Kirkhakkinen

KirkhakkinenTyötoverit

Nyt kun olette heittämässä minua ulos kirkosta, minun on pakko sanoa muutama sana.

Olen ollut tämän kirkon vahtimestarina neljäkymmentä vuotta. Jos muisti ei vääristele asioita, tittelini on vaihtunut lukkarista suntioon ja suntiosta vahtimestariin. Unilukkariksi en ole joutunut, sen verran on kylällä ollut herätystä. Paras arvonimeni on ollut kirkhakkinen. Aremmat eivät ole sitä kuulleni käyttäneet, nokkavammat ovat ihan vapautuneesti minua niin kutsuneet. Kiitos siitä.

Näinä vuosina kirkontorni on kauniina päivinä raapinut taivasta. Muina päivinä se on piirrellyt harakanvarpaita pilviin. Naakat ovat lisääntyneet. Välillä olen pelännyt, että naakkaseurakunnan vahvuus ohittaa ihmisten seurakunnan. Onneksi kirkossa käy muitakin, kuin minun ikäpolveni edustajia.

Neljänkymmenen vuoden aikana olen töiden lomassa ehtinyt polttaa monta piipullista kirkkopuistossa ja mietiskellä. Jotkut eivät ole hyvällä piiputteluani katsoneet. Olen kuitenkin melko varma, että jos Jeesus ja opetuslapset olisivat taivaltaneet maan päällä vähän myöhemmällä ajalla, ainakin Tuomas ja pari muuta olisivat polttaneet piippua. Viiniä joivat koko sakki. Puistossa on ollut hyvä istua ja piipullinen pakottaa hiljentymään.

Olen tässä temppelissä viihtynyt. Sen krypta, sen sali ja sen sivukappelit, sen parvi ja korkeuksiin kurottava torni, minä ne parhaiten tunnen, sanovatpa Museoviraston asiantuntijat mitä tahansa. Eipä silti, hyvin olen museovirastolaistenkin kanssa pärjännyt, kun tätä rakennusta on hoidettu. Ainoa kärhämä tuli parikymmentä vuotta sitten, kun otin ikivanhan rippituolin uusiokäyttöön.

Minulla kun ei ole muuta konttoria ollut kuin asehuoneen tiski ja vaatekaappi sakastissa. Ei niissä voi käydä luottamuksellisia keskusteluja, sielunhoitoa. 1400-luvun rippituolia ei olisi muka saanut sellaiseen käyttää, vaikka käyttöön se on tehty. Minä kumminkin päätin avata vastaanoton rippituolissa, kun ihmisillä on taipumus alkaa jutella minulle tärkeistä asioistaan, kipeistäkin. Sydänsuruista, sydämettömyydestä, arjen vaikeuksista. Minä ajattelin, että rippituoli on tuossa mukavasti syrjässä, siinä voi ihmisten kanssa keskustella. Rippituolit olisi muuten jo keksittäessä pitänyt nimetä sielunhoitotuoleiksi. Kuka siitä hyötyy, että ihmislapset tulevat ja luettelevat viikon tai kuukauden aikana tekemänsä synnit ja jäävät synninpäästöjen ja avemarioiden jälkeen yksin haavoineen. Kyllä pappien olisi pitänyt oivaltaa hoitaa lampaitaan laveammin.

Museovirasto tuli mies nahkaisessa lierihatussa ja ruskeassa puvussa. Tuijotti minuun lasiensa takaa, ohi terävän nokkansa ja yritti lamauttaa minut katseellaan. Semmoinen pöllö se oli ja väkevästi huhuili. Ymmärsin, että olen langennut kulttuurihistorialliseen pyhäinhäpäisyyn. Rippituolin luvaton käyttöönotto. Pyysin sitten vävypoikaa tutkimaan rippituolin. Vävypoika kiroilee ja puhuu rumia mutta on läpeensä rehellinen ihminen. Ja ennen kaikkea hän on laivapuuseppä. Sen laivan, joka on jokirannassa museona. Minä vävylle sanoin, että katso sinä, ovatko liitokset vahvat ja puu tukevaa. Repsotusta ja kosteusvaurioita ei löytynyt. Vävyltä saamani asiantuntijalausunnon mukaan rippituoli kestää arkista käyttöä ikuisuuden alkuun asti, riippumatta siitä, milloin ikuisuus alkaa. Vävypoika tietää, millaiset rakennelmat kestävät valtamertenkin myrskyissä eivätkä pelkästään museobyrokraattien papereissa. Ja vävyhän on museoihminen, museolaivalla kun kirvestään heiluttaa. Minä lähetin lausunnon Museoviraston kaverille ja sanoin, että ihmisten raapaleet on hoidettava silläkin uhalla, että raapaleet siirtyvät sielunhoitotuoliin. Se kapine on aikanaan rakennettu massiivipuusta eikä helppohoitoisesta melamiinista. Kyllä se kestää. Ja mikä on parempi paikka hoitaa sieluja kuin vuosisatainen kirkko. Asiasta sen enempää puhuttu.

