Rammat tanssivat, mykät laulavat

Huom! Tarinan papat ensiesiintyivät täällä. Tinkan tarinaa ei vielä ole julkaistu.

>>> Viimeiselle tuomiolle

LaulaaJumalanpalvelus oli ohi. Pappi oli puhunut Jeesuksen tekemistä ihmeistä, kuinka ihmeet ovat nykyään harvinaisia ja kuinka niitä kuitenkin tapahtuu. Nyt oltiin alasalissa kahvilla. Pullaakin oli ja sämpylää ja kinkkua sämpylän ja kurkkuviipaleiden välissä. Tinka istahti pappabändiläisten pöytään, kaiveli kinkkuviipaleen sämpylästään ja tökkäsi sen Jussin lautaselle. Sitten hän istui hetken hiljaa ja pyöritteli lusikkaa teekupissa. Jussi työnsi kinkun suuhunsa. Repa selitti jotain naapuripöydässä istuvalle pariskunnalle. Eikka olisi varmaan istunut suu kiinni koko ajan, ellei hänen olisi pitänyt välillä tunkea sämpylää sisään. Mohis oli jossakin.

– Mun mummo oli vanhainkodissa laulamassa. Siis vielä vanhemmille. Kansanlauluja ja virsiä se oli laulanut parin kaverinsa kanssa ja sitten ne olivat itkeneet siellä kaikki.
Repa vilkaisi Tinkaa ja hörähti.
– Eikö sun mummo laula ihan hyvin!
– Eiku oikeesti.
– Loppukesästä Jussi huijasi meidät torille tanssimaan. Nyt sä siis yrität saada meitä laulamaan halullisten sielujen hengellisiä lauluja dementoituneille mummoille.
– Suunnilleen noin. Mä voisin siteerata Raamattua tässä kohtaa.

Jussi oli sen verran kirjanoppinut, että ymmärsi heti, missä Tinkan ajatukset viilettivät.
– Ajattelit vetää meidät viimeiselle tuomiolle?
– Joo, jos on minusta kiinni, niin saatte olla lampaiden jengissä.
– Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.
– Pätee myös siskoihin.
Tinka hörppäsi teetä. Eikka nielaisi sämpylänpalan ja sai kolme sanaa suustaan.
– Eiköhän me mennä.

Vähän syrjemmässä alkoi rukoussessio. Keski-ikäinen nainen tummansävyisessä kukkapaidassaan istui tuolilla. Häntä vähän vanhempi pariskunta sipisi rukousta puoliääneen. Mies piti kättään rukoiltavan olkapäällä, nainen lyttäsi tämän permanenttia omalla kädellään. Tinka katseli rukousta. Rukoiltavalta alkoi valua kyyneliä. Yksi tavu kuului usein. ”…sus!”

– Voi, kun tapahtuisi ihme!

>>> Mitä tehdään, kun hukka rouskutti biisilistan?

Ovi aukesi itsesään, kun Jussi oli keplottelemassa kättä ripaan. Jussilla oli musta takki ja tukka syyssään tuivertama. Joku sadepisarakin oli vielä ilmassa, vaikka pari viikkoa oli jo ropissut.

– Kiitos, sanoi Jussi ovelle. Itseaukeva ovi on käytännöllinen, jos yhdessä kädessä roikkuu kitaralaukku, toisessa kädessä nuottiteline, kangaskassi on täynnä aa-neloselle kopiotuja sointuja kaverinaan puolentoista litran vissypullo. Kainaloon ei sitten ollut riittänytkään muuta tavaraa kuin seurakunnan roll-up pystytettäväksi konserttipaikalle. Jos tätä nyt konsertiksi voi sanoa. Jussia seurasivat Tinka, Mohis, Repa ja vielä hiukan ontuvat Eikka, kaikki kutakuinkin yhtä raskautettuina omista taakoistaan kuin Jussi.

Ovi sulkeutui; pakotietä ei ollut.

– Neuvostokomeljanttareita, ampukaa ne!
Pyörätuolissa istui pappa ja osoitti sisään rymisteleviä soittajia vähän käyrällä etusormellaan.
– Lampinen istuu nyt vaan rauhassa. Kohta saadaan hengellistä musiikkia. Ja mafiosoilta nuo enemmän näyttävät pitkissä takeissaan.

Hoitaja kääntyi bändiin päin.
– Lampinen on rintamamies. Se ehti välillä viettää rauhanomaista elämää monta vuosikymmentä, mutta on parin viime vuoden aikana palannut vahvasti puolustamaan etulinjaa. Meistä ei täällä monikaan olisi hengissä, jos Lampinen pääsisi tuolla hyökkäysvaunullaan lähimmäistensä kimppuun.
– Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, vahvisti Lampinen.

