.
– Juntti.
– Mutta kyllähän niitä pakolaisia tuli aivan liikaa! sanoi sentään joku.
– Ja on siellä varmasti myös elintasopakolaisia!
– Hädänalaisia on autettava.
– Ja panettelemaan ei pidä alkaa!
Pieni osa porukasta tuki jos ei punakkanaamaisen sanavalintaa niin kuitenkin hänen ajatustaan liiallisista maahan tunkeutuvista eri näköisistä ihmisistä. Näytti myös siltä, että jotkut jo katselivat torin hoikkia lampputolppia sillä silmällä, että mikä niistä kestäisi kevyessä kesätuulessa keinuvan miehen.

Mohis päästi saksofonillaan oikein norsun mylväyksen.
– Hivat ustavat, minulla on asia. Mina tulin Somaliasta. Siella mina olin liian valkoinen, kun isani oli Egiptistä. Lahdin pakoon, koska Somaliassa on nalka ja sota. Jos mina olen poissa, jollakin muulla ihmisella on ruoka. Vaikka lapsella. Mina en halua vieda kenenkaan muun ruoka, ei Somaliassa eika Suomessa. Mina haluan ansaita oma ruoka. Osaan korjata lentokoneet ja soittaa musiikkia. Jos joku suomalainen osaa korjata tai soittaa, mina haluan tehda uhdessa. Somaliassa minut haluttiin pakottaa terroristi, ja sama jengi, joka halusi minut mukaan, tappoi minun veli. Sama porukka haluaa kieltaa kaiken, jopa musiikin. Mina haluan vain tehda tuota ja soittaa.

– Elintasopakolainen se on, kuului tuttu ääni.

Jussi ja nosti kätensä Mohiksen hartialle.
– Tämä kaveri on Taivaan lahja meille. Vielä pari viikkoa sitten me oltiin aika totinen trio näiden kahden kaverin kanssa. Sitten ystävämme Somaliasta tuli mukaan, ja nyt meissä on uusi henki. Ja äsken koko torikansa alkoi tanssia. Tavallisena arki-iltana torilla.

– Totta, huusi Repa. – Viisi minuuttia sitten minä vihasin sitä, että joudun tanssimaan torilla. Mutta kavereiden takia suostuin. Äkkiä huomaan, että en ole koskaan ollut niin vapaa kuin liikkuessani soiton mukana.

Väkijoukko oli hiljaa. Pulut taapersivat. Mohis alkoi soittaa jotain hiljaista. Pari perhettä lastenvaunuineen puikkelehti jo poispäin ihmisten välistä. Lokit mekkaloivat omiaan torin ilmatilassa. Mohis vastasi lokkien huutoon saksofonilla ja antoi soittimensa sitten vaieta.

– Minua on haukuttu Somaliassa, Egiptissa, Kreikassa, Saksassa, Suomessa. Taalla ei minulla ole hengenvaara. Mina olen nahnut vain vahan oikea viha. Mutta paljon pelkoa. Nama minun ustavat voittivat oma pelkonsa tanaan tanssimalla torilla. Jotkut pelot on vaikeampi voittaa. Luulen, että jos ihmiset uskaltavat olla iloinen uhdessa, pelko menee karkuun. Eika kukaan voi sellaista iloa kieltaa, edes Jumala Taivaassa. Eika varsinkaan Han, koska Hanen antamassa ilossa on voima.

Mohis alkoi soittaa nopeaa kuviota. Eikka katsoi Einiä silmiin. Eini nyökkäsi. Djembet yhtyivät saksofonin menoon. Mohis lakkasi soittamasta yhden tahdin, kahden sanan ajaksi.
– Mission Possibleeeeee!

Tunnelma vapautui nopeasti. Niin paapat, mummot kuin tavalliset ihmisetkin alkoivat heilua, ottaa askelia, lopulta jopa hyppiä. Vain pari hahmoa hiipi pois paikalta. Kappaleesta tuli pitkä, tanssista tuli hikinen. Hymyt levisivät. Jussi katseli syrjäsilmin kahta djemben-soittajaa. Hän huomasi, että Eikka vilkuili rumpua pieksäessään usein Einiin. Kun kappale viimein loppui, hän kuiskasi vain vähän liian lujaa Eikalle:
– Teit sen tahallaan!
Eikka hymyili.
– Sulla oli taas semmoinen profetaalinen olo.

>>> Piirrokset: naskalis.com

>>> Jos tykkäsit tarinasta, jaa se omissa kanavissasi!