Piipullisen ääressä tämä sielunhoito silloisen kirkkoherran kanssa sovittiin. Että kun minun kaikki aikani ei mene kirkon hoitamiseen, voin hoitaa ihmisiäkin. Tai no, en minä ole työtuntejani laskenut. Kirkhakkiska lensi Taivaaseen jo kauan sitten, ja naakanpoikaset lepattivat omille oksilleen. Niin minä olen tässä kirkossa melkeinpä asunut. Olen ajatellut, että elämä on kutsumushommaa, ja tämä kirkko on minun elämääni.

Niinpä olen keskustellut ihmisten kanssa tuhansia tunteja. Jotkut ovat käyneet juttelemassa harvakseltaan vuosikausia, toiset vain kerran. Suomea, ruotsia, englantia, kankeaa saksaa, ihmisten murheet ovat kaikilla kielillä samat. Jokainen kuitenkin potee kipeimmin omiaan. Tuska vyöryy ihmisten sieluun ihan samalla tavalla nyt kuin ennenkin maailmassa. ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekevät ja raskautetut.” Sitä minä olen koettanut toteuttaa eri kielillä.

Kävin seurakunnan varoilla oikein sielunhoitokurssejakin. On niistä hyötynsä ollut, mutta tärkeintä on ollut kuunnella. Ihmisillä on usein vastaukset valmiina ongelmiinsa. He vain eivät näe vastauksia silmiensä edessä tai eivät uskalla niihin tarttua. Mutta  kun vanha ukkeli vanhassa rippituolissa kuuntelee, asiat voivat ottaa suuntansa. Joskus toki on pitänyt esittää harkittu kysymyskin pohdiskelijalle. Joku pappi aikanaan vastusteli sitä, että mokoma tekninen henkilö hoitaa seurakuntalaisten sieluja, mutta en minä vastustelusta niin piitannut. Minulla oli ja on kirkkoherran lupa, ja kirkkoherran yläpuolella ei ole enää juuri muuta väkeä ole kuin Jumala.

Kirkkoherraa tarvitsin silloinkin, kun huomasin, että tämä rakennus on minun kirkkoni, mutta kirkon seurakunta ei välttämättä ole minun seurakuntani. Aloin viihtyä vapaissa suunnissa. Vaikka minä pukeudun tummanharmaaseen ulsteriin kesät, talvet, niin syvällä sielussani on jokin räikeämpi siivekäs, joka välillä haluaa lepattamaan ja rääkymään vapaammin.

Halusin puhua asiat halki kummankin seurakunnan johtajan kanssa. Että kenelläkään ei ole nokan koputtamista minun seurakuntayhteydestäni. Niin kutsuin herrat kirkkoherrat tuohon puistoon. Se oli alkukesää. Lokit liihottivat joen yllä villeinä ja äänekkäinä. Hetken pelkäsin, että olen varpunen, jota kaksi toisilleen vihamielistä haukkaa katselee. Kohta alkaa nokkiminen. Kumpi saa saaliin. Pelkoni haihtui yksin tein. Oivalsin, että miehet olivat toisilleen tutut ja aivan puheväleissä. Todettiin tosiasiat. Jos kuulun työnantajaseurakuntaani, niin voin osallistua vapaan seurakunnan toimintaan mutta en voi esimerkiksi kuulua vapaan seurakunnan vanhimmistoon. Mutta kun kirkon työntekijän pitäisi olla kirkon jäsen. Eipä siinä mitään, minä poltin piipullisen ja kiitin herroja ja ehdotin, että josko rukoillaan koko kaupungin ja sen seurakuntien puolesta, kun kerran tässä ollaan. Päivä paistoi, naakat raakkuivat gospelia kirkontornissa ja me rukoilimme, kaksi paimenta ja minä. Sovittiin, että tavataan samoissa merkeissä kuukauden päästä. Jos paistaa, niin puistossa, jos sataa, niin asehuoneessa. Vuoden päästä näihin rukoushetkiin osallistui viiden hyvin erilaisen seurakunnan ihmisiä. Ja niin kuin tiedätte, nykyään melkein kaikki kaupungin seurakunnat ovat mukana rukoilemassa.

Yhteisyyden ihanuus levisi seurakuntalaistenkin keskuuteen. Yhteistyötäkin. Sitten keksittiin uusi haukkumasana. Uskonnollinen! Siitäpä alkoi kyräily. Ovatko nuo toiset uskonnollisia! Ei se kaikkea kaatanut, mutta moni lähti mukaan. Mitä siihen ihminen voi sanoa, jos häntä nimitetään uskonnolliseksi. Niin on minuakin haukuttu. Yhdellä lauseella olen syytöksen torjunut: ”Totisesti, totisesti, minä sanon teille, kyllä minä olen uskonnollinen ihminen, ja minä olen ylpeä siitä.” Minun sieluni riehakkuudelle tekee hyvää jammailla yhden seurakunnan kokouksessa. Sama sieluni rauhoittuu toisen seurakunnan turvallisessa rituaalissa liturgiassa. Sen verran on muistiini jäänyt uskontotieteen luennoilta nuoruudestani, että kummankin sortin meno on uskonnollista ja kummassakin on vahvat kaavansa. Pelko se on, joka saa ihmiset kaivautumaan liian syvälle kieppeihinsä, joita he kutsuvat seurakunniksi.