Hoitajalla oli vaaleansininen työtakki. Rintataskussa oli nimilaatta, joka väitti, että kyseessä on Soile. Rintataskusta pilkisti pari kynää, joista yksi oli vähän pissannut; taskun alareunassa oli mustetahra. Tukka oli lyhyt, silmien ympärillä muutama ryppy, jotka kaikki eivät johtuneet murheista. Soile kätteli tulijat ja huiskaisi kohti oleskelutilaa.

– Me paimennetaan yleisö paikalle, saattaa kestää hetken.

Soile hävisi käytävänmutkaan.

Tila ei ollut suuri. Tuoleja oli vinksin-vonksin ja muutama pöytä etsi paikkaansa tuolien keskellä. Ikkunanpielessä seisoskeli limoviikuna, jonka alle olisi mahtunut piknikille isompikin porukka. Kasvi oli nähtävästi erittäin rakastettu eliö. Bändi raivasi itselleen tilan ikkunoita vastapäätä. Eikka istahti djemberumpuineen ikään kuin keskelle. Hänestä oikealle ryhmittyi puhallinsektio Tinka ja Mohis. Jussi ja Repa olivat akustisine kitaroineen pykälää muita edempänä, vähän niin kuin vasemmalla. Yleisöstä katsottuna kaikki toki tulisi olemaan toisin päin, mutta yleisön kyvyistä hahmottaa ilmansuuntia oli vielä vaikea sanoa mitään.

Kamat olivat nopeasti vireessä, akustisesti kun soitettiin.
– Kokeillaas jotain, sanoi Jussi. – Vaikka Ylistäkää Herraa, taivas ja maa; ja yy-kaa-koo-nee.
Orkesteri ehti kuin ehtikin mukaan ja soitto täytti huoneen. Toinen, Soilea pidempi, harmaampi ja harteikkaampi hoitaja kurkkasi huoneeseen.

– Aika meteli, hän tuhahti, mutta tuhahdus onnistui kömpimään vain niukin-naukin äänivallin yli.

Kohta tuhahtelija palasi taluttaen mummoa, luultavasti tsaarin aikana syntynyttä. Tuhahtelija istutti hänet eturiviin. Mummolla oli vihreä nukkavieru hilkka päässään. Hän asetti kävelykepin syliinsä poikittain.
– Hivaa paivaa, sanoi Mohis mummolle.
– Se ei ole puhunut vuosikausiin mitään, informoi Tuhahtelija ja lähti taas menemään.
– Kuka on tama se?
– Annikki se vaan on.

Soile lykkäsi Lampisen huoneeseen. Oleskelutilaan alkoi valua muitakin veteraani-ikäisiä, jotkut omin jaloin, toiset joko vempele- tai henkilöavusteisesti. Tuhahtelija näytti happamasta ilmeestään huolimatta olevan hyvä tuki ja turva hatarajalkaisille. Mummoja näytti olevan enemmän, mutta Lampisen lisäksi tuli pappojakin paikalle. Tuoleja rymisteltiin, ihmiset saivat tilaa pyllyilleen ja pyörätuoleilleen.
– Ovatko kaikki saaneet lääkkeensä, huolehti Tuhahtelija.
– Ei me niin huonosti soiteta, vastasi Repa.
Nyt tuhahdus kyllä kuului.

Tuhahtelija jäi nojaamaan ovenpieleen. Soile sompaili itsensä bändin luo. Väki oli aika hiljaa, joten tuttu ääni kaikui huoneessa hyvin.
– Soittakaa Jätkän humppa.
Se oli Lampinen.

– Kyllä meille taitaa tänään olla tarjolla hengellisempää tuotantoa, vastasi Soile ja ojentautui sitten koko pituuteensa. Hän kääntyi orkesterin puoleen. – Tervetuloa tänne meidän nurkkiin soittamaan. Hienoa, että otitte yhteyttä ja tarjouduitte. Meille on oikein tunkua tuossa joulun aikaan, mutta näin sydänsyksyllä tuntuu joskus siltä, että meidät on kokonaan unohdettu. Te ilmeisesti olette… Ai niin, kai teidän bändillä on nimi?
– Ei, tämä on vain tätä keikkaa varten koottu kokoonpano. Tai toisella tapaa ajateltuna me miehenpuolikkaat soitetaan tavan takaa yhdessä, mutta Tinka tunki itsensä kyytiin. Tai oikeastaan hän on tänne tulemisen äiti.

Lampinen alkoi paukuttaa hyökkäysvaununsa käsinojia.
– Soittakaa Jätkän humppa.

Jussi kaiveli ankarasti reppuaan ja kitaralaukkuaan.
– Missä meidän piisilista on?
– Mä näin sen viimeksi treeneistä lähtiessä rumpupallilla, tiesi Eikka.
– No voi nyt…
Jussi jätti jatkon arvailujen varaan, mutta vanhainkotikeikalle sopivasta argumentaatiosta tuskin oli kyse. Nuotit ja sointulappuset olivat mukana, mutta kuten kaikilla kunnon orkestereilla, laput olivat itse kullakin aivan vapautuneessa järjestyksessä.
– Aloitetaan joku tuttu hidas, me pärjä kyllä! kannusti Mohis.
– Soittakaa Jätkän humppa.
– Lampinen, hyssss, kuului kuorossa sekä Soilen että Tuhahtelijan äänellä. Repliikki taisi kuulua paikan äänimaisemaan.

Jussi alkoi näppäillä e-mollia. Katsahti muita soittajia ja hiljensi sitten tempoa vielä rahtusen.
– ”Kuljen täällä kysellen, katson hiljaa, vaieten…”
Saksofonit tulivat mukaan tuskin vaikenemista voimakkaammalla volyymillä. Tai no, niin piano kuin fonilla voi soittaa. Seurakunta hiljeni kuuntelemaan kuin taikaiskusta. Jotain taikaa Jussin äänessä olikin. Katseet kohdistuivat häneen. Joku alkoi hyräillä mukana äänellä, joka olisi sadepisaran osumasta murtunut. Päästiin kertosäkeeseen.
– ”Anna sade, Jumala. Sydän kaipaa odottaa.”
Tuhahtelijan reaktio oli välitön ja äänenvoimakkuus tilanteeseen riittävä.
– Kyllä tässä on ihan tarpeeksi satanut.
– Soittakaa Jätkän humppa.
Lampisen äänessä ei ollut vähäisäkään estoja. Soitto jatkui, kappale loppui.
– Minä en kyllä tämmöistä kuuntele, tokaisi Tuhahtelija, jätti ovenkarmin pysyttelemään pystyssä omin voimin ja häipyi jonnekin. Soile katsoi perään eikä näyttänyt tyytyväiseltä. Yleisö alkoi kihistä.

– Mika on Jatkan humpa, kysyi Mohis.
– Vanha tanssijuttu, vastasi Eikka. – Olen soittanut.
– Tanssijuttu. Tanssi on jees! Se me soitta.
– Simppeli sointukulku, sanat vähän arveluttavat.
– Sillä mennään, päätti Jussi. – Mikä sävellaji?
– E-mollista se helpoiten menee, sekin.

Ja niin sitä mentiin humpan tahtiin. Kolmen soinnun ihmeitä on maailma täysi. Eikka lauloi ensimmäisen säkeistön ja pieksi samalla djembeään. Orkesteri pääsi helposti mukaan. Ja kun kertosäe tuli, siihen yhtyi melkein koko yleisö. Tämä ei ollutkaan sitä ikäpolvea, joka haikaili takaisin Karjalaan. Nämä ihmiset olivat tanssilavojen hiellä kyllästettyjä. Ehkä jonkun mieleen palautui myös taskulämpimän Koskenkorvan aromi. Toisen säkeistön kohdalla jotkut asukeista nousivat ja alkoivat tanssia.
– ”Huhtikuussa virransuussa jätkä tekee näin, puut hän uittaa, tilit kuittaa aina eeltäpäin. Lauantaina kääntää aina paidan nurinpäin, kun kylille käy viheltäin…”

Ja taas alkoi kertosäe ja kuorolaulu. Tuhahtelija oli palannut ovenpieleen. Lampinen vääntelehti pyörätuolissaan. Ja lauloi. Hyvin lauloikin. Olikohan mies saanut harjoitusta muuallakin kuin marsseilla kauan sitten.
– ”Voi, voi, jos suukon saan mä sulta, ai, ai, se kuumeen miehen loi!”
Ja loppulyönti PUM! Hirmuiset aplodit raikuivat.

– Tuossa soittaessa tuli mieleen, että vedetään Herraa hyvää kiittäkää. Siinä on sama tempo kuin Jätkän humpassa, ehdotti Jussi. – Minä osaan siihen sanat. E-mollista voidaan soittaa sekin.

Eikka paukutti djembellään intron. Jos djembellä soitettaisiin metallia, niin Eikka olisi eturivin hevidjembettelijä. Basso oli raskas ja tonicit nopeita. Niin alkoi virsi. Sielun veljiltä ja sisarilta näyttivät mummot ja papat keskenään. Jotkut menivät taas humppaa keskenään. Toiset taputtivat. Jotkut lauloivat mukana. Täyttä kurkkua tietenkin. Kesken soiton Jussi huiskutti Soilelle ja osoitti sitten Annikkia. Soilen suu jäi auki.
– ”Virsin, lauluin psalttarein, harpuin huiluin kantelein”, lauloi Annikki. Hänen silmänsä olivat kiinni mutta hän paukutti kävelykepillä rytmiä reittään vasten.
– Propagandaa, tuomitsi Tuhahtelija, kun virsi loppui. – Ei viattomille vanhuksille saa tuollaista pajunköyttä syöttää!
– Ei me kyllä olla yhtään viattomia. Me halutaan lisää virsiä, kivahti siihen pieni mummo, jolla oli hopeiset kiharat.
– Raili on nyt vaan hiljaa. Kyllä tässä säännöt on seurakuntien vierailijoillekin.
– Ota nyt ihan rauhallisesti vain, sanoi Soile Tuhahtelijalle. – Aikuisia ihmisiä täällä on kaikki.
– Soittakaa Niin ihanaa on ylistää, kuului tuttu ääni. Lampinen oli päässyt virsien makuun.
– No sehän me vetästään! D-duurista. Pärjääkö puhallinsektio?
– Me parjaa aina Tinkan kaa! Tinka osaa melodiat ja mina valuttan varia paalle.

Tuhahtelija katosi käytävälle. Kantapäiden töminä veti vertoja Eikan djembelle. Tempo vain oli vielä tiukempi, vaikka bändiäkään ei hituroimisesta voinut syyttää. Kyllä virsiä voi soitta punkkinakin, jopa akustisesti.

Lampinen askelsi yhä varmemmin. Ei hän ehkä humppatanssin SM-kisoissa olisi pärjännyt, mutta pogoamisen ikämiessarjassa olisi pronssia saattanut irrota. Raili sentään nappasi Lampisesta kiinni, ja pari meni vapaalla tyylillä edestakaisin bändin edessä. Osa väestä keskittyi laulamaan. Melko syvältä sielusta näytti laulu tulevan muiltakin kuin Annikilta. Soilekin näytti nauttivan menosta, tosin hän vilkaisi muutaman kerran käytävälle, mutta eipä siellä ketään näkynyt. Hän kääntyi kohti bändiä ja ryhtyi salsaamaan. Sellaisenkin rytmin saattoi soitosta löytää. Soile vilkaisi Jussia ja nosti peukalonsa pystyyn.
– For us about rock, hän huusi, kun Mohiksen ja Tinkan saksofonit juttelivat keskenään soolonpätkillä.

Virsillä mentiin vielä vähän aikaa. Sopipa joukkoon sound checkinä soitettu Ylistäkää Herraa, taivas ja maakin. Mummot oppivat sanat saman tien, papat vähän arastelivat tämmöistä nykymusiikkia. Kun kappale oli soitettu vajaan tusinan kertaa läpi, bändi yritti lopetella, mutta seurakunta ei lakannut laulamasta. Äänenvoimakkuus vain kohosi, kun soittimet lakkasivat säestämästä. Bändiläiset katselivat toisiaan hetken ja hyppäsivät takaisin menoon mukaan, ja saatiinhan sekin kappale ennen pitkää lopetettua.

>>> ”No, onkos tullut kesä?”

Tuhahtelija oli jossain vaiheessa palannut ovenpieleen nojaamaan. Hän katseli huoneessa olevaa väkeä. Nuorilla silmillä saattoi nähdä, että hänen silmäkulmansa loistivat kosteina, mutta mummot ja papat eivät kiinnittäneet asiaan huomiota.
– Anteeksi, Tuhahtelija sanoi
– No mitä nyt, kivahti Soile.
– Kun minulta jäi alkukesästä vanhimman lapsenlapsen kevätjuhlat väliin, niin minusta olisi niin ihanaa kuulla Suvivirsi.
Tuhahtelijan ääni ei ollut kovin varmalla pohjalla, mutta lause tuli takeltelematta.
– Se me halutaan laulaa kaikki yhdessä, hihkaisi Annikki.
– Joo, niin me halutaan, vahvisti Lampinen ja istahti kulkuneuvoon, joka ei kenestäkään enää näyttänyt hyökkäysvaunulta vaan pikemmin vaikka hippi-Folkkarilta.
– Veisaamme virrestä 351 säkeistöt ensimmäisestä neljänteen, julisti Repa vakaasti.

Ja niin laulettiin. Ja hartaasti mentiinkin. Monen laulajat kasvot olivat kohti kattopaneeleita. Annikki käytti kävelykeppiä rytmisauvana ja joku siinä saattoi saada mustelmankin. Syyssade löi ikkunaa vasten ja ulkona hämärsi.
– ”Sun rakkautes liekki sytytä rintaamme, luo meihin uusi mieli, pois poista murheemme”, päättyi virsi.

Jussi kohotti kätensä ja väki hiljeni.
– Minulla oli pieni puhekin tätä iltaa varten suunniteltuna. Mutta se on siinä samassa paikassa, missä on lista illan lauluista. Tämä vain taitaa olla taas sellainen ilta, joka ei seuraa mitään listoja. Ajattelin kuitenkin kertoa teille yhden pätkän Raamatusta sillä tavalla kuin minä sen muistan. Kaimani Johannes oli joutunut vankilaan. Ehkä hänelle oli tullut aika pitkäksi, kun hän ehti alkaa epäillä, oliko Jeesus sittenkään messias. Johanneksen opetuslapsia norkoili opettajansa sellin kalteri-ikkunan takana. Johannes komensi kaverit kysymään Jeesukselta itseltään, onko tämä messias vai vain kansanvillitsijä. Jeesus antoi sanoman vietäväksi Johannekselle. Tämän muistan sanasta sanaan: ” Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Autuas se, joka ei minua torju.”

Tinka lauloi lopuksi laulun omasta mummostaan. Jussi komppasi, Mohis soitti hiljaista kuviota saksofonilla ja Eikka ja Repa itkivät. Laulun jälkeen meno oli hetken kuin teinipopyhtyeen keikan jälkeen. Halailtiin ja halusipa yksi mummo ottaa selfienkin Mohiksen ja Tinkan kanssa. Hiljalleen väki kaikkosi. Soile ja Tuhahtelija jeesasivat osaa porukasta. Lampinenkin poistui selkä suorana pyörätuolissaan istuen.
– Huomenna uudestaan, hän huusi kadotessaan kulman taakse.

 

Bändi kasaili kamojaan. Kumpikin hoitaja osui siihen paikalle.
– Tämmöistä ei tapahdu, sanoi Tuhahtelija.
Hän kätteli kaikki soittajat ja sanoi sitten: – Mun nimi muuten on Eija.
– Tasta lahtien voit ihan huvasti olla Jooja, ehdotti Mohis.
Soile puri alahuultaan mutta tirskahti sittenkin. – Onko teidän seurakunnassa aina tällainen meno, hän kysyi, kun oli saanut sielunsa ojennukseen.
– Aina, valehteli Jussi. – Tervetuloa katsomaan milloin vain.
– Otan harkintaan.

>>> Kuinka suuri on suuri ihme?

Soittokamat oli purettu seurakunnan kellariin. Sade rummutti pakettiauton kattoon, kun bändi kaarsi irkkupubin eteen.
– Otatte mitä otatte, minä tarjoan, sanoi Eikka.
– Hyvin puhuttu, vastasi Repa.
Kohta tarjoilija toi pöytään kolme mämmin väristä olutta, omenasiiderin ja latten kahdella espressolla. Hiljaisuutta pöydän ääressä keski hyvän tovin.
– Tämmöistä ei tapahdu. Niin se sanoi, tuumi Repa.
Tinka kallisteli siideriään ja jääpalat kilisivät lasin reunaan.
– Sattuipa tapahtumaan, hän totesi.
Jussi raaputti rupea peukalonjuuresta.
– Niinpä, ihminen voi jeesata pienten ja keskisuurten ihmeiden kanssa. Isot täytyy uskaltaa jättää Jumalalle.
– Riski bisnes, tuumi Mohis.
– Tänään todistettiin aika isojen ihmeiden tulvaa, sanoi Tinka.
– Jos saataisiin seurakuntaan vielä yksi jäsenkin, puhui Jussi ja kulautti ohralientä aimo kulauksen.

*   *   *   *   *

Piirros:
naskalis.com

Laulujen sanat:
Anna sade, Jumala – Hilja Aaltonen
Jätkän humppa – Uuno Tupasela
Herraa hyvää Kiittäkää (Virsi 332) – suom. Julius Krohn
Niin ihanaa on ylistää (Virsi 342) – Mikael Nyberg, suom. Hilja Haahti
Suvivirsi (Virsi 351) –  Alfred Brynolf Roos