Pappani, isäni isä, oli alun perin ortodoksimunkki. Hän sai jo melko nuorena tarpeekseen luostarista, lensi sieltä lippahivoon, päätyi parin ystävänsä kanssa Suomeen ja alkoi täällä opiskella teologiaa. Mutta eipä hän opinahjossaankaan viihtynyt. Teologia kuulemma teki selvään tarinaan kummallisia solmuja. Uskosta ja Raamatusta hän ei luopunut.

Pappa piti minua usein polvellaan. Muistan, kuinka hän kertoi Jeesuksesta. Jeesus on mennyt taivaaseen rakentamaan taloja uskovia varten, että he aikanaan saavat katon päänsä päälle. Jeesus oli muurari, mutta tuntee kyllä seurakuntansa. Minä olen alkanut pelätä, että kaikki eivät taivaassakaan mahdu keskenään samaan saliin. Täytyy olla monta huonetta, joissa kyräillä. Isä Jumalasta pappa kertoi, että Hän ei mahdu ihmisten taloihin. Sitä minä olen muistellut ja yrittänyt kaikille sanoa, että muistakaa tämä seurakunnissanne. Pitäkää ovet auki, että ilma vaihtuu ja että ihmiset näkevät sisään ja kuulevat, mitä seurakunnassa puhutaan. Pappa rakasti ihmisiä ja rakasti seurakuntia. Eipä niitä papan aikaan vielä paljon ollutkaan. Hän oli kummajainen. Osasi puhua luterilaisten kanssa, vapaakirkollisten kanssa ja ortodoksienkin kanssa pääsi lopulta sisällään sopuun.

Pappa ei ehkä saanut tutkintoaan valmiiksi, mutta hän oli sivistynyt ihminen. Nykyäänkin on sivistystä, mutta se ei saa ääntään kuuluville. Minua ovat aina epäilyttäneet kahdenlaiset ihmiset, ne jotka väittävät varmasti olevansa oikeassa ja ne jotka väittävät muiden varmasti olevan väärässä. Usein nuo kaksi ominaisuutta yhdistyvät samassa ihmisessä. He saavat minut surulliseksi. Niin kauan, kun kristityt panettelevat kadun toisella puolella olevaa seurakuntaa, heillä ei ole mitään syytä pitää omaa uskoaan, uskonnollisuuttaan, uskontoaan parempana kuin yhtään mikään muu uskontoa maailmassa.

Tämä kirkko seisoo tässä luultavasti vielä toiset muutaman sata vuotta. Pilvet kulkevat, ihmiset vaihtuvat, teologiasta väännetään. Minä olen aika varma, että niin pitääkin olla. Jos vesi ei virtaa, se alkaa kasvaa pöpöjä.

Varmasti naakkaseurakuntakin jatkaa menojaan tässä rakennuksessa. Olen oppinut nuo naakat tuntemaan. Viimeksi eilen katselin yhtä, joka oli juuri löytänyt aarteen. Se lensi suuri herkkupala nokassaan puistosta kirkontornia kohti. Ei kestänyt kuin hetken, kun toinen lintu oli jahtaamassa kaveriaan. Herkku oli saatava itselle. Heti! Pari – kolme muuta mustatakkia liittyi takaa-ajoon. Tuliko innokkain takaa-ajaja ajatelleeksi, kuinka käy, jos se saa anastettua aarteen itselleen? Sillä on välittömästi kimpussaan muutama lajitoveri, ja ehkäpä joku lähisukulainen, vaikka harmaa varis. En tiedä, kuinka  herkkupalan kävi. Hävisivät talojen taakse. Pystyikö kukaan naakoista lopulta syömään herkkua. Vai tuliko takaa-ajosta ikuinen.

Sakastissa, vaatekaapin ovessa minulla on yksi lause Jeesukselta. ”Minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Joku sitäkin kaappia alkaa käyttää, vaikka toistaiseksi avain jää minulle.

Semmoista on kirkhakkisen elämä. Te kampeatte minua kirkosta ulos eläkkeelle. Mutta en minä niin vain lähde. Kirkon valot saa sytyttää joku muu. Ripustaa virsien numerot taululle. Mutta olen kirkkoherran kanssa sopinut, että käytän rippituolia työpisteenä yhä. Kahtena päivänä viikossa iltapäivisin. Kesällä neljänä. Paitsi juhannukselta heinäkuun loppupuolelle. Silloin minä olen sinttien kalastaja. Ongin ja poltan piippua laiturin nokassa. Satoi taikka paistoi. Kun elämä on kutsumushommaa.

Piirrokset: naskalis.com/

Kirjava